15 TYKISTÖN JA RAKUUNOIDEN VARUSMIESVARUSKUNNASTA PÄÄLLYSTÖOPISTON KAUTEEN

&nbs= p;

Varuskunn= an ja kaupungin elämää rikastutti ratsuväkiprikaatin kauden jälkeenkin soittokunta. Soittokunnan nimi muuttui vuonna 1945 Ratsuväkiprikaatin soittokunnasta Uudenmaan rakuunarykmentin soittokunnaksi, vuosina 1952–1989 nimi oli Lappeenrannan Varuskuntasoittokunta ja vuodesta 1990 nimeksi tuli Rakuunasoittokunta. Kapellimestarina jatkoi aluksi jo ratsuväkiprikaatin kaudella vuonna 1= 938 aloittanut musiikkikapteeni Juho Leskinen vuoteen 1950. Hänen jälkeensä kapellimestarina toimivat musiikkikapteeni Uuno Kajova 1950–1956, musiikkikapteeni Erik Nurminen 1956–1967, musiikkikapteeni Samuli Konttori 1967–1972, musiikkiyliluutnantti Toi= vo Liesirova 1972–1980, luutnantti Rauno Vante (sijaisena) 1981 ja musiikkimajuri Matti Miikkulainen vuodesta 1981.

&nbs= p;

Sodan jälkeen Lappeenrannasta tuli oman sotilaspiirin keskus. 1920-luvulla Lappeenranta oli kuulunut suojeluskuntapiirin päällikön joht= amaan Viipurin kutsuntapiiriin. Kutsuntapiirin tehtäviin kuului kutsuntojen suoritus. Vuoden 1934 uuden liikekannallepanojärjestelmän eli aluejärjestelmän mukana Suomi jaettiin yhdeksään sotilaslääniin ja 30 sotilaspiiriin. Lappeenranta kuului tässäkin järjestelmässä Viipurin sotilaspiiriin ja Kymenlaakson sotilaslääniin. Aluejaon muutoksen yhteydessä perustettiin Lappeenrantaan oma sotilaspiiri 12.3.1937. Aluksi sotilaspiirin esikunta toimi vielä Viipurissa, kunnes 1.7.1937 siirtyi Lappeenrantaa= n, Valtakadulla sijainneen Lappeen kunnantalon tiloihin. Sotilaspiirin päällikkönä toimi tuolloin majuri Eino Karvinen. Aluees= een kuuluivat Lappeenrannan ohella Lappee, Lauritsala, Joutseno, Lemi, Nuijamaa, Ruokolahti, Savitaipale, Ylämaa ja Jääski.

&nbs= p;

Vuonna 19= 41 Lappeenrannan sotilaspiiri kuitenkin lakkautettiin ja sen alueet liitettiin Saimaan, Suur-Saimaan ja Pohjois-Kymenlaakson suojeluskuntapiireihin – uudistus liittyi suojeluskuntien ja sotilaspiirien yhdistämiseen. Kun suojeluskunnat sotien jälkeen lakkautettiin ja palattiin vuoden 1939 sotilaspiirijakoon, ei Lappeenrantaan kuitenkaan perustettu omaa sotilaspiiriä, vaan sen alue kuului osana Kouvolan, Mikkelin ja Savonlinnan sotilaspiireihin.

&nbs= p;

Lappeenra= nta sai jälleen oman sotilaspiirinsä 1.6.1951 puolustusvoimien uudelleenjärjestelyjen yhteydessä. Sotilaspiirin esikunta toimi vuodesta 1951 vuoteen 1980 asti Huhtiniemessä vanhoissa reservikomppan= ian rakennuksissa. Myöhemmin toiminnot siirtyivät kasarmialueelle entiseen Karjalan tykistörykmentin esikuntarakennukseen.

&nbs= p;

Sotilaspi= irin päällikköinä ovat toimineet

eversti T= orsti Kotilainen 1951–1956

eversti Valdemar Mandelin 1956–1958

eversti A= lpi Uusisaari 1958–1960

everstilu= utnantti Erkki Kaukolahti 1960–1961

everstilu= utnantti Jouko Muttonen 1961–1969

everstilu= utnantti Eskil Varanka 1969–1970

everstilu= utnantti Ensio Koivisto 1970–1971

everstilu= utnantti Lauri Hendunen 1971–1972

everstilu= utnantti Ilkka Seppälä 1972–1973

everstilu= utnantti Veikko Hendunen 1973–1981

everstilu= utnantti Antti Lehtola 1981–1987

everstilu= utnantti Tauno Nieminen 1987–1988

everstilu= utnantti Martti Tuusvuori 1989–

&nbs= p;

Rakuunoit= ten ohella varuskuntaan siis sijoitettiin sotien jälkeen jälleen itsenäisyyden alkuvuosien tapaan tykistöä. Uusi joukko-osast= o, Kenttätykistörykmentti 3, muodostettiin rauhanaikaisesta Kenttätykistörykmentti 2:sta. Rykmentin nimi oli talvisodan joukk= ojen ryhmityksessä II/KTR; jatkosodassa joukko-osaston nimeksi tuli I/KTR 9. Osallistuttuaan sodan loppuvaiheessa Viipurinlahden suurtaisteluihin rykmen= tti siirtyi rauhan tultua varustustöihin Miehikkälään. Miehikkälästä rykmentti siirtyi edelleen syksyn kuluessa Ylä-Pihlajaan ja sieltä lokakuun lopussa Uskin kylään. Marraskuun alussa rykmentin viimeisen sodanaikaisen komentajan everstiluutnantti R. Hankipohjan tilalle nimitettiin kapteeni J. Manner. Patteriston reserviläiset kotiutettiin Haminan kansakoululla 24.11.194= 4. Koska rykmentin entiseen sijoituspaikkaan Viipuriin ei enää ollut palaamista, pääosa rykmentin kantahenkilöstöstä siirrettiin Lappeenrantaan, johon sijoitettiin osa uudesta joukko-osastosta, Kenttätykistörykmentti 3:sta.

&nbs= p;

Kentt&aum= l;tykistörykmentti 3:n esikunta muodostettiin majuri V. Nokon johdolla myöhäissyksyllä 1944. Esikunnan runkona toimi sodanaikaisen kenttätykistörykmentti 8:n esikunta. Rykmentin komentajaksi m&aum= l;ärättiin 2.12.1944 eversti Bror Kraemer. Esikunta ja eversti Bernhard Heimolaisen komentama ensimmäinen patteristo sijoitettiin Lappeenrantaan. Toinen patteristo, jonka johdossa oli everstiluutnantti Erkki Hallakorpi, sijoitet= tiin kesäkuussa 1945 Savonlinnan lähelle Tervaslahdelle ja kolmas patteristo johdossaan eversti Erik Hülphers aluksi Kouvolaan ja sittem= min Mikkeliin.

&nbs= p;

Lappeenra= ntaan sijoitetun ensimmäisen patteriston komentajaksi tuli vuoden 1947 alussa everstiluutnantti Aarne Korpinen. Korpisen tapaturmaisen kuoleman jälk= een ensimmäisen patteriston komentajaksi nimitettiin everstiluutnantti Rei= no Hirva. Toinen patteristo siirtyi maaliskuussa 1947 Lappeenrantaan, ja seuraavana vuonna siirrettiin myös kolmas patteristo kaupunkiin. Lappe= enrannassa patteristot toimivat siten, että vain toinen ja kolmas patteristo oliv= at varsinaisia toimivia patteristoja, kun taas ensimmäisessä patteristossa oli vain kantahenkilökuntaa. Kolmannen patteriston komentajaksi oli kesällä 1946 nimitetty everstiluutnantti Atte Il= va ja toisen patteriston komentajaksi vuoden 1948 lopussa majuri, myöhemm= in everstiluutnantti Tauno Rantala.

&nbs= p;

Aliupseer= ikoulu aloitti toimintansa samaan aikaan kenttätykistörykmentti 3:n perustamisen kanssa. Koulun ensimmäiset johtajat olivat majurit Runar Mether ja Urho Karhula ja vuodesta 1953 lähtien majuri Paavo Hirsso.

&nbs= p;

Lappeenra= nnassa ensimmäinen patteristo majoittui kasarmialueelle. Kasarmit eivät sodan jälkeen olleet kovin hyvässä kunnossa, mutta useiden teiden halkomaa ja matalaa metsikköä kasvavaa harjoitusmaastoa leirikentän ympäristössä pidettiin hyvinä. Pian kuitenkin kasvava lentoliikenne alkoi supistaa harjoitusaluetta. Ensimmäisenä talvena harjoitusmaastoja ei kuitenkaan erityisemmin vielä tarvittu, sillä rykmentin miehet joutuivat valtakunnallisen polttoainepulan vuoksi tekemään polttopuita, päivätavoitteenaan puolitoista kuutiota. Tehtävä tuotti vaikeuksia, sillä kahta lumiseen metsään lähetettyä miestä kohden jaettiin aluksi työkaluiksi vain kirves ja saha.

&nbs= p;

Kentt&aum= l;tykistön koulutukseen kuuluivat säännölliset leiriammunnat. Aluksi käytiin leirillä Niinisalossa. Täältä kuitenkin siirryttiin paikan ahtauden vuoksi Rovaniemen ja Kemijärven tien varre= ssa sijainneelle Rovajärven alueelle, jossa ensimmäiset ammunnat oliv= at vuonna 1949. Niinisalossa pidettiin kuitenkin talvileirejä vuoteen 1957 saakka. Vuonna 1969 otettiin käyttöön ampumaleiripaikka myös lähempää varuskuntaa, Valkealan Pahkajärveltä.

&nbs= p;

Karjalan tykistörykmentin normaaliksi vuosiohjelmaksi vakiintui 1970-luvulla varusmieskoulutuksen ja kertausharjoitusten järjestämisen lisäksi kolme tykistöampumaleiriä vuosittain. Rovajärvellä pidettiin talvi- ja kesäleiri, upseerikokelaiden ampumaleiri Pahkajärvellä ja kertausharjoitusten päät&o= uml;kseksi järjestettiin kovapanosammunta Pahkajärvellä.

&nbs= p;

Vuonna 19= 68 Karjalan tykistörykmentti määrättiin kokonaan moottorivetoiseksi. Viimeisen kerran patterin jaoksen eteen valjastetut tykkihevoset olivat käytössä 2.1.1968, jolloin koko tykistörykmentti oli koottu tekemään kunniaa poistuville hevosille. Hevosten tilalle tulivat MAN-vetoautot (myöhemmin Sisut) ja raskaat ATS-telavetäjät.

&nbs= p;

1960-luku= a on pidetty Karjalan tykistörykmentin kehityksessä voimakkaan muutoks= en vuosikymmenenä. Muutoksia tapahtui erityisesti koulutuksen ja kaluston osalta sekä perinteiden vaalimisen ja kiltatoiminnan aloittamisen osal= ta. 1960-luvulla tapahtui myös kantahenkilökunnan sukupolvenvaihdos, sillä suurin osa sodat käyneistä upseereista ja aliupseereis= ta siirtyi tällöin eläkkeelle.

&nbs= p;

Karjalan tykistörykmentin siirto pois Lappeenrannasta alkoi rykmentin reservialiupseerikoulun siirtyessä Vekaranjärvelle vuonna 1973. Ensimmäinen Vekaranjärvellä aloitettu kurssi oli vuoden 1973 kolmas kurssi. Reservialiupseerikoulu tuli lopulta olemaan erillää= ;n muusta rykmentistä yli kuusi vuotta. Rykmentti määrätti= in vuonna 1979 siirtymään Vekaranjärvelle ja rykmentin viimeinen patteri jätti Lappeenrannan helmikuussa 1980. Karjalan tykistörykmentti ehti kouluttaa sodan jälkeen Lappeenrannassa yli= 100 varusmiesten saapumiserää – yhteensä yli 30 000 miestä.

&nbs= p;

Kentt&aum= l;tykistörykmentti 3:n ja Karjalan tykistörykmentin (vuodesta 1957) komentajat Lappeenrannassa olivat

Eversti Bror Kraemer = 1944–1951

Eversti Kaarlo Rauramo = ; 1951–1956

Eversti T= auno Rantala = 1956–1962

Eversti P= aavo Halttu &= nbsp; 1962

Eversti T= apani Klöf &nbs= p; 1962–= 1966

Eversti E= rkki Sävy &nbs= p; 1966–1970

Eversti T= auno Tuominen = ; 1970–1972

Eversti R= isto Harju &n= bsp; 1972̵= 1;1973

Eversti I= lkka Seppälä &n= bsp; 1973–1977<= /o:p>

Eversti P= ekka Aitero &= nbsp; 1977–1980

&nbs= p;

Tykist&ou= ml;rykmentin viimeinen Lappeenrannan komentaja eversti Pekka Aitero totesi muuton yhteydessä osin nostalgisesti puunjalostusteollisuuslaitosten ja makeistehtaan kaupungissa sijaitsevasta vanhasta varuskunnastaan: "Kasarmialue, jossa itätuulella haisee raha ja lounaistuulella karamellit, jää nyt kokonaan Uudenmaan Rakuunapataljoonan käyttöön. Rakennusten peruskorjausten jälkeen siirtyy myös sotilaspiiri Huhtiniemestä kasarmin tiloihin."

&nbs= p;

Uudenmaan rakuunapataljoonan toimintaa varuskunnassa olivat sodan jälkeen vaikeuttaneet monet tekijät. Lappeenrannassa oli 1 300 hevosta eli kah= den rykmentin hevoset. Niitä ei taas ollut hoitamassa kuin Uudenmaan rakuunarykmentti, ja senkin miehistövahvuus oli vain 500 miestä. Lisäksi kaudelle olivat tyypillisiä tilapäiskomennukset, jot= ka lähinnä koostuivat mottitöistä. Miehiä voitiin Uudenmaan rakuunarykmentissä pitää koulutuksessa vain nelj&a= uml; kuukautta ja sen jälkeen siirtää komennuspaikkoihin.

&nbs= p;

Ankeista ajoista huolimatta kiinnitettiin edelleen huomiota ratsastuskoulutukseen ja jopa kilpailutoimintaankin. Ensimmäisissä sodanjälkeisiss&au= ml; suurissa ratsastuskilpailuissa toukokuussa 1945 Helsingissä oli Uudenm= aan rakuunarykmentistä 12 upseeria. Helsingissä ratsastajat kävivät myös kunniakäynnillä marsalkka Mannerheimin kotona. Edelleen seuraavana vuonna Kööpenhaminassa pidettyihin kilpailuihin osallistui menestyksekkäästi Uudenmaan rakuunarykmentistä ratsumestari Arvo Haanpää.

&nbs= p;

Sodan jälkeen Uudenmaan rakuunarykmenttiin kutsuttiin varusmiehiä pääosin Etelä-Pohjanmaalta ja Pohjois-Karjalasta. Miehet jaettiin eskadrooniin kotimaakuntansa mukaan.

&nbs= p;

Uudenmaan rakuunarykmentti muuttui vuonna 1951 Jääkäripataljoona 6:ksi, mutta vanha perinnenimi kuitenkin säilytettiin vuoteen 1957 asti. Tällöin nimi muutettiin puolustusvoimien muiden järjestelyjen yhteydessä Uudenmaan rakuunapataljoonaksi. Rakuunapataljoonassa käytettiin edelleen Uudenmaan rakuunarykmentin vanhaa lippua ja perusyksiköt olivat edelleen eskadroonia, nimiltään lippu-, kuoleman- ja iskueskadroona sekä mustat husaarit. Tupien niminä olivat vanhojen taistelupaikk= ojen nimet. Varusmiehiä nimitettiin edelleen rakuunoiksi.

&nbs= p;

7.9.1989 juhlivat rakuunat viimeistä kertaa pataljoonansa vuosipäivää Lappeenrannassa, ja Uudenmaan rakuunapatalj= oonan toiminta itsenäisenä joukko-osastona lakkasi saman vuoden lopussa. Rakuunaperinteitä vaalimaan jätettiin kuitenkin Lappeenrantaan ka= ksi eskadroonaa ja Rakuunasoittokunta. Rakuunasoittokunta muodostettiin Lappeenrannan varuskuntasoittokunnasta ja liitettiin Päällystöopistoon. Soittokunnan tuli hoitaa Lappeenrannan, Immolan, Kouvolan, Korian, Utin, Haminan ja Kotkan varuskuntien palvelussoi= tot ja esiintyä myös puolustusvoimien ulkopuolisissa tilaisuuksissa.<= span style=3D'mso-spacerun:yes'> Eskadroonista toinen oli nimeltään 2. Uudenmaan rakuunaeskadroona, rakuunapataljoonan Kuolemaneskadroