Saimaan kanava vihittiin käyttöön vuonna 1856. Jo tuolloin ajatus vesitieyhteydestä Saimaalta Viipuriin oli lähes 300 vuotta vanha. 1500-luvulta lähtien kanavaa suunniteltiin niin kaupallisista kuin sotilaallisista syistä. Merkantilismin periaatteiden mukaisesti Saimaan kanavan oli tarkoitus poistaa esteitä Ruotsin valtakunnan ulkomaankaupalta ja avata väylä Suomesta Viipurin tervamarkkinoille. Bengt Juustenin 1607 aloittamat kanavatyöt jouduttiin kuitenkin lopettamaan mm. työvoima- ja elintarvikepulan takia, mutta kaivanto näkyy tänäkin päivänä maastossa 500 metriä pitkänä uomana Lauritsalan ja Joutsenon välisen vanhan maantien eteläpuolella.
Uudenkaupungin rauhassa 1721 Kannas ja nykyisen Etelä-Karjalan alue siirtyivät Venäjän hallintaan ja Vanhasta Suomesta tuli merkittävä pääkaupungin Pietarin puolustuksessa. 1790-luvulla kenraali A.V. Suvorov linnoitti aluetta ja rakennutti kanavia sotilaallisten yhteyksien turvaamiseksi mm. Lappeenrannasta Olavinlinnaan. Kanavaa Saimaalta Viipuriin ei kuitenkaan katsottu tarpeelliseksi.
Kun kanavan rakennustyöt aloitettiin uudelleen 1846, teollistuminen oli Euroopassa jo pitkällä ja kysymykset raskaan tavaran, Suomesta erityisesti puun, kuljetuksesta olivat ajankohtaisia. Vesitse kuljetus olisi helpompaa ja huokeampaa. Suomea pyrittiin lähentämään Venäjän keisarikuntaan siirtämällä kaupan painopistettä kohti Pietaria, jolloin Suomi kääntyisi pois myös Ruotsin henkisestä ja aatteellisesta valtapiiristä.
Kanavan vihkiäisiä vietettiin 1856 kymmenen vuoden työurakan jälkeen ja laivaliikenne pääsi alkamaan. Liikenne kanavalla sujui hyvin pari ensimmäistä vuosikymmentä, mutta sen jälkeen laivamäärien ja -kokojen nousu teki uudistukset tarpeellisiksi. Kanavalla tehtiin laajennustöitä, mutta ne eivät olleet riittäviä suhteessa liikennemäärien kasvuun. Suurimpana ongelmana oli sulutuksen hitaus.
Toiseksi rakentamiseksi kutsuttu koko kanavan laajentaminen ja sulkurakenteiden uusiminen aloitettiin 1927. Pahimpia kapeikkoja levennettiin, mutkia oikaistiin ja sulkuja uudistettiin teknisesti ajanmukaisiksi, mutta kanavatyöt keskeytyivät 1939 Talvisodan syttymisen vuoksi. Sotien jälkeen kanavan eteläosa siirtyi Neuvostoliitolle, joka ei käyttänyt kanavaosuuttaan ja rakenteet pääsivät rapistumaan. Saimaan kanavan katkeamisen myötä myös Itä-Suomen vanhat luonnolliset liikenneyhteydet katkesivat. Neuvottelut ongelman ratkaisemiseksi aloitettiin heti sotien päätyttyä, mutta sopimukseen päästiin vasta 1960-luvulla. 1962 solmittiin 50 vuodeksi kanava-alueen vuokrasopimus Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Saimaan kanavan 3. rakennusvaihe kesti vuoteen 1968, jolloin kanava avattiin lähes 40 vuoden tauon jälkeen liikenteelle.
Valmistuttuaan Saimaan kanava oli Suomen suuriruhtinaskunnan taloudellisen nousun ja teknisen osaamisen symboli. Kanavan maisemankin haluttiin heijastavan sen merkitystä, joten sulkuympäristöt ja osia kanavasta maisemoitiin tyylikkäin istutuksin ja rakennuksin. Modernin tekniikan maisema yhdistettynä erämaaluontoon houkutteli kanavalle myös matkailijoita ja säätyläiset rakennuttivat kanavan varteen kesähuviloitaan. Kanavamatkailu hiipui Suomen itsenäistymisen jälkeen, mutta nykyisin kanavaristeilyt ovat taas suosiossa. Saimaan kanavan maisemassa ovat säilyneet laajennuksista ja uudistuksista huolimatta samat ominaisuudet, jotka ihastuttivat matkailijoita 150 vuotta sitten: modernia tekniikkaa, luontoa ja nyt myös kanavan omaa historiaa vanhoissa suluissa ja käytöstä poistuneissa kanavan osissa.