|
”Täällä olemme onnellisia!” Keisarillista matkailua suuriruhtinaan maassa Tervetuloa Venäjän keisarillisten jalanjäljille! KATARIINA II (1729-1796, keisarinna 1762-1796) Katariina II:ssa yhdistyivät itsevaltias ja valistunut idealisti, joka uudisti valtakuntaansa Venäjän poliittisten, taloudellisten ja yhteiskunnallisten realiteettien rajoissa. Laajasti sivistynyt, sujuvasanainen ja henkevä keisarinna hurmasi kirjeillään pariisilaiset valistusajan filosofit ja sai Euroopan tieteen ja taiteen tekijät kiinnostumaan takapajuisena pidetystä Venäjästä. Ulkomaalaisena – Katariina oli syntyjään saksalainen prinsessa – ja naisena Katariinan oli tehtävä vähintään kaksinkertainen työ lunastaakseen asemansa Venäjän johtajana. Yhdistääkseen itsensä Venäjän suurempien hallitsijoiden jatkumoon, keisarinna rakennutti Pietari Suurelle ratsastajapatsaan, joka pystytettiin Suomen Pyterlahdesta louhitulle graniittipaadelle. Niin tieteen kuin taiteenkin alalla lahjakas ja aikaansaava keisarinna onnistui tehtävässään: hänet muistetaan myös Katariina Suurena. Hyvin arvonsa tietävä hallitsija sepitti ennen kuolemaansa itselleen hautakirjoituksen, jossa hän kuvasi uransa sellaisena kuin hän itse sen halusi nähdä: Tässä lepää Katariina II, syntynyt Stettinissä 1729. Hän siirtyi Venäjälle v. 1744 mennäkseen naimisiin Pietari III:n kanssa. Neljätoistavuotiaana hän laati kolmoissuunnitelman puolisonsa, Elisabetin ja kansakunnan miellyttämiseksi. Hän yritti kaikkensa. Kahdeksantoista ikävän ja yksinäisyyden vuotta opettivat hänet lukemaan paljon kirjoja. Noustuaan Venäjän valtaistuimelle hän halusi saada aikaan hyvää ja yritti suoda alamaisilleen onnea, vapautta ja vaurautta. Hän antoi helposti anteeksi eikä vihannut ketään. Hän oli suvaitsevainen ja hyväsydäminen ja hänellä oli paljon ystäviä. Työ sujui häneltä helposti, seuraelämä ja taiteet miellyttivät häntä. Imatran ensimmäinen keisarillinen turisti Keisarillisen huvimatkailun uranuurtaja Suomessa oli jo Katariina II, joka vuonna 1772 vieraili Suomen Viipurin kuvernementissa, joka kuului tuolloin Venäjään. Keisarinna teki viisipäiväisen matkan Imatralle, koska halusi tutustua henkilökohtaisesti Imatran luonnonnähtävyyksiin. Keisarinnan käynnistä Imatralla on hyvin vähän mainintoja. Matka on ehkä haluttu pitää salassa. Syynä olivat varmasti turvallisuusnäkökannat ja se, ettei vierailu ollut virallinen. Katariinan karavaani Kannaksella Keisarinna lähti matkalle 28. heinäkuuta 1772. Katariinan seurue oli näyttävä: siihen kuului yli kaksikymmentä henkilöä, joita kuljetti peräti 129 hevosta. Matkan valmisteluista vastasi Viipurin läänin kuvernööri Nikolai Henrik Engelhardt. On mahdollista, että juuri hovin suosikkeihin kuuluva Engelhardt oli ehdottanut Katariina II:lle käyntiä Imatralla. Engelhardt otti keisarillisen seurueen vastaan Viipurin kuvernementin rajalla Siestarjoella ja seurasi keisarinnaa koko hänen matkansa ajan. Ennen Viipuria pysähdyttiin Valkeasaaressa ja Kyyrölässä, missä seurue yöpyi kreivi Tjernisjevin maatilalla. Säiniöllä yövyttiin kauppias Henrik Wilhelm Ladon kartanossa, jossa lounastettiin. Viipurissa keisarinna majoittui kauppias Filip Weckroothin taloon, jonka sisustus oli uusittu kokonaan keisarinnavierailua varten. Weckroth sai saman kunnian myös 1783, jolloin keisarinna pysähtyi Viipurissa matkallaan tapaamaan Kustaa III:ta. Koko oleskelu kaupungissa kesti vain pari tuntia, joiden aikana keisarinnalle kuitenkin ehdittiin esitellä Viipurin tärkeimmät henkilöt. Iltapäivällä jatkettiin matkaa laamanni Kristian Aleniuksen maatilalle, jossa illastettiin ja yövyttiin. Imatrankoski valloittaa Seuraavana päivänä eli torstaina 30.7. jatkettiin matkaa kohti Imatraa, jonne maaherra Anton Wulffert oli tullut keisarinnaa vastaan Lappeenrannasta. Leveä Vuoksi ylitettiin lautalla Siitolassa ja koskelle tultiin pitkin itärannan tietä. Keisarinna matkasi koskelle vanhaa maantietä pitkin, joka kulki Meltolasta Portsillan ja Korvenkylän kautta ja yhtyi Lappeenrannan maantiehen lähellä nykyistä Rauhan asemaa. Imatran koskea ihasteltiin itärannalta. Katariinaa varten paikalle oli pystytetty kaksi huvimajaa, joita yhdisti laudoista, kaiteista ja portaista rakennettu kävelytie. Luonnonnähtävyyden tehoa lisättiin laskemalla tynnyreitä ja koskiveneitä koskesta alas. Keisarinna ihasteli kosken villiä voimaa ja koko Viipurin kuvernementin kauneutta. Engelhardt esitteli keisarinnalle kosken rannalla lähiseudun virkamiehiä ja pappeja. Suuren hallitsijan läsnäolosta haltioituneet paikkakuntalaiset saivat keisarinnalta pieniä rahalahjoja. Kruununvouti Henrik Masalinin kartanossa Siitolassa syötiin päivällinen ja kello kahdeksan aikaan lähdettiin paluumatkalle. Ennen laamanni Aleniuksen maatilaa keisarinnalle esiintyivät paimenpojat, jotka soittivat tienvarrella huiluillaan suomalaisia kansanlauluja. Serkukset Haminassa
101 kunnialaukausta Katariina II saapui Haminaan maanteitse lauantai-iltana 28.6.1783. Hänen seurueensa oli suuri ja loistava. Saattueena oli joukko kasakoita. Keisarinnan saapuessa kaupunkiin linnoituksen tykistö ampui 101 kunnianlaukausta. Kaupunginportin ulkopuolella olivat vastassa papisto ja sisäpuolella naimattomat ja naimisissa olevat säätyläisnaiset kummatkin eri puolilla katua. Kaksi paimenpukuista tyttöä sirotteli ruusuja keisarinnan eteen ja kaksi poikaa ojensi Katariinalle onnitteluadressin. Seuraavana aamupäivänä keisarinna osallistui sunnuntaijumalanpalvelukseen Rjazanin rykmentin kirkossa. Tämän jälkeen Katariina otti vastaan asunnossaan kaupungin arvohenkilöitä ja säätyläisnaiset, joiden kanssa keisarinna keskusteli muun muassa Haminan kaupungin elinkeinokysymyksistä ja tulevaisuuden suunnitelmista. Epäonninen Kustaa III ehti Haminaan vasta illalla, sillä hän oli muutama päivä aikaisemmin murtanut käsivartensa pudottuaan hevosen selästä Parolan leirillä Hämeenlinnassa. Kuninkaan virallisen matkan tarkoitus Suomessa oli sotajoukkojen tarkastus.
Katariina tuskastui monia tuntia kestäneisiin neuvotteluihin, jotka eivät vieneet mihinkään. Vapaina hetkinään keisarinna hoiti pitkästymistään rupattelemalla ikkunastaan kadulla seisoskelevien Kustaa III:n seurueeseen kuuluvien ruotsalaisupseerien kanssa. Keisarinnan ihastuksen tiedetään olleen Kustaan suosikkeihin kuuluva suomalaissyntyinen paroni G. M. Armfelt, joka imarteli keisarinnaa ylistämällä muun muassa hänen suomen kielen ääntämystään. Hallitsijoiden kahdenkeskisiä neuvotteluja lomittivat vierailut, kortin- ja shakinpeluu, sotajoukkojen tarkastukset sekä juhlapäivälliset ja illalliset. Keittiö- ja pöytäkalusto, kuten myös kaikki muu asumiseen ja hovielämään tarpeellinen, oli tuotu kokonaan Pietarista. Samoin oli henkilökunnan laita. Pelkästään sokerileipureita oli mukana seitsemästätoista seitsemäänkymmeneen muistelijasta riippuen. Katariina ja Kustaa jakoivat Haminassa lahjoja ja ristimerkkejä ajan tavan mukaan. Ruotsalaisten upseerien lisäksi Katariina muisti lahjoituksin Haminan kaupunkia ja porvaristoa, paikkakunnan talonpoikia ja kirkkoja. Katariina päätti nähtävästi tällä matkalla, että Haminan on saatava ortodoksinen kirkko ja määräsi sen rakennustyöhön rahaa. Kirkko valmistui vuonna 1785. Kaupungin suurporvaristo sai keisarinnalta kehotuksen kehittää kaupungin laivanrakennusta ja merenkulkua. HAMINAN LINNOITUS JA KADETTIKOULU Kaakkois-Suomessa sijaitsevat Haminan, Lappeenrannan ja Taavetin linnoitukset olivat strategisesti tärkeitä, sillä niiden kautta kulkivat parhaat ja sotajoukoille sopivimmat tiet Pietariin. Ruotsi aloitti Haminan linnoitustyöt 1770-luvun alussa ja venäläiset jatkoivat niitä aina 1810-luvulle asti. Vuonna 1836 linnoitus lakkautetaan, mutta varuskunta säilyi. 1820-luvulla Haminaan perustettiin kadettikoulu, jota pidettiin Venäjällä mallioppilaitoksena. Monet kadettikoulusta valmistuneet suomalaiset upseerit loivat Venäjällä huomattavan sotilasuran. Haminan linnoitus, varuskunta ja kadettikoulu olivat usein keisarien ja suuriruhtinaiden tarkastusmatkojen kohteina. Aleksanteri II kävi Haminassa peräti seitsemän kertaa. ALEKSANTERI I (1777-1825, keisari 1801-1825) Prince! dont la vertu, soutien d´un hemisphère,
Ruhtinas! jonka hyve, maapallon puolikas tukenaan, Suom. Heidi Iivari Nämä sanat sai kuulla Aleksanteri I Turun yliopistossa huhtikuussa 1809 professori F. M. Franzénilta. Kaunopuheinen runoelma viestittää selkeästi ainakin Suomen ylempien yhteiskuntaluokkien sisäistäneen yllättävän kivuttomasti sen, että Ruotsin kuninkaan sijaan kiintymystä tuli osoittaa nyt Venäjän tsaarille. Aleksanterin keväällä 1809 tekemä matka on Suomen historian merkittävimpiä tapahtumia, sillä hän avasi Porvoon valtiopäivät ja vahvisti Suomen itsehallinnon eli autonomian. Aleksanteri, Suomen ensimmäinen suuriruhtinas, antoi hallitsijan vakuutensa ja vastaanotti säätyjen Suomen kansan puolesta vannoman uskollisuudenvalan. Näin oli solmittu liitto suomalaisten ja keisarin välillä ja syntynyt oma hallinnollinen ja oikeudellinen yksikkö, Suomen suuriruhtinaskunta. Kun suuriruhtinas tuli vajaan neljän kuukauden päästä Porvooseen päättämään valtiopäivät, hän lausui historialliset ja kiistellyt sanat puhuessaan Suomesta ”korotettuna tästä lähtien kansakuntain joukkoon”. Rakastetun keisarin nimeen liitettiin sentimentaalisia attribuutteja, kuten ”jalo ja lempeä hyväntekijä”, ”maan päälle lähetetty Herran enkeli”, ”suloinen sankari”, ”Pohjolan sfinksi” ja ”Euroopan rauhanrakentaja”. Aleksanterin isoäiti Katariina II piti huolen siitä, että hänen pojanpoikansa kasvatettiin valistusajan hengen mukaisesti. Opit menivät perille, sillä Aleksanteri haaveili ihmisoikeuksista ja perustuslakien rajoittamasta hallitsijavallasta, jonka toimivuutta keisari saattoi seurata autonomisen Suomen kohdalla. Nuori tsaari uudisti valtakunnassaan muun muassa koululaitoksen, perusti ministeriöitä ja rohkaisi tilanomistajia vapauttamaan maaorjiaan. Tutustumismatkallaan Suomeen, keisari totesi hurmaantuneena: ”Näkee kyllä, etteivät täkäläiset ihmiset ole olleet milloinkaan orjia, eikä heidän ole ollut pakko ryömiä tilanherrojensa edessä. Tämän kansan näkeminen ilahduttaa sydäntäni.” Useimpien uudistushankkeiden esteeksi osoittautuivat kuitenkin etuoikeuksiin tottunut ylimystö sekä keisarin oma päättämättömyys ja itsevaltius, josta hän ei ollut valmis luopumaan. Hallituskautensa loppua kohden Aleksanterin uskonnollinen vakaumus ja taantumuksellisuus voimistuivat. Suomessa säilyi kuva jalomielisestä ja poikamaisesta hurmurikeisarista, joka tanssitti mielellään suomalaisneitoja. Porvoon valtiopäivien avajaisissa keisari mieltyi erityisesti maaherra C.A. Möllersvärdin 18-vuotiaaseen tyttäreen Ulla Möllersvärdiin, jonka luona hän vieraili Mäntsälän kartanossa. Vuonna 1812 Aleksanteri neuvotteli Turussa Ruotsin kruununprinssi Bernadotten kanssa, minkä tuloksena Ruotsi lupasi taistella Venäjän rinnalla Napoleonia vastaa ja luopua mahdollisista aikeista vallata Suomi takaisin. Seitsemän vuotta myöhemmin keisari osoitti todellista seikkailumieltä tehdessään taivalta Suomen korvissa ja purjehtiessaan Oulunjärven myrskyissä. Tornioon asti ulottuvan matkan tarkoituksena oli saada henkilökohtainen käsitys suuriruhtinaskunnan mielialoista. Keisari tapasi matkallaan suomalaisia kaikista yhteiskuntaluokista ja oli tyytyväinen kokemaansa, mutta pidättäytyi silti kutsumasta valtiopäiviä enää uudelleen koolle. Aleksanteri I:n tarkastusmatka Vanhaan Suomeen Aleksanteri I:n kesäkuussa 1803 tehdyllä matkalla Suomen kuvernementtiin oli ainakin kolme tarkoitusta. Ensiksikin keisari oli huolissaan Vanhan Suomen sekavista oloista. Aleksanteri oli jo vuonna 1802 asettanut komission tekemään ehdotuksia Suomen kuvernementin olojen korjaamiseksi. Toiseksi keisari halusi tarkistaa puolustuslinjoja ja -joukkoja. Vanha Suomi oli Venäjälle tärkeä Pietarin puolustusvyöhyke, jossa oli vahva linnoitus ja varuskunta. Kolmas syy, miksi nuori hallitsija lähti henkilökohtaisesti tarkastamaan ongelmallista kuvernementtiaan, oli konflikti Ruotsin kuninkaan Kustaa IV Aadolfin kanssa kevättalvella 1803. Kustaa IV Aadolf määräsi maalattavaksi rajasillan Kymijoen Ahvenankoskella Ruotsin värein. Riita sillan väristä johti jo sotajoukkojen siirtoihin, kunnes kuningas pyörsi käskynsä. Keisarin matkalla Vanhaan Suomeen oli merkittävä vaikutus Suomen oloihin. Matkan tuloksena voidaan pitää sitä, ettei keisari hyväksynyt hänelle 1804 esitettyä komission Vanhan Suomen venäläistämissuunnitelmaa. Hallitsija oli itse nähnyt, ettei Venäjän vallan aika ollut parantanut väestön oloja. Merkittävin muutos koko Suomen olojen kannalta oli se, että keisari liitti Haminan rauhassa 1809 Vanhan Suomen alueen Venäjän alaisuuteen siirtyneeseen Suomen läntiseen osaan eli niin sanottuun Uuteen Suomeen ja antoi koko alueelle autonomian. Matkan välitön sotilaallinen seuraus oli, että Haminan linnoitus korjattiin, Kyminlinnan laajennus aloitettiin ja Taavetin linnoitus lakkautettiin tarpeettomana. Viipurista Haminaan Aleksanterin matka alkoi 4. kesäkuuta 1803. Hänen seurueeseensa kuuluivat hollantilainen insinöörikenraali Jan van Suchtelen sekä insinöörikenraalimajurit Karl Opperman ja Fabian Steinheil, josta tuli myöhemmin Suomen kenraalikuvernööri. Rajalta seurueeseen liittyivät vielä sotilaskuvernööri, paroni Kasimir Meyendorf ja siviilikuvernööri Magnus Orraeus, joka oli kotoisin Taipalsaarelta. Matkalaiset saapuivat puoli kymmenen aikaan illalla Suomen kuvernementin hallintopääkaupunkiin Viipuriin. Preobrashenskin tuomiokirkossa pidetyn lyhyen jumalanpalveluksen jälkeen keisari antoi esitellä itselleen kaupungin merkkihenkilöt. Illan päätteeksi hän osallistui kaupunkilaisten raatihuoneella järjestämään juhlaan. Jo kello seitsemän seuraavana aamuna Aleksanteri oli jalkeilla ja tarkasti musketöörirykmentin ja muun varaskunnan, linnoituksen ja sairaalan. Keisari oli tyytyväinen näkemäänsä ja lahjoitti jokaiselle joukkueelle 25 ruplaa. Varuskunnan komentaja sekä lääkäri saivat timanttisormukset. Samana iltana Aleksanteri ehti jo Haminaan. Hän kävi ensiksi Pietari-Paavalin kirkossa, minkä jälkeen kaupunkilaiset saattoivat hänet majapaikkaansa. Seuraavana aamuna oli varuskunnan tarkastus. Se meni jälleen hyvin, ja sotamiehet saivat palkkioksi ruplan ja upseerit jalokivisormukset. Kyminlinnan sotilassairaala sai sen sijaan keisarilta moitteita. Keisari jätti majapaikkansa Fort Slavan jo kello neljä seuraavana aamuna. Hän tarkasti Ruotsinsalmen linnoituksia, jonka varuskunnan merisairaala sai erityiset kiitokset. Hurjaa menoa Savon ja Karjalan teillä Vaunut veivät Aleksanterin Ahvenankosken rajasillalle, Hirvikoskelle ja Korkeakosken sahalle, missä aterioitiin. Korkeakoskelta keisari ratsasti Harukselaan, vaihtoi veneeseen ja kulki Kymijokea ylös Mankalan putoukselle. Yöpyminen tapahtui Sippolan kartanossa. Kesäkuun 8. päivä matka jatkui Kouvolan, Routsulan ja Valkealan kautta Tuohikottiin. Levättyään yön yli keisari ratsasti noin 60 virstaa (noin 64 km) Mäntyharjun kirkonkylään. Seuraavan päivän aikana keisari taittoi matkaa huimat satakunta kilometriä: ensin kuljettiin vesitse Haapaniemeen, sieltä ratsain Karkaukseen, jälleen vesiteitse Uusitaloon, sitten ratsain Suomenniemelle, josta jatkettiin Partakosken sahalle ja Kärnän linnoitukseen. Vasta nyt voitiin vaihtaa kevyisiin vaunuihin, joilla matkattiin Savitaipaleen kirkolle. Jopa sadan kilometrin päivävauhti oli tuon ajan mittapuun mukaan hurjaa menoa, kun kolmivaljakot ylsivät tasaisella tielläkin vain 13 kilometrin tuntivauhtiin. Sotamiehet olivat siis soutaneet keisaria kiireellä ja hevosia oli täytynyt vaihtaa tiuhaan. Vasta 25-vuotiaalla Aleksanterilla riitti varmasti voimia ja intoa mutkaisilla ja kuoppaisilla teillä kulkuun, mutta osa seurueesta saattoi hyvinkin säästää voimiaan ja oikaista suoraan johonkin seuraavaan kohteeseen. Linnoituksia ja Imatran kuohuja Savitaipaleella vaunuja vaihdettiin jälleen mukavampiin ajopeleihin, ja sillä aikaa keisari rupatteli kirkkoherra P.A. Europaeuksen kanssa pappilassa. Kirkkoherra ojensi hallitsijalleen venäjänkielisen onnittelurunon ja sai myöhemmin vastalahjaksi kultaisen rasian. Savitaipaleelta ajettiin vielä Monolan kautta Taavetin linnoitukseen, missä keisari yöpyi komendantin talossa. Kesäkuun 11. päivän aamu alkoi jumalanpalveluksella Taavetin linnoituksen kirkossa. Sitten matka jatkui Tyysterniemen tykkivenesataman kautta Lappeenrantaan. Keisari ajoi ensitöikseen linnoituksen ortodoksiseen kirkkoon. Eteisessä kirkon esimies Stefan Vasiljev otti keisarin vastaan risti kädessä ja pirskottaen siunattua vettä. Aleksanteri suuteli ristiä ja astui kirkkoon liturgiajumalanpalvelukseen. Sen jälkeen hän tarkasti linnoituksen ja sotajoukot. Joutsenon pappilalla oli kunnia tarjota keisarille ateria. Iltapäivän
aikana Aleksanteri ehti Imatralle. Hän ihaili koskea rannan
huvimajasta. Todennäköisesti keisari ehti tutustua Imatrankosken
lähiympäristöön, sillä hän antoi
määräyksen rakentaa kasarmit Siitolan ja Miettilän
kyliin. Matka jatkui Ruokolahdelle, missä keisari yöpyi
ja saapui seuraavana päivänä Savonlinnaan ja Olavinlinnaan
Saimaan laivueen aluksilla Käyhtään kanavaa pitkin. Näin
päästiin yöksi Savonlinnaan ilman, että olisi
pitänyt kulkea Ruotsille kuuluvan Puumalan rajasalmen kautta.
Aleksanteri tarkisti linnoituksen uudistetut vallit ja varuskuntaväen.
Koska linnoitus oli keisarin mielestä “täydellisessä
järjestyksessä”, komendantti sai emaljoidun nuuskarasian
ja varuskunnan komentaja kellon. 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa Käkisalmen linnantornissa tai kasematissa vartiointiin ankarasti vankia, joka ei suostunut kertomaan nimeään eikä elämänvaiheitaan. Niinpä häntä alettiin kutsuttua Besimennoiksi eli Nimettömäksi. Nimetön vastasi utelijoiden tiedusteluihin, että oli luvannut pysyä vaiti nimestään ja rikkomuksestaan keisarinna Katariina II:lle. Jos hän rikkoisi lupauksensa, sekä tiedon saanut että Nimetön eivät olisi enää seuraavana päivänä elävien kirjoissa. Kaupungissa huhuttiin, että vanki oli Iivana VI, joka olisi päässyt pakenemaan murhaajien käsistä Pähkinälinnasta 1764, kun keisarinna Elisabet syrjäytti hänet valtaistuimelta. Legenda sulkee sisäänsä salaisuuden Nimettömän todellisesta henkilöllisyydestä. Aleksanterin kerrotaan viettäneen hetken kahden kesken Nimettömän kanssa ja poistuneen vankilasta kyyneleet silmissä. Keisari käski vapauttaa Nimettömän sillä ehdolla, että tämä jäisi Käkisalmeen. NIKOLAI I (1796-1855, keisari 1825-1855) Nikolai I, Aleksanteri I:n toiseksi nuorin veli, oli saanut sotilaskasvatuksen, sillä hänestä ei pitänyt tulla hallitsijaa. Aleksanterin seuraajan Konstantin luovuttua kruunusta Venäjä sai kuitenkin Nikolaista kuria ja järjestystä jopa pedanttisesti valvovan tsaarin, joka ei suvainnut minkäänlaista hallitusta tai hallitsijaa kohtaan esitettyä kritiikkiä. Kumousaatteiden pelossa Nikolai kielsi jopa Venäjän älymystön ja porvariston ulkomaanmatkat, mikä sai heidät viettämään Keski-Euroopan sijasta kesälomiaan Suomessa. Nikolain pakkomielle vaarallisten ajatusten kitkemiseen vei tiukkaan sensuuriin esimerkiksi lehdistön ja kirjallisuuden kohdalla. Ankarista olosuhteista huolimatta sekä Venäjän (Puškin, Gogol) että Suomen (Runeberg, Lönnrot) kirjallisuus kohosivat Euroopan kärkitasolle juuri Nikolain hallituskaudella. Suomalaisille Nikolain hallituskausi merkitsi taloudellisen kasvun sekä kansallisen ja valtiollisen kehityksen aikaa. Suomen erillinen asema ei ollut useimpien Nikolain ministereiden mieleen, mutta keisari ei nähnyt syytä puuttua suuriruhtinaskunnan asioihin niin kauan kuin suomalaiset eivät aiheuttaneet hänelle harmia. Suomessa ymmärrettiin, että poliittiset uudistukset eivät tulisi kysymykseen, joten oli paras pitää matalaa profiilia ja olla toivomatta esimerkiksi valtiopäivien koolle kutsumista. Keisari oli kaiken kaikkiaan tyytyväinen suuriruhtinaskuntansa tapaan hoitaa asioita. Hallituskautensa 25-kertomukseensa hän lisäsi Suomen kohdalle: ”Kas tässä teille raportti!” Nikolai halusi pysyä ajan tasalla kaikessa, mitä hänen valtakunnassaan tapahtui. Hän teki väsymättä tarkastusmatkoja, mutta Suomessa suuriruhtinas kävi vain neljä kertaa. Ensimmäinen matka oli kruununperijä Nikolain tutustumisristeily Suomenlahdella vuonna 1820. Kymmenen vuotta myöhemmin vallankumous oli Pariisissa täydessä vauhdissa, mikä huolestutti keisaria. Ensimmäinen virallinen vierailu Suomeen vuonna 1830 rauhoitti keisaria: Suomi ei olisi ensimmäinen alue, johon sota tai kapina leviäisi. Suuriruhtinaskunnan sotakuntoisuus ja lojaalisuus joutuivat koetukselle vielä saman vuoden joulukuussa, jolloin Suomen kaarti sai käskyn lähteä kukistamaan Puolan kapinaa Narewin rintamalle. Myös vuoden 1833 ja 1854 Helsinkiin keskittyvät viralliset vierailut olivat militaristisesti painottuneita ja sidoksissa maailmanpoliittiseen tilanteeseen. ALEKSANTERI II (1818-1881, keisarina 1855-1881) Aleksanteri II oli hyvin perehtynyt tulevan valtakuntansa asioihin jo ennen valtaan tuloaan, sillä hän oli isänsä Nikolai I:n lähin ja luotettavin työtoveri. Vaikka Aleksanteri kunnioittikin syvästi isäänsä, hän ei jatkanut tämän muutoksia jarruttavaa politiikkaa. Vapaamielinen hallitsija käsitti, että muutos yhteiskunnallisiin epäkohtiin oli lähdettävä ylhäältä käsin, jos ei haluttu vallankumouksen nousevan alhaalta. Aleksanteri II:n hallituskausi merkitsi suuria ja tervetulleita uudistuksia, joista tärkein oli Venäjän maaorjuuden poistaminen vuonna 1861. Nikolai I oli nimittänyt poikansa Helsingin yliopiston kansleriksi, kun Aleksanteri oli vasta 7-vuotias. Keisari oli jo perintöruhtinaana vieraillut useasti Suomessa, ja suuriruhtinaskunnan olot ja tarpeet olivat hänen tiedossaan. Erityisesti Helsinki ja Hamina tulivat Aleksanterille tutuiksi. Suomalaisten ilolla ei ollut rajoja, kun keisari lupasi kutsua koolle Suomen toiset valtiopäivät, jotka hän tuli itse avaamaan Helsinkiin vuonna 1863. Lisäksi keisari esitti Suomen suuriruhtinaskuntaa koskevan uudistusohjelmansa. Uudistuksistaan huolimatta Aleksanteri II oli Venäjällä radikalisoituneen tyytymättömyyden ja jatkuvien murhayritysten kohde. Keisari menehtyi attentaattiin vuonna 1881, mihin suomalaiset reagoivat suurella järkytyksellä ja surulla. Näyttävin kunnianosoitus lienee Aleksanteri II:lle pystytetty muistopatsas, joka on seissyt Helsingin Senaatintorilla vuodesta 1894 alkaen. Aleksanteri I:n ohella Aleksanteri II oli Suomessa rakastetuin autonomian ajan keisari, jonka muistoa keisarikultti lujitti erityisesti silloin, kun suomalaiset tunsivat asemansa uhatuksi. ALEKSANTERI III (1845-1894, keisari 1881-1894) Aleksanteri III tunsi syvää vastenmielisyyttä kaikkia isänsä liberaaleja uudistuksia kohtaan ja näki yksinvaltiuden, venäläistämisen ja valvonnan kiristämisen olevan Venäjän pelastus. Tämän joutuivat katkerasti huomaamaan erityisesti Venäjän valtakunnan vähemmistökansat, joiden erityispiirteet Aleksanteri pyrki eliminoimaan ”yhteisen Venäjän” hengessä. Venäjän kiihkokansallismieliset iskivät sanansa ja kiistakirjoituksensa myös Suomen autonomista asemaa vastaan, mutta monet venäläistämispolitiikkaa tukevat päätökset tulivat voimaan Suomessa vasta seuraavan hallitsijan aikana. Erityisaseman säilyminen ei tarkoittanut sitä, etteikö Suomen olisi tarvinnut olla varpaillaan. Mitä keisari päättikin, hän päätti sen Venäjän edun nimissä; Aleksanteri vakuuttui, etteivät esimerkiksi Suomen tulli- ja rahalaitoksen yhdistäminen Venäjän vastaaviin elimiin palvellut Venäjän etua. Sitä vastoin suomalaisia järkytti keisarin 1890 allekirjoittama postimanifesti, joka alisti Suomen postin Venäjän postin alaisuuteen. Postimanifestilla keisari tuli tietoisesti rikkoneeksi Suomen perustuslakia. Silti konservatiivista Aleksanteri III:tta on pidetty Suomen kaikkein perustuslaillisimpana suuriruhtinaana. Joissain tapauksissa itsevaltias joutui vasten tahtoaankin tyytymään Suomen perustuslain sanaan. Keisari oli eräällä lomamatkallaan Suomessa huomannut tyrmistyksekseen, että monet kauniit saaret oli hakattu paljaiksi. Palattuaan matkalta hän halusi laatia määräyksen, joka kieltäisi puiden hakkaamisen myrskyille ja merenpinnan nousulle alttiilta saarilta sekä paikoilta, missä puut kasvoivat hitaasti. Silloin ministerivaltiosihteeri von Daehn huomautti, että määräys ei tullut kysymykseen, vaan asia oli vietävä valtiopäiville, sillä se loukkasi yksityistä omistusoikeutta. Keisari joutui antamaan periksi, mutta lisäsi nyrpeästi: ”Siihen mennessä he hakkaavat koko minun kauniin saaristoni, myöntäkää edes, että venäläinen lainsäädäntökäytäntö vaikuttaa nopeasti ja on yksinkertainen”. Saaristokesiä Aleksanteri III oli ronski ulkoilmaihminen, joka vältteli salonkeja ja tanssiaisia mutta rakasti merta ja kalastusta. Myös hänen tanskalaissyntyinen puolisonsa Dagmar eli venäläisittäin Maria Feodorovna, oli kiintynyt Itämereen, jonka rannoilla hän oli viettänyt lapsuuskesiään. Keisariperhe viettikin kesälomiaan Suomen saaristossa aina, kun siihen oli mahdollisuus. Hallituskautenaan Aleksanteri III kävi Suomessa kaikkiaan kuusitoista kertaa. Pitkiä saaristoristeilyjä kertyi yhteensä kymmenen, joista viimeinen tehtiin vain nelisen kuukautta ennen keisarin kuolemaa. Vaikka saaristoristeilyt olivat useimmiten epävirallisia, ne suunniteltiin aina hyvissä ajoin Keisarillisessa Kabinetissa, jonka tehtävänä oli myös hankkia korut ja arvoesineet, jotka keisaripari lahjoitti matkoillaan tapaamilleen henkilöille. Suomen saaristoon kohdistuvat matkat olivat siis myös mainiota keisarillista pr-toimintaa ja osoitus siitä, miten matkalla saatettiin yhdistää huvi ja hyöty. Imagon kohottamiseen oli tarvetta, sillä Aleksanteri III oli jähmeä ja autoritaarinen, ja suomalaiset varuillaan oikeuksiensa puolesta. Keisari pyrki kuitenkin kesäretkillään kontaktiin alamaistensa kanssa, mikä pehmensi suomalaisten kuvaa hallitsijastaan. Sydämellinen Dagmar Keisarinna Dagmar oli suomalaisten ehdoton keisariperhesuosikki, jonka hyvään tahtoon ja vaikutusmahdollisuuksiin saatettiin uskoa jopa naiivisti. Keisarinna voitti suomalaisten sydämet puolelleen jo ensikäynnillään Suomessa vuonna 1876, jolloin hän oli miehensä tavoin mukana keisari Aleksanteri II:n ja keisarinna Aleksandrovna Feodorovnan virallisella vierailulla. Suomalaiset mieltyivät Dagmarin kursailemattomaan tapaan kohdata kansa. Ruotsin kielen - tai ainakin “skandinaviskan” - taitoisena hän pystyi keskustelemaan suomenruotsalaisten kanssa ja toimimaan tulkkina heidän ja appivanhempiensa sekä puolisonsa välillä. Dagmarin vilpitön rakkaus Suomea kohtaan oli yleisessä tiedossa. Keisarinnana ollessaan hänellä oli myös huomattava määrä suomalaisia hovinaisia, jotka nimitettiin tehtäviinsä suuriruhtinaskuntaan tehtyjen käyntien yhteydessä. Vuonna 1921 leskikeisarinna muistelee haikeana kirjeessään amiraalirouva von Kraemerille, jonka samanniminen tytär oli keisarinnan hovineiti: ”En voi sanoa Teille, kuinka syvästi minua ovat liikuttaneet ja miten aina kaiholla muistelen keisarillisia kohtaan osoitettua ystävällisyyttä ja niitä ihania kesän päiviä, jolloin olimme Teidän vierainanne kauniissa Suomen saaristossa ja kävimme Teidän ja Teidän rakkaan miehenne luona Teidän kauniissa Fridhemissänne. Kaikki se näyttää niin raikkaalta silmissäni ja koen sen nyt aivan elämyksenä kaiken sen vastoinkäymisen, surun ja onnettomuuden jälkeen. Mutta kaikki ihanat muistot säilyvät, niitä ei kukaan voi ottaa meiltä pois. Te tiedätte, että sydämeni löi lämpimästi rakkaalle Suomelle.” Suomalaiset eivät kääntäneet Dagmarille selkäänsä myöhemminkään Nikolai II:n hallituskautena, vaikka tyytymättömyys keisarivaltaa kohtaan oli tuolloin huipussaan. Leskikeisarinna Dagmarin viimeinen ja yllättävä matka Suomeen tuli eteen vuonna 1914, kun hän oli Ensimmäisen maailmansodan syttyessä vierailulla Englannissa. Kun paluumatkaa Venäjälle ei voitu tehdä sodan takia Saksan kautta, Dagmar matkusti kotiinsa Tanskan, Ruotsin ja Suomen halki. Matkan varrelta mukaan liittyi muitakin sotaa pakenevia suuriruhtinaallisia. Suureksi yllätyksekseen leskikeisarinnaa odotti Torniossa Suomen keisarillinen juna, jonka henkilökunta huolehti seurueen mukavuudesta. Liikuttunut keisarinna sai kohdata ystävällisiä ja kunnioitusta osoittavia alamaisia rautatieasemilla koko matkan ajan Torniosta Pietariin. Lappeenrannan keisarillinen elokuu 1885 Aleksanteri III:n ensimmäinen virallinen vierailu Suomeen vuonna 1885 otettiin suuriruhtinaskunnassa suurella riemulla vastaan. Erityisen merkittävä tapahtuma se oli Lappeenrannalle, joka oli Helsingin ohella keisarivierailun pääkohde. Tapahtuma sai paljon julkisuutta. Lukuisten suomalaisten ja venäläisten sanomalehtien lisäksi keisarivierailusta kirjoittivat myös muut eurooppalaiset lehdet. Aleksanteri III:n lisäksi mukana olivat keisarinna Maria Feodorovna, pojat kruununperijä Nikolai ja Georgi, keisarin veljet Aleksei, Pavel ja Sergei ja hänen puolisonsa Jelizaveta (Elisabet) Pavlovna. Seurueeseen kuuluivat myös hoviministeri kreivi Worongow, ylihovimarsalkka ruhtinas Trubetskoi, sotaministeri Vanovski, kenraaliadjutantti Werder, w. t. hovimarsalkka ruhtinas Obolenski sekä keisarinnan ja suuriruhtinatar Jelizavetan hovineidit. Yhteensä seurueeseen kuului noin 30 henkeä. Lisäksi matkalla seurasi lähes 100 palvelijaa. Keisarillinen seurue saapui Lappeenrantaan 4. elokuuta 1885 klo 17. suomalaisten rakennuttamalla keisarillisella junalla Viipurista, joka oli heidän ensimmäinen vierailukohteensa. Keisarivierailu nopeutti niin Lappeenrantaan vievän rautatien kuin asemahallinkin rakentamista, jotka saatiin valmiiksi juuri ennen tärkeää päivää. Kun keisarillinen juna pysähtyi asemalle, keisari sai kuulla ensimmäisenä ”Keisarihymnin” säveleet. Suuri joukko korkeita sotilasviranomaisia ja kaupungin virkamiehiä olivat keisarillista seuruetta vastassa. Kaikki tienvarret olivat täynnä hurraavia ihmisiä keisarin ajaessa kaupunkiin. Keisarille tehdyn kunniaportin edessä seisoi parikymmentä kansallispukuista naista heitellen korkean vieraan vaunujen eteen kukkia. Samana iltana keisarilliset vierailivat linnoituksen ortodoksisessa kirkossa. Lisäksi keisari tarkasti leirikentällä sotajoukot. Keisariparaati Seuraavana päivänä pidettiin leirikentällä keisariparaati. Keisari ratsasti paraatissa puettuna Suomen kaartin univormuun, ja keisarinna ja suuriruhtinatar Jelizaveta Feodorovna seurasivat valkoisten hevosten vetämissä vaunuissa. Perintöruhtinas Nikolai marssi Kaartin ensimmäisen komppanian rivissä keisarin ohitse. Paraatin päätyttyä keisari vieraili leirin sairaalassa ja kävi tervehtimässä Lappeenrannan reservikomppaniaa, jonka leiri sijaitsi Saimaan rannalla kaupungista lounaaseen. Sotamiehille oli juuri valmistettu ateriaksi hernesoppaa, jota keisarikin tahtoi syödä lautasellisen ja leikkasi vielä paksun palan lihaa palan painikkeeksi. Myöhemmin sotaväki halusi muistaa keisarin vierailua ja nimitti suomalaisen pataljoonan vuosipäiväksi elokuun viidennen eli keisarinparaatin päivän. Saimaan kanavalla syntyy laivoja Kun keisari oli tarjonnut korkeille upseereille ja tärkeille virkamiehille päivällisen jälkeen, keisaripari astui Saimaan laivasillalta keisarilliseen huvijahti Marevoon. Muu seurue seurasi perässä toisella ja soittokunta kolmannella aluksella. Huvimatka tehtiin Lauritsalan kautta Saimaan kanavan kolmannelle sululle eli Mustolaan saakka. Retkeläiset nousivat maihin ja kävelivät takaisin toiselle sululle Mälkiään. Matkan varrella keisari kiinnitti huomiota naiseen, joka huusi innokkaasti kovalla äänellä ”eläköön!”. Keisari pani sanan mieleensä ja antoi myöhemmin valtion uudelle höyrylaivalle nimeksi Eläköön. Keisarinna nimesi toisen samalla kertaa valmistuneen laivan Willmanstrandiksi, joka on Lappeenrannan ruotsinkielinen nimi. Keisarinna saa oman veneen Kun keisarillinen jahti alkoi lähestyä jälleen kaupungin rantaa, vastaan souti yhdeksän kansallispukuisen naisen seurue. He olivat päättäneet lahjoittaa keisarinnalle soutuveneen ja toivoivat, että saisivat soutaa hänet lahjaveneellä kylpylän laituriin. Keisarinna suostui ehdotukseen. Saimaaksi ristitty vene oli vuorattu suomalaisella käsitöillä, keisarinnan viirillä, merisotaväen lipulla ja keisarillisella kaksoiskotka-lipulla. Yli 7000 naista kaikista kansanluokista ympäri Suomea oli osallistunut keräykseen, jolla rahoitettiin keisarinnan veneen teko. Kun kaikki veneet pääsivät laituriin, pantiin toimeen sotamiesten kilpasoutu, jota keisarillinen seurue seurasi jännittyneenä. Tunnelmallinen ilta kylpylässä Lappeenrannan kylpylää oli kunnostettu kiireellä keisarivierailu varten. Keisarillisen istuimen yläpuolelle oli rakennettu katos ja sisäänkäynnin eteen pystytetty kunniaporttia. Arkkitehti Jac. Ahrenberg oli mukana kunnostustöissä ja tutki, ettei lattialautojen alle oltu piilotettu pommeja. Keisarin turvallisuutta valvoi illanvietossa suuri joukko sotilaita ja salapoliiseja. Illan ajaksi ovet ja ikkunat naulattiin kiinni ja Ahrenbergille tehtiin selväksi, että jos jotain sattuisi, hän vastaisi seurauksista päällään. Henkivartioston päällikkö sai kuitenkin pian huomata, että Suomi oli keisarin kannalta Venäjänmaan turvallisin kolkka. Ilta kylpylässä alkoi teen juonnilla verannalla, josta siirryttiin kylpylän saliin. Musiikkipitoinen ilta huipentui yhden keisarinnan veneen soutajattaren, näyttelijä Ida Aalbergin, suomen kielellä lausumaan runoon. Keisarilliset vieraat eivät olleet kuulleet käytettävän aikaisemmin suomen kieltä julkisesti ja ilmaisivat olevansa ihastuneita sen kauneuteen. Julius Krohnin eli Suonion runossa viitataan keisareihin kuin hyviin kylväjiin. Runo jaettiin seurueelle ranskaksi käännettynä. Aalberg, joka oli lähdössä Kööpenhaminan teatterilavoille, löysi pian yhteisen sävelen tanskalaissyntyisen keisarinnan kanssa. Hänestä tuli sittemmin peräti kahdeksikymmeneksi vuodeksi Pietarin seurapiirien kiintotähti. Eräs toinen soutajista, Ellen von Troil, nimitettiin keisarinnan hovineidiksi. Keisarilliset huvialukset sekä kaikki kaupungin talot oli valaistu tuona iltana. Illan hämärtyessä keisari piipahti kylpylän verannalla katsomassa ilotulitusta. Suuri sotaharjoitus Keisarivierailun vierailun kolmannen päivän aamuna, 6. elokuuta, pidettiin Lappeenrannan leirissä manööveri eli suuri sotaharjoitus, jossa harjoiteltiin Lappeenrannan puolustamista vihollisia vastaan. Parin tunnin ajan kova tykkien ryske ja kiväärien räiske täytti tienoon niin, että heikompia tärisytti. Manööverin päätyttyä keisaripari tarjosi sotapäälliköille päivälliset. Iltapäivän keisari vietti omissa oloissaan Fontellin talossa. Keisarinna ja nuoret suuriruhtinaat kävivät linnoituksen venäläisessä sairaalassa ja kirkossa ja poikkesivat suuriruhtinatar Jelizavetan luona, joka oli majoittuneena linnoituksen tykistöpäällikön asuntoon. Kymmenen aikaan illalla upseerien laulukunta esiintyi Fontellin talon edustalla keisariparille. Siniset hyvästit Perjantaina 7. elokuuta oli aika lähteä Lappeenrannasta Helsinkiin. Rautatieasemalle oli tullut jättämään hyvästejä myös Ida Aalberg, joka ojensi soutajattarien puolesta keisarinnalle tämän lempikukkia, ruiskaunokkeja. Kimpun nauhassa luki: ”Pian haihtuu kukan hennon vieno kauneus. Mutta kuihtumaton ain´ on kansan rakkaus.” Aalberg, joka ilahdutti keisarinnaa lukemalla kimpun säkeet tanskaksi, sai suudella keisarinnan kättä ja kätellä vielä keisariakin. Kun keisarilliset olivat astuneet vaunuihinsa, Kuopion pataljoonan laulajat lauloivat soittokuntien säestyksellä vielä kerran ”Keisarihymnin”. Koko Lappeenranta hurrasi ja vilkutti keisarillisen junan loitotessa asemalta. Keisarinna avasi vaununsa ikkunan ja vilkutti onnellisille lappeenrantalaisille. Keisarivierailu Lappeenrannassa ja Imatralla elokuussa 1891 Keisarillinen juna pysähtyi komeasti koristellulle Lappeenrannan asemalle 5. elokuuta 1891. Koko matkan Viipurista Lappeenrantaan rautatietä vartioi eri reservikomppanioita yhteensä 10 000 miestä, jotka oli asetettu radan kummankin puolin. Keisariparin mukana olivat tällä kertaa lapset Georgi, Ksenia ja Mihail. Seurueeseen kuului luonnollisesti korkea-arvoisia henkilöitä, kuten sotaministeri Vanovski, hovimarsalkka Obolenski ja henkivartioston päällikkö, kenraali Tsherevin, jotka olivat olleet Lappeenrannassa myös kuusi vuotta aikaisemmin. Keisariparin tietä asemalta Fontellin talolle reunustivat vapaaehtoisen palokunnan miehet. Nuoret tytöt ja naiset heittelivät vaunujen eteen kukkia portin pielistä. Kaupunkialueen rajalle oli rakennettu kunniaportti, jonka huipulla liehuivat Venäjän trikolorit. Kun keisaripari saapui asuntoonsa Fontellin taloon, salkoon nostettiin keisarillinen lippu. Matkasta väsynyt keisari kieltäytyi asevelvollisten leirin iltakonsertista, mutta tarjosi kuitenkin illallisen sotapäälliköille ja muille korkea-arvoisille henkilöille. Illalla läheisessä Halkosaaressa pantiin toimeen ilotulitus, ja linnoitusten vallit valaistiin. Pilviä suuriruhtinaskunnan taivaalla Elokuun 1891 keisarivierailu oli huomattavasti edellistä virallisempi, vaikka noudattikin paljon vuoden 1885 matkan kulkua. Sitä vastoin asenteissa oli tapahtunut selvä muutos. Vuotta aikaisemmin voimaan tullut postimanifesti oli esimakua Aleksanteri III:n yhtenäistämispolitiikasta, joka lisäsi paineita myös Suomen erityisaseman häivyttämiseen. Keisarin ja suomalaisten viilentyneet välit näkyivät esimerkiksi siinä, mitä lauluja esitettiin vierailun yhteydessä: “Keisarihymni” soi useaan otteeseen, mutta suomalaisten “Maamme-laulu” kelpasi vain ruokamusiikiksi. Tällä keisarivierailulla ei laulettu kansanlauluja tai lausuttu suomeksi runoja. Suomalaiset aikalaislehdet kirjoittivat keisarillisesta vierailusta asiallisen toteavasti ja informatiivisesti, mutta kaikki ylisanat ja haltioituneisuus loistivat poissaolollaan verrattuna keisarin kuusi vuotta aikaisemmin tekemään vierailuun. Suurin osa kansasta eli elämäänsä politiikasta tietämättä tai välittämättä. Heidän keskuudessaan keisarikultti oli yhä voimissaan, mikä näkyi sekä Lappeenrantaan rientäneiden suuressa määrässä että lahjoissa, joita keisarilliset saivat. Paikalle oli saapunut tuhansia ihmisiä, jotka yrittivät pysyä keisarillisen seurueen kintereillä. Pelkästään Mikkelistä oli tullut kolme laivallista kansaa. Keisaritalon läheisyydessä ei tosin norkoiltu yömyöhään, kuten vuonna 1885, mutta siihen oli pikemminkin syynä kolea ja sateinen sää, joka jatkui koko keisarivierailun ajan. Manööveri Vierailun toinen päivä 6. elokuuta alkoi suurella manööverillä, johon osallistuivat kaikki Suomen pataljoonat, useat reservikomppaniat sekä miehistöä venäläisestä tykistöprikaatista. Keisari ratsasti Suomen Kaartin univormussa ja keisarinna seurasi tapahtumia vaunuista. Aleksanteri oli antanut perustaa ratsuväkirykmentin muutama vuosi aikaisemmin ja nyt häntä kiinnosti erityisesti se, miten hyvin suomenhevoset soveltuivat ratsuiksi sotatilanteissa. Keisari oli hyvin tyytyväinen näkemäänsä sotaharjoitukseen. Huvimatka Imatralle Vuoden 1891 vierailu oli ennen kaikkea sotilaallinen tarkastusmatka, jonka aikana ei liiemmin huviteltu. Poikkeuksen teki päivän mittainen huvimatka Imatralle. Kun keisarillinen seurue oli manööverin jälkeen nauttinut lounaan Keisaritalossa, se astui venäläisen laivaston huvihöyryalukseen Marevoon päämääränään Imatran kuohut. Keisarillisen seurueen lisäksi huvimatkalle lähtivät kenraalikuvernööri Heiden puolisoineen sekä senaattorit Alstan ja Tudeer. Marevon lisäksi seuruetta kuljettivat suomalaiset luotsihöyryt Saturnus, Jupiter, Ahkera ja Silmä. Kello neljän aikaan iltapäivällä seurue saapui Jakosenrantaan, missä noustiin maihin ja jatkettiin loppu matka vaunuilla perille. Keisarilliset siirtyivät heti ihailemaan koskea, jonka yläjuoksulta laskettiin alas lautta ja kaksi venettä, joissa oli palavia tervatynnyreitä. Kenraalikuvernööri Heiden tarjosi Imatran hotellissa päivälliset. Tämän jälkeen keisarillinen seurue palasi vielä kerran koskelle ja seurasi, miten yhteen sidotut ja lipuin koristellut tynnyrit syöksyivät kosken kuohuihin. Koskinäytöksillä viihdytettiin Imatralle tulleita vieraita ja demonstroitiin turisteille kosken mahtavuutta, mutta erityisnäytöksen saivat vain keisarilliset tai kuninkaalliset. Keisarillinen seurue lähti paluumatkalle Lappeenrantaan vielä saman päivän iltana. Paraati ja koulunäyttely Vierailun viimeisenä päivänä 7. elokuuta pidettiin paraati asevelvollisten leirissä, jota keisari seurasi ratsunsa selästä. Maria Feodorovnaa varten oli rakennettu kentän laitaan erityinen ”keisarinnan paviljonki”, josta sadeasuinen keisarinna seurasi paraatia. Suuriruhtinas Georgi osallistui miestensä mukana paraatiin Irkutskin rykmentin kunniapäällikkönä. Paraatin päätyttyä keisarilliset ajoivat arkkitehti Neoviuksen suunnittelemaan koulunäyttelyyn, joka oli pystytetty uuteen Lönnrotin kansakouluun. Näyttelyssä oli mukana kansakoulujen lisäksi teollisuus- ja käsityökouluja. Keisari osti Hämeenlinnan kutomakoulun kankaita, seminaareissa tehtyjä rautaesineitä, kuten puukkoja, ja kansakoululaisten nikkaroimia puuesineitä. Fontellin taloon hän hankki pari kynttilänjalkaa, jotka eräs hämeenlinnalainen aseseppä oli valmistanut luodeista ja kranaateista. Myös keisarinna teki näyttelyssä ostoksia. Keisarilliset saivat lahjaksi savolaisen veneen sekä mattoja ja kankaita Mikkelin kutomakoulusta ja Rynén mattotehtaasta. Käsityönäyttelyn jälkeen keisaripari piipahti vielä Suomen rakuunarykmentin kasarmissa ja ortodoksisessa kirkossa. Fontellin talossa tarjotulla lounaalla keisari nosti maljoja sotaväelle ja kenraalikuvernööri Heiden keisaripariskunnalle. Soitettiin “Keisarihymni” ja Kuopion pataljoonan laulajat lauloivat ruokasalin lehterillä. Sitten keisarillisten oli kiiruhdettava junalle. Fontellin talolta rautatieasemalle asti seisoi sotilaiden ketju, ja jälleen kajahti “Keisarihymni”. Kenraalikuvernööri Heiden ja ministerivaltiosihteeri von Daehn jäivät junasta pois Viipurissa, mutta keisarilliset jatkoivat kymmenen minuutin pysähdyksen jälkeen Pietariin. FONTELLIN TALO - KEISARITALO Keski-Suomi 25.7.1885: Keisaripari majoitettiin molemmilla vierailullaan Lappeenrannassa taloon, jonka omisti ravintoloitsija Elise Fontell. Kirkkokadun ja Raastuvankadun kulmassa sijaitsevan puutalon ikkunoista oli kaunis näkymä Saimaalle ja satamaan. Fontellin talo eli Keisarintalo sisustettiin uudelleen vuonna 1885 keisarillista vierailua varten. Sisustustöistä vastasivat ennen kaikkea arkkitehti Jac. Ahrenberg - joka sisusti myös keisarin Langinkosken kalastusmajan neljä vuotta myöhemmin - ja taidemaalari Fanny Churberg. He eivät epäröineet näyttää venäläisvastaisuuttaan ja halusivat tehdä talosta “suomalaisen porvariskodin”. Ahrenberg ja Churberg mielsivät ajalle tyypillisen kansallisromanttisen näkemyksen mukaan karjalaiset tekstiilit Kalevalan kaltaiseksi perisuomalaiseksi ilmiöksi. Ne perustuivat kuitenkin samaan bysanttilaiseen perinteeseen, joka vaikutti myös Venäjän puolella. Niinpä se mattojen ja tuolien venäläisvastaisuudeksi tarkoitettu “suomalainen” ornamentiikka jäi ehkä keisarilta huomaamatta. Kävikin niin, Aleksanteri mieltyi suuresti Fontellin talon sisustukseen. Keisariparin toivomuksesta tilapäiseksi tarkoitettu sisustusratkaisu säilytettiin. Sittemmin talo siirtyi valtion rikkihappotehtaan omistukseen ja tuhoutui tulipalossa 1929. Fontellin talossa oli seitsemän huonetta ja tilava odotussali. Komein huone oli pylväiden kannattama salonki eli vastaanottohuone. Muita huoneita olivat keisarin ja keisarinnan vaatetushuoneet, keisarin työhuone, makuuhuone sekä adjutantin ja hovineidin huoneet. Myös puutarhan suunnitteluun sivurakennuksineen oli kiinnitetty huomiota. Keisarillisen seurueen lähdettyä Lappeenrannasta vuonna 1885, kansa tungeksi katsomaan puutarhaa ja Fontellin talon sisustusta, josta sai ostaa muistoksi “keisarinnan kukkasia”. Keisaritalon interiööriä koristivat lukuisat tunnettujen suomalaisten taiteilijoiden, kuten Albert Edelfeltin, Gunnar Berndtsonin ja Hjalmar Munsterhjelmin taulut sekä Johannes Takasen ja Ville Vallgrenin veistokset. Vuoden 1891 vierailun yhteydessä keisaripari lunasti itselleen Edelfeltin akvarellit, yhden O. Kleinehin akvarellin sekä Berndtsonin työt “Luistelijat” ja “Hiihtäviä sotamiehiä”. KEISARILLINEN JUNA Ajatus keisarillisen junan hankkimisesta syntyi suomalaisten mielissä jo vuonna 1863, kun Aleksanteri II kävi kahdesti Suomessa ja käytti Suomen ensimmäistä rautatietä, joka oli valmistunut vuotta aikaisemmin. Keisarillisen junan ensimmäiset vaunut, keisarin vaunu ja ruokasalivaunu, valmistuivat vuonna 1870. Myöhemmin keisarin juna täydentyi keittiövaunulla, keisarinnan vaunulla, salonkivaunulla ja lämmitysvaunulla. Tällä kokoonpanolla keisarilliset tekivät Suomessa tärkeimmät matkansa. Myös korkeat virkamiehet käyttivät keisarin junaa matkoillaan Kannaksella, viimeisempinä valtionhoitaja C. G. E. Mannerheim Suomen itsenäisyyden alkuaikoina. Keisarillinen juna oli Suomen valtionrautateiden rakennuttama ja omistama. Keisarin ja keisarinnan vaunut sekä salonkivaunu kuuluvat nykyisin Suomen Rautatiemuseon kokoelmiin. Keisarilliset vaunut oli sisustettu niin huolellisesti ja ylellisesti, että vain vaunun kapeudesta saattoi arvata, että kyseessä oli juna. Keisarin vaunun seinät ja huonekalut olivat päällystetty vihreällä pukinnahalla, johon sointuivat ikkunoiden silkkiverhot ja niin ikään silkkikankaalla vuorattu katto. Kaikki näkyvät puuosat olivat pähkinäpuuta ja ovenvetimet kullatut. Vaunun kumpaakin ulkoseinää koristivat kullatut Venäjän valtiovaakunat ja kahta sivua ovea pienemmät Suomen suuriruhtinaskunnan vaakunat. Keisarinnan vaunu sävytettiin huonekaluja myöten sinisellä silkillä. Sekä keisarin että keisarinnan vaunuihin oli saatu sopimaan sohva, kirjoituspöytä, pesupöytä, nojatuoleja ja käymälät. Keisarinnan vaunun erikoisuutena oli katosta riippuva sänky, joka toi mukavuutta nukkumiseen junan ollessa liikkeessä. Valoisa ja punahohtoinen salonkivaunu oli tarkoitettu keisariperheen yhdessäoloon ja mahdollisten neuvottelujen pitopaikaksi. Vuosien mittaan keisarilliseen junaan tehtiin monia muutoksia, joista tärkein oli muun muassa kaminalämmityksestä siirtyminen höyrylämmitykseen. MUNTRA MUSIKANTER – KEISARIKUORO Aleksanteri III oli musiikin ystävä ja harrasti itsekin torvensoittoa. Soittokunnat seurasivat mukana huvijahdeilla, sillä jo ruokailut vaativat taustamusiikkinsa, mutta konsertteja pidettiin muutenkin. Yhdessä keisarinna Dagmarin kanssa keisari kuuntelivat mielellään myös pohjoismaista kuorolaulua. Suomessa he mieltyivät helsinkiläisistä ylioppilaista koostuvaan mieskuoro Muntra Musikanteriin, joka esiintyi keisariparille sekä Suomessa että Venäjällä ja jota kutsuttiin siksi myös nimellä Keisarikuoro. Keisariparin ja kuoron välinen ystävyys kesti vuodesta 1885 vuoteen 1890, jolloin Aleksanteri julkaisi postimanifestin. Protestiksi kuoro lopetti muutamaksi vuodeksi toimintansa, jotta sen ei olisi tarvinnut esiintyä kutsun tullessa keisarille. Vuonna 1878 perustettu kuoro on Suomen toiseksi vanhin mieskuoro, joka esiintyy yhä. Laivamusiikkia à la MM Ensimmäisen kerran Muntra Musikanter eli MM esiintyi keisariparille Kuuvan lahdella Turun edustalla heinäkuussa 1885. Keisaripari oli tuolloin tavanomaisella lomaristeilyllä Suomenlahdella, kun joukko MM:n laulajia lähestyi pienessä veneessä huvialus Tsarevnaa. He esittivät neliäänisesti norjalaisen meriaiheisen laulun sekä ”Suomen laulun” ja saivat keisarinnalta aplodit. Suosion rohkaisemina laulajat ilmestyivät parin päivän päästä huvialuksen kylkeen Porvoon lähellä Pellingissä. ”Suomen laulu” kajahti nyt niin komeasti keisarin korvaan, että hän kutsui laulajat laivalle. Kuoron johtaja Oscar Mechelin sai kunnian suudella keisarinnan kättä, minkä jälkeen keisariparille esitettiin kaksitoista laulua. Nimipäiväserenadi keisarinnalle Elokuun kolmantena 1885, vain päivää ennen keisarillisten lähtöä viralliselle vierailulle Suomeen, vietettiin keisarinnan nimipäivää. Suureksi yllätyksekseen MM sai kutsun korkealta hovimieheltä tulla herättämään keisarinna laulullaan Pietarhoviin. Koska kutsu tuli viime hetkellä, eikä harjoittelulle jäänyt aikaa, MM päätti lähettää matkaan kaksinkertaisen kvartetin, joka muodostui ryhmän vanhimmista ja varmimmista opiskelijalaulajista. Aikaisin nimipäivän aamuna kvartetti asettui suurelle parvekkeelle keisarinnan makuuhuoneen alle ja alkoi laulaa. Pian aukesivat keisarinnan parvekkeen ovet ja nimipäiväsankaritar asettui hartaasti kuuntelemaan hänen kunniaksi esitettyjä serenadeja. Iltapäivällä laulajille järjestyi audienssi palatsiin, jossa keisaripari vaihtoi muutaman sanan heidän kanssaan ja kiitti aamuisesta konsertista. Tämän jälkeen laulajat palkittiin vielä keisarillisilla aamiaisella, jossa samppanjasta ei ollut puutetta ja jokaista vierasta palveli oma lakeija. Hovivierailut eivät jääneet tähän: maaliskuussa 1888 MM esiintyi Anitjkovin palatsissa Pietarissa keisarin syntymäpäivän kunniaksi ja seuraavana vuonna jälleen keisarinnan nimipäivänä Pietarhovissa. Keisarikonsertti Juhlallinen keisarikonsertti pidettiin Helsingin yliopiston juhlasalissa illalla 8. elokuuta 1885. Keisarillinen seurue oli tullut Helsinkiin edellisenä päivänä Lappeenrannasta ja ehtinyt jo tutustua muutamiin pääkaupungin nähtävyyksiin. Kello kahdeksan aikaan illalla keisaripari ja suuriruhtinaalliset astelivat iltapukuihinsa sonnustautuneina yliopiston juhlasaliin. Samassa MM aloitti suomeksi ”Keisarihymnin”, joka saatteli keisarin ja keisarinnan paikoilleen. Tämän jälkeen kuoron johtaja Mechelin ehdotti yhdeksänkertaiset hurraa-huudot keisariparille, johon koko sali yhtyi. Sitten alkoi konsertti, josta keisaripari nautti silmin nähden. Vähän väliä keisarinna nyökkäili hymy huulilla kuorolle osoittaen siten mieltymyksensä ja keisarin jalka löi lattiaan musiikin tahdissa. Konsertin päätyttyä keisari ja keisarinna nousivat lavalle henkilökohtaisesti kiittämään Muntra Musikanteria. Keisarinna puhutteli erityisesti niitä laulajille, jotka olivat käyneet tervehtimässä häntä nimipäivänä Pietarhovissa. Lopuksi ”Keisarihymni” saatteli tyytyväisen keisariparin salista. Seuraavana aamuna MM:n laulajat herättelivät juhlineen keisariparin serenadilla Keisarillisen palatsin (nykyisen Presidentinlinnan) pihalla. Jäähyväislaulun aika oli 10. elokuuta, jolloin keisarillinen seurue astui Eteläsatamassa Deržava-laivaansa lähteäkseen takaisin Pietariin. Vuonna 1987 Keisarikonsertti uusittiin yliopiston juhlasalissa, jossa myös keisaripari oli mukana: Aleksanteri III:na esiintyi tunnettu suomalainen näyttelijä Leif Wager. KEISARILLINEN KALAMAJA LANGINKOSKELLA Keisarin toivomuksesta Langinkoskelle rakennettiin kalamaja, jonka loisteliaita tupaantuliaisia vietettiin kesällä 1889. Keisarillisen kalastushuvilan suunnittelusta vastasivat tunnettu suomalainen arkkitehtikolmikko Sebastian Gripenberg, Magnus Schjerfbeck ja Jac. Ahrenberg. Kaksikerroksisessa puisessa sveitsiläistyylisessä huvilassa on nähtävissä myös karjalaisen hirsiarkkitehtuurin piirteitä. Nykyisin huvila on suosittu matkailunähtävyys, jonka seiniä koristavat muun muassa maalaukset keisariparista sekä hallitsijaperheen oma lippu. Palatsien kultaan tottunut keisariperhe eli Langinkoskella epätavallisen reipasta lomaelämää, joka oli varsinkin muun hovin mielestä heidän arvolleen täysin sopimatonta; keisari pilkkoi itse puut ja kantoi veden koskesta. Keisarinna oli vähintäänkin yhtä innostunut kuin miehensäkin Langinkosken idyllistä. Kotimaassaan Tanskassa modernin kasvatuksen saanut Dagmar ei arastellut tarttua miehensä pyydystämään kalasaaliiseen. Hän laittoi mielellään ruokaa huvilan keittiössä, mutta tiskaamisen hän jätti palvelijoille. Nikolain pakomatka Langinkoskella usein mukana ollut kruununperijä Nikolai palasi kalastajamajalle ainoastaan kerran keisarina olonsa aikana. Pikainen muutaman tunnin mittainen vierailu syyskuussa 1906 oli osa Nikolai II:n purjehdus- ja metsästysretkeä Suomen saaristossa. Hallitsijan matkaa voi hyvällä syyllä nimittää pakomatkaksi terroristien kynsistä. Keisarin turvallisuus ei ollut enää tiukasta valvonnasta huolimatta taattu Pietarhovissa, jossa Nikolai tuskaili elävänsä kuin vankilassa. Turvatoimet seurasivat keisaria myös Suomenlahdella. Esimerkiksi Langinkoskelle saapumisen ajankohdasta annettiin aluksi väärää tietoa anarkistien harhauttamiseksi. Nikolain mukana Langinkoskella olivat keisarinna Aleksandra Feodorovna ja tyttäret Olga, Tatjana, Maria ja Anastasia. Perintöruhtinas Aleksei jätettiin huvilaivalle. Kalamajan ympäristö oli suljettu ulkopuolisilta keisarillisen perheen ollessa maissa. Merisotilaat, poliisit ja palatsivartijat vartioivat vierailun sujumista Langinkosken maarajoilla ja laivalaiturin läheisyydessä. Keisarilliset kävivät kalastusmajalla ja tekivät lyhyen kävelyretken puiston hiekoitetuilla käytävillä. Myöhemmin Nikolai kirjoitti Virolahden vesillä purjehtiessaan äidilleen Dagmarille, että Langinkosken maja oli ollut erinomaisessa kunnossa ja puut ja pensaat olivat kasvaneet kovasti.
Ujo ja mieluummin perheensä kuin valtakuntansa asioiden parissa viihtyvä Nikolai II ei ollut niinkään vallanhaluinen. Vaikutuksille altis mieli, epätoivoinen pitäytyminen itsevaltiudessa ja kyvyttömyys vastata ajan haasteisiin tekivät Nikolaista kuitenkin epäsuositun niin Venäjällä kuin Suomessa. Keisarin viisi ensimmäistä hallitusvuotta kuluivat Suomen näkökulmasta rauhallisesti, mutta helmikuun manifesti 1899 teki hänestä suomalaisten silmissä valapaton. Manifestin mukaan Suomen lait oli tästedes säädettävä Venäjän lainsäätämisjärjestyksen mukaan. Manifesti, kuten myös Nikolai Bobrikovin nimittäminen Suomen kenraalikuvernööriksi, olivat keisarin mielestä osa yhteistä turvallisuuspolitiikkaa. Suomalaiset sitä vastoin tunsivat kansallisen olemassa olonsa uhatuksi. Suuttumuksesta huolimatta Suomessa ei syntynyt laajaa vallankumouksellista kapinahenkeä. Voimakkain yksittäinen mielenilmaisu henkilöityi Eugen Schaumanissa, joka ampui Bobrikovin kesäkuussa 1904. Sitä vastoin suomalaiset ottivat käyttöönsä jo 1890 postimanifestin myötä oppineensa passiivisen vastarinnan. Marraskuun manifesti 1905 keskeytti helmikuun manifestin toimeenpanon, mutta vuosien 1905-06 vallankumouksesta selviydyttyään Venäjä kiristi jälleen otettaan Suomesta. Keisari jäi syystäkin suomalaisille joko etäiseksi tai vihatuksi. Oli luonnollista, että välirikko itsevaltiuttaan lujittavan Nikolai II:n ja autonomiaoikeuksiaan puolustavan Suomen välillä ei houkutellut keisaria Suomen älymystön seuduille tai hallintoelämän keskukseen Helsinkiin. Keisarin ainoa vierailu Suomen pääkaupunkiin vuonna 1915 tapahtui Ensimmäisen maailmansodan ahdistavissa tunnelmissa. Monien yllätykseksi merta rakastava Nikolai II teki kuitenkin lukuisia lomamatkoja Suomen saaristoon. ”Täällä meidän on hyvä olla!” Keisari Nikolai II oli perinyt rakkautensa Suomen saaristoon isältään Aleksanteri III:lta ja äidiltään Dagmarilta, jotka viettivät lomiaan risteillen eri puolilla saaristoa. Anna Vyrubova, keisarinna Aleksandra Feodorovnan hovinainen ja läheinen ystävä, oli usein saaristoristeilyillä mukana. Hän oikoo käsitystä, jonka mukaan Nikolai II ei olisi ollut Suomen ystävä. Vyrubova arvelee muistelmisssaan, että keisarille annettiin usein virheellistä tietoa Suomen oloista. Vaikka Suomen olot saattoivatkin jäädä keisarille vieraiksi, hänen ja keisarinnan kiintymyksestä Suomen saaristoon ei ole epäilystäkään: ”Täällä meidän on hyvä olla!”, keisari huokasi rentoutuneena. Keisarinnankin mielestä lomat Suomessa olivat heidän elämänsä onnellisimpia aikoja. Raikas merituuli ja terveellinen saaristolaiselämä vaikuttivat erittäin parantavasti myös nuoreen hemofiliaa sairastavaan perintöruhtinas Alekseihin. Nikolai II teki perheensä kanssa yhteensä 17 purjehdusta Suomen saaristoon. Ensimmäinen lomaristeily tehtiin vuonna 1905 Koiviston (nykyisen Primorskin) läheisyyteen. Kaksi viikkoa kestänyt matka tehtiin Poljarnaja Zvezdalla (suomeksi Pohjantähti), joka oli leskikeisarinna Maria Feodorovnan huvipursi. Useimmat lomamatkat tehtiin Štandartilla. Se oli paljon suurempi kuin Poljarnaja Zvezda ja muistutti uivaa palatsia. Yläkerran isoon ruokasaliin mahtui hyvinkin 40 illallisvierasta. Štandartin miehistöön kuului jopa 200 henkeä. Laivalla oli aina suomalainen luotsi ja yleensä myös suomalainen luotsikapteeni Lybeck. Štandartilla tehtiin risteilyjä Riikaan asti ja kierrettiin kerran koko Euroopan mantere Mustallemerelle ja Krimille. Kapinakeväänä 1918 sekä Poljarnaja Zvezda että Štandart olivat Helsingin satamassa. Saaristomatkoilla keisarillinen seurue oli pieni ja virallinen ohjelma mahdollisimman lyhyt, jotta keisarillinen perhe sai levätä. Laivalta tehtiin pienellä höyrylaivalla retkiä maihin aina, kun siihen oli tilaisuus. Keisariparilla oli tapana tehdä epävirallisia ja spontaaneja käyntejä saariston asukkaiden mökkeihin ja rupatella kalastajien ja talonpoikien kanssa. Suomen puolella keisarillinen perhe saattoi liikkua huolettomimmin kuin Pietarissa ja sen ympäristössä, mutta taustalla kulki aina henkivartijoita ja poliiseja takaamassa turvallisuuden. Ranskalainen pääkokki Cubat piti huolen siitä, että lomamatkoillakin syötiin hyvin. Mestarikokki kävi harva se päivä miinalaivalla hovihankkijoiden luona Viipurissa, jonka ruokatarvike- ja viinitarjontaa Cubat piti suuressa arvossa. Parhaimmat viinit löytyivät keisarilliseen pöytään Emil Buttenhoffin viinikaupasta. Buttenhoffin pojanpojan poika jatkaa nykyisin kulinaristista perinnettä ravintolassaan Imatralla. Työtä ja lepoa Virolahdella Nikolai oli erityisen mieltynyt Virolahteen ja sen Pitkäpaaden saareen. Lahti oli suojainen ja kalaisa sekä turvallinen ankkuripaikka keisarin huvialukselle Štandartille. Paikka sopi Nikolain tarkoituksiin myös siksi, että se oli vain neljän tunnin matkan päässä Pietarista. Keisari saattoi käväistä päivän mittaan hoitamassa velvollisuuksiaan torpedoveneellä Pietarissa ja palata jälleen illaksi perheensä pariin Virolahdelle. Jopa kolmen kuukauden mittainen lomailu oli mahdollista, koska keisari työskenteli vähintään kaksi päivää viikossa Štandartin työhuoneessaan lukien ja allekirjoittaen papereita. Virolahden saaristossa järjestettiin myös korkean tason neuvotteluja: Saksan keisari Wilhelm II vuonna 1909 ja Ruotsin kuningas vuonna 1912 olivat Nikolain vieraina. Maissa Nikolai vietti liikunnallista lomaa. Hän ui, metsästi, pelasi tennistä ja teki pitkiä kävelyretkiä saariston pieniin kyliin. Keisari nähtiin usein eväs- ja melontaretkillä puolisonsa ja lastensa kanssa. Nikolai ei nähnyt tarpeelliseksi rakennuttaa itselleen huvilaa Virolahdelle. Sen sijaan hän suunnitteli huvipuiston, joka sisälsi tenniskentän, pienoisgolfradan, käsin pyöritettävän karusellin sekä keinun keisarin lapsille. Skandaalitanssit Paatiolla Eräästä retkestä Virolahdelle seurasi huomiota herättäviä toimenpiteitä. Keisarilliset saapuivat Paation saarelle Luuvin kalliolle sunnuntai-iltana 6. heinäkuuta 1913. Tällä kertaa myös saarelaiset oli kutsuttu mukaan eväsretkelle. Illallisen jälkeen mukana ollut torvisoittokunta puhalsi tanssimusiikkia. Paation pojat löivät vetoa siitä, kuka uskaltaisi pyytää keisarin sisarta Olga Nikolajevnaa tanssiin. Matti Mikkola rohkaisi mielensä ja saikin Olgan valssin pyörteisiin. Illan tapahtumista on eri näkemyksiä, mutta suuriruhtinatar Olga Nikolajevna oli tiettävästi ainoa, joka tanssi paikkakuntalaisten kanssa. Myös Otto Simolalla kerrotaan olleen kunnia tanssittaa suuriruhtinatarta. Toiset pojat saivat tyytyä muuten iloiseen tunnelmaan, makaronivelliin, mustaan limppuun ja rommiin. Keisarin kerrotaan poistuneen huvijahti Štandartille puolen yön jälkeen. Seuraava päivä sujui tavanomaiseen tapaan: keisarilliset menivät jälleen maihin ja pelasivat tennistä. Viattomasta illanvietosta nousi myrsky, kun ruotsinkielinen pilalehti Fyren julkaisi syyskuussa 1913 tapahtuneesta irvailevan kuvan. Kuva oli osa pilakuvasarjaa, jonka otsikko kuului “Hovien kesäiltoja”. Pilkasta saivat osansa muidenkin Euroopan maiden hallitsijat. Painohallitus takavarikoi lehden mainitun numeron jo samana päivänä, kun se ilmestyi. Myös myyntipisteisiin ehtineitä lehtiä yritettiin jäljittää. Lehden päätoimittajaa ja piirtäjää vastaan nostettiin kanne. Seuraavassa numerossaan Fyren ihmetteli takavarikoinnin nopeutta ja sitä kohtuutonta reaktiota, jonka pilakuva aiheutti. Fyrenin mukaan kuva oli vain uskollista kuvitusta keisarillisten vierailusta Paatiolle. Lehdessä oli nyt pilakuva, jossa painohallituksen johtaja nuiji pientä Fyreniä. Lopuksi majesteettirikoksesta syytetyt päätoimittaja Rafael Lindqvist ja piirtäjä Eric Wasström saivat kolme kuukautta vankeutta. He olisivat välttäneet tuomion pyytämällä keisarilta julkisesti anteeksi ja lupaamalla enää loukkaamasta Venäjän hovia. Sitä vastoin nämä vastarannankiisket lujittivat lehtensä kyseenalaista uskottavuutta istumalla tuomionsa kuuliaisesti loppuun.
Keisarien lähisukulaiset retkeilivät usein Saimaa-järven luonnon kauniissa maisemissa muutoinkin kuin keisariparin vierailujen yhteydessä. Vuosien 1842 ja 1913 välille kertyy ainakin 20 suuriruhtinaallisten pelkästään Imatralle ja Lappeenrantaan tekemää matkaa. Lappeenrannassa varuskunta ja linnoitus saattoivat olla matkan kohteina, mutta pääsääntöisesti suuriruhtinaat kulkivat ilman virallisen tarkastusmatkan velvoitteita: he rakastivat tehdä huviristeilyjä Saimaalla ja sen kanavalla. Esimerkiksi Aleksanteri II:n poika Aleksei Aleksandrovitsh ja hänen serkkunsa Nikolai Konstantinovitsh tulivat heinäkuussa 1861 Viipurista kanavaa pitkin Saimaalle, jolla vasta yksitoistavuotiaat pojat purjehtivat kolme päivää Aleksein omalla 28-metriä pitkällä Zabava-purrella. Usein Lappeenranta oli vain välietappi matkalla lomanviettoon Imatralle, jolla oli pitkät perinteen matkailijoiden majoittamisesta ja viihdyttämisestä. Imatrankoski ja sen ympäristö olivat niin kovassa kulutuksessa, että jo vuonna 1842 Nikolai I julisti osan alueesta suojeltavaksi Kruununpuistoksi. Luonnonnähtävyyksien Imatrankosken, Tainionkosken ja Kyyrönkosken lisäksi Imatran halkova Vuoksi tarjosi ensiluokkaiset puitteet kalastukseen. Imatran hotellien keisarilliset vieraat Imatran ja koko Suomen ensimmäinen hotelli valmistui Imatrankosken rannalle vuonna 1846, mutta jo kaksitoista vuotta aikaisemmin rakennus oli toiminut hyvin vaatimattomana majatalona. Pikkuisessa hollituvassa kutsutussa hotellissa ei ollut kuin pari huonetta ja ruokasali. Viimeisenä toimivuotenaan 1870 hollituvan ovesta astuivat sisään Aleksanteri II:n tytär suuriruhtinatar Maria Aleksandrovna kahden nuorimman veljensä kanssa. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa Imatralla oli jo useita hotelleja sekä vaatimattomampia majataloja. Vuonna 1871 valmistui hollituvan paikalle uusi puuhotelli, jossa keisarilliselle vieraille oli varattu omat huoneet. Aleksanteri II myönsi 3000 markkaa neljänä peräkkäisenä vuonna perheensä majoitustilojen ylläpitämiseen. Vuonna 1893 rakennettiin Hôtel de Cascade, joka epäonnekseen paloi jo vuoden päästä, mutta ehti kuitenkin nähdä keisarillisia matkailijoita. Kun vanhempikin hotelli paloi, päätettiin rakentaa kivinen Valtionhotelli. Tässä vuonna 1903 valmistuneessa jugendlinnassa vietti useita päiviä suuriruhtinas Konstantin Konstantinovitsh Kreikan kuningattaren ja 18 hengen seurueen kanssa. Ei saa koskea aitaan! Elokuussa 1870 Aleksanteri II:n lapset 17-vuotias Maria Aleksandrovna ja hänen nuoremmat veljensä 13-vuotias Sergei ja 10-vuotias Pavel saapuivat Imatrankoskelle, jonka rannoille oli kokoontunut suuri joukko kansaa osoittamaan suosiotaan nuorille keisarillisille. Tällä matkallaan keisarinlapset vierailivat myös Suomen vanhimmassa hotellissa Imatralla. Imatrankosken jälkeen Maria Aleksandrovna halusi nähdä vielä Kyyrönkosken ja päätti lähteä sinne jalan. Matka sujui hyvin, kunnes suuriruhtinattaren tien sulki eräs aita, josta ei löytynyt porttia. Maria Aleksandrovna ei halunnut palata tyhjin käsin takaisin, joten hänen seurassaan olleet adjutantit alkoivat repiä aitaa maahan. Samassa paikalle juoksi kaksi poikaa, joiden isälle maa kuului. He käskivät herroja ankarasti jättämään moisen sabotaasin sikseen. Edes tieto seurueen korkea-arvoisuudesta ei saanut poikia perääntymään. Yhteisymmärrykseen päästiin vasta, kun adjutantit lupautuivat korjaamaan aidan ylityksen jäljiltä. Pojat vahtivat tarkkaan matkalaisten liikkeitä Kyyrönkoskelle ja takaisin, eivätkä nämä tosiaankaan päässeet palaamaan Imatralle ennen kuin aita oli taas ennallaan. Imatralta suuriruhtinaallisten matka jatkui Ruokolahden nimismiehen nelipyöräisillä rattailla Lappeenrantaa. Omatoiminen Maria Aleksandrovna tarttui itse ohjaksiin ja niin sitä kiidettiin. Matka oli varmasti keisarin lapsille mieleinen, sillä muutaman päivän kuluttua keisarilta tuli erikoinen käsky Lauritsalaan: nimismiehen rattaista tuli ottaa valokuva ja lähettää se Pietariin. Aleksanteri II halusi säilyttää kuvan muistona lastensa matkasta ja näytteenä suomalaisista ajoneuvoista. Kruununperijä Nikolai lohiapajilla Pari matkailijaa oli juuri lähdössä Imatralta heinäkuussa 1882, kun he huomasivat nuoren kruununperijän Nikolain, joka oli saapunut suuren seurueen kanssa paikkakunnalle edellisenä päivänä. Kruununperijän tarkoituksena oli onkia lohia jonkin venäläisen ruhtinaan vieraana tämän omistamalla kalastustilalla. Tuohon aikaan Saimaan ja Vuokseen rannalla kohosivat monien venäläisten ylimysten kesäasunnot eli datshat, jotka ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta valitettavasti kadonneet omistajiensa lailla jälkiä jättämättä. Paikallinen kalastaja Matti Heikinpoika Miikki, joka oli tottunut soutamaan urheilukalastajia Vuoksella, kertoi soutavansa Harakanniskalla kalastavaa nuorta Nikolaita. Harakanhovin huomattavat vieraat Jälkipolvien mieleen ovat jääneet tarinat, joiden
mukaan Aleksanteri III olisi käynyt seurueineen vuoden 1885
Lappeenrannan vierailun yhteydessä myös Imatralla ja
yöpynyt siellä kenraali Vladimir Astascheffin huvilassa.
Lähellä Vuoksen suuta kohosi tuolloin komea Harakanhovi,
jossa keisarin hoviväkeen kuuluva upporikas kultakaivosten
omistaja kenraali Astascheff vietti kesiään kalastellen.
Kuvailut komeista päivällisistä ja iltahuvituksista
keisariparin kunniaksi ovat osoittautuneet kuitenkin legendaksi,
jossa toiveet ja tositapahtumat ovat menneet sekaisin. Keisaripari
ei ehtinyt vuonna 1885 Imatralle, mutta osa Lappeenrantaan saapuneesta
keisarillisesta seurueesta, mahdollisesti keisarin veljet suuriruhtinaat
Aleksei, Pavel ja Sergei Aleksandrovitsh tekivät huvimatkan
Imatralle iltapäivällä 6. elokuuta 1885. Heidän
liikkeistään ei ole tarkempaa tietoa, mutta vierailu
Astascheffin luona ei ole lainkaan poissuljettu.
[ Etusivulle ] |