Suomalainen ratsuväki toisessa
maailmansodassa vuosina 1939-1944

Lähtötilanne

Ennen toista maailmansotaa tunnustettiin moottoroitujen joukkojen ja ennen muuta panssareiden aiheuttama muutos taistelutapoihin. Ratsuväellä katsottiin kuitenkin olevan polkupyöräjoukkojen ohella merkitystä lähinnä taistelutiedustelun, sivustojen suojaamisen, liikkuvana reservinä toimimisen ja jopa eturintaman taistelujen kannalta. Taistelutilanteessa toiminta tapahtuisi kuitenkin jalkaväen tapaan. Ratsujoukoilla nähtiin olevan tulevaisuutta, vaikka niiden korvaamista panssareilla suunniteltiin.

Talvisota 

Talvisodan alla muodostettiin kenraalimajuri G. Palmrothin komentama ratsuväkiprikaati:

Esikunta, Lappeenranta
URR, Lappeenranta
HRR, Lappeenranta
Jääkäripataljoona 1, Terijoki
Erillinen panssarieskadroona, Lappeenranta
Erillinen panssarikomppania, Hämeenlinna
Ratsastava patteri, Mikkeli
Erillinen pioneerikomppania, Kellomäki
Viestieskadroona, Lappeenranta
Ratsuväen aliupseerikoulu, Lappeenranta
Ratsukoulu, Ypäjä

Suojajoukkojen tarkoituksena oli puolustaa maata siksi kunnes täysi liikekannallepano ja joukkojen keskitys oli toteutettu. Näihin joukkoihin kuuluva Ratsuväkiprikaati marssitettiin 7.10.1939 lähtien varuskuntapaikoiltaan Kannakselle Terijoen-Vammelsuun alueelle. Sen ulkomuodossa tapahtui muutos sikäli, että vanhasta luurankotakkiunivormusta (M/22) luovuttiin ja käyttöön otettiin yksinkertainen univormu (M/36) ja joukoissa palveli myös polkupyörin liikkuvia osastoja.

261.

• HRR sotaharjoituskokoonpanossa Huhtiniemen ampumaradalla vuonna 1935.

Ratsuväkiprikaati toteutti kaoottisissa olosuhteissa viivytystehtäväänsä Perkjärven alueella vetäytyen 6.12. mennessä pääasemaan. Kyseessä oli talvisodan ainoa taistelu, jossa prikaati oli taistelutehtävissä ratsain. Taisteltuaan Länsi- ja Itä-Kannaksella prikaatin joukot saapuivat helmikuun kahdeksantena Lappeenrantaan ja joutuivat luopumaan hevosistaan, mistä lähtien tästä jalkautetusta joukosta käytettiin nimitystä hiihtoratsuväkirykmentti. Se osallistui tämän jälkeen Laatokan pohjoispuolella mm. Koiriojalla ns. rykmentinmotin ja Itä-Lemetin mottitaisteluihin. Laatokan pohjoispuolelta se siirrettiin Viipurinlahden länsipuolelle, jossa se vastaanotti tiedon rauhasta ja siirtyi tilanteen vakiinnuttua Lappeenrantaan.

 

Välirauha

Joukko-osasto säilytti välirauhan ajan asemansa varuskuntapaikkanaan Lappeenranta. Tällöin tutkittiin mahdollisuutta siirtää joukot Pudasjärvelle ja suunniteltiin jo vanhentuneen aselajin lakkauttamistakin, johon vanha ratsuväen upseeri ylipäällikkö C.G.E. Mannerheim ei antanut suostumusta.

Jatkosota

Pääesikunta antoi kesäkuun 12. päivänä 1941 Ratsuväkiprikaatille määräyksen siirtyä Ilomantsiin. Välirauhan kausi oli sen osalta päättynyt. Sen johtajaksi määrättiin kenraalimajuri Walde Oinonen ja siksi hänen komentoonsa määrättyjä joukkoja kutsuttiin sodan ajan Ryhmä Oinoseksi. Sotaan lähdön tuntua oli mm. siinä, että sivuuttaessaan Mikkelin rykmentit jättivät säilöön salaiset asiakirjansa, hopeansa ja mm. HRR:n lipun. Prikaatin koko vahvuus oli 1536 miestä, 1034 hevosta ja 70 moottoriajoneuvoa. Jääkäripataljoona 1 komennettiin erikseen Hytin alueelle, jossa se sai puolustustehtävän Karjalan kannaksella.

262.

• Huoltokuljetusta kantosatuloissa etulinjaan suon ylitse kesällä 1941.

Ilomantsiin sijoitettu ryhmä Oinonen osallistui Karjalan Armeijan hyökkäystoimintaan, joka käynnistyi 10.7.1941. Se toimi aluksi varmistus- ja puolustustehtävissä, johon ratsujoukot sopivat hyvin. Myöhemmin se hyökkäsi venäläisten vahvasti varustettuja asemia vastaan Kuolismaan valtaamiseksi. Ryhmä Oinonen alistettiin 23.7. saksalaiselle 163. divisioonalle (Albrecht). Sotilassoittokunnan saattamina joukot etenivät Ilomantsin Tolvajärveltä Suojärvelle. Suojärveltä hyökkäystä jatkettiin 23.8. Venäjän puolelle Tsalkista Säänjärvelle ja sieltä edelleen Äänisjärven rikkonaiselle luoteisrannikolle. Näissä marraskuulle asti jatkuneissa operaatioissa hevoset osoittautuivat tiettömässä maastossa käyttökelpoisiksi. Saksalaiset kiinnittivät huomiota myös rakuunoiden kenttäkelpoisuuteen. He saattoivat itse korjata matkan ja taistelun aikana vaurioituneet valjaat ja pystyivät konstruoimaan kuljetuksia helpottavia purilaita. Tappiot eivät tässä etenemisvaiheessa olleet suuret kun vihollinen pyrki vain pääsemään pois alta, mutta niin ammus-, elintarvike- kuin rehuhuollon järjestäminen aiheutti suuria vaikeuksia.

Etenemisvaiheen päättyessä ryhmä Oinosen tehtäväksi tuli Äänisniemen puhdistus. Järjestäytynyttä vastarintaa oli vähän ja vihollisjoukot olivat tilapäisesti koottuja ja heikosti varustettuja. Sotilaita enemmän Äänisniemellä tavattiin siviilejä. Operaatio kesti 11.11.1941 asti. Sen kuluessa ryhmä koki useita muutoksia ja sai ajan ja etenemisen kuluessa yhä voimakkaammin jalkaväkiosaston luonteen. Hevosista oli kuitenkin hyötyä, kun taistelutapana ei ollut rintamahyökkäys vaan useinkin sivusta tehdyt koukkaukset. Ratsut oppivat oudossa maastossa liikkumisen hyvin ja kanta-aliupseereista koostuva hevosten hoidosta vastaava henkilökunta saattoi huolehtia kengityksistä ja muista hevosten hoitoon liittyvistä tehtävistä. Hevosten majoitus oli tilapäistä ulkomajoitusta ja loimenakin käytettiin usein vain satulahuopaa. Kuljetusvälineinä kantosatulat ja purilaat osoittautuivat tarkoituksenmukaisiksi. Varusteissa tapahtui spontaanisti etenemisvaiheen aikana kevenemistä, sillä rakuunan varusteisiin kuuluneet liekanuora ja miekka jäivät usein miehiltä tarpeettomina pysähtymispaikoille.

Pääpaikkana ratsuväkiprikaatilla oli Sungun niemimaa. Kun etenemistavoitteet oli saavutettu, jäivät sotatoimet runsaiden venäläisten partisaanijoukkojen karkoittamiseen, joskin jokunen retki tehtiin Poventsanlahden yli Äänisen itärannalle. Olot muodostuivat sota-ajan huomioon ottaen melko siedettäviksi ja rauhanomaisiksi. Majoitus oli järjestetty venäläisiltä jääneisiin rakennuksiin ja jopa ratsut oli voitu sijoittaa sisämajoitukseen. Joukkoa pyrittiin täydentämään mies- ja hevosluvun puolesta täysmääräiseksi. Joukkojen koulutusta tehostettiin ja uusille rakuunoille opetettiin mm. ratsastushiihtoa, jossa yksi ratsu hinaa perässään paria hiihtomiestä. Upseereille järjestettiin syksyllä 1942 Hubertus-ratsastus ja kuuluisuutta on tehdyn filmin vuoksi saanut ratsuväen vuosipäivän paraati Sungussa 7.9.1942. Vuoden 1942 loppua kohti kuljettaessa alkoi käydä selväksi, että ratsuväkirykmentit ovat saamassa muita tehtäviä Äänisniemen ulkopuolella. Tätä edelsi jo 29.4.1942 tapahtunut ryhmä Oinosen lakkauttaminen. Se oli tilapäistä tarvetta varten luotu yksikkö, joka oli täyttänyt tehtävänsä.

Tammikuussa niin HRR kuin URR siirrettiin Ääniseltä Karjalan Kannakselle ylipäällikön reserviksi. HRR sijoittui Viipuriin, jossa se luovutti pois ratsunsa. URR marssi kovassa pakkasessa Petroskoihin, jossa sen hevoset kuormattiin juniin Lappeenrantaan kuljetusta varten. Miehistö siirrettiin Kiviniemen kasarmialueelle ja se varustettiin jalkaväkisotilaan varustein mm. kypäröin. Ratsuväkiprikaati oli helmikuussa 1943 sijoitettu Viipuri-Kiviniemi-Patru-linjalle, jossa se harjoitti mm. metsätöitä. Palveluun sisältyi suljettua järjestystä jalan, vartiopalvelusta, taisteluharjoitusta, tulikuriharjoitusta, viestiharjoitusta, hiihto- ja marssiharjoitusta, ase- ja varustehuoltoa sekä tarkastuksia. Upseereille oli järjestetty kartta-, radio-, kantosatula- ja purilaskursseja. He olivat saaneet hevosensa asemapaikalleen ja harjoittivat niillä upseeriratsastusta päivittäin. Tuolloin tutkittiin hevosen kantokykyä ja voitiin todeta, että se kykeni kantamaan 10 päivän aikana 128 kg:n kuorman. Joukon luonne ratsuväki- tai hevosyksikkönä ei vielä ollut täysin hävinnyt.

Marsalkka Mannerheim tarkasti joukot 28.2.1943 eikä puheessaan luvannut joukoille hevosia ainakaan toistaiseksi. Ratsuväen tarpeita palvelemaan oli kuitenkin perustettu lokakuussa 1941 Lappeenrantaan ratsuväen koulutuskeskus, jossa asevelvollisia alokkaita koulutettiin rakuunoiksi. Alun perin siellä toimi 4 kivääri- (ei enää miekka), 1 konekivääri ja 1 täydennyseskadroona. Kullakin eskadroonalla oli ratsuina samanväriset hevoset. Kun ratsuväkiprikaatin hevoset oli vuonna 1943 toimitettu Lappeenrantaan, nostettiin eskadroonien lukumäärä yhdeksään, mikä lisäksi keskuksessa toimi aliupseerikoulu. Jotain koulutuksen vaativuudesta kertoo se, että tuona vuonna 106 miestä oli hevoskoulutukseen kelpaamattomina palautettava jalkaväen koulutuskeskukseen.

263.

• Lepohetki Lempaalassa vuonna 1943.

Viipurin-Kiviniemen alueelta ratsuväkiprikaati siirrettiin rintamalle Lempaalaan ja se kävi raskaita taisteluja 11-15.6.1944 Vammelsuu-Taipale -asemassa. Kannaksen taistelun loppuvaiheessa se oli Viipurinlahden saarilla ja siirrettiin lopulta sen länsirannalle mm. Säkkijärvelle. Tuolloin laadittiin jo suunnitelmia yhden rykmentin palauttamisesta ratsukantaan. Ratsuväellä katsottiin mahdollisesti olevan nopealiikkeisenä joukkona käyttöä täällä, kun ei ollut tarkka tietoa, missä venäläiset yrittäisivät maihinnousua. Vastuu Viipurin lahden länsirannasta luovutettiin kuitenkin saksalaisille ja ratsuväkiprikaati siirrettiin Ilomantsiin, jonne muodostettiin tilapäinen ryhmä Raappana. Se taisteli menestyksekkäästi n. 60x60 km suuruisella alueella vihollista vastaan. Tuolloin hevosilla oli käyttöä kuitenkin vain kantohevosina ja purilaiden vetäjinä.

Lakkauttaminen

HRR lakkautettiin jo vuoden 1944 aikana Kouvolassa. Tilaisuus oli tunnelmaltaan apea sikäli, ettei kaikille ratsumiehille ollut edes antaa loppuparaatissa ratsua. URR jalkautettiin vuonna 1947 Lappeenrannassa eversti Adolf Ehrnroothin kuuluisalla komennolla: Valmiiksi – ratsailta.Suomen ratsuväen 500-vuotinen historia hevosten kanssa oli päättynyt.

takaisin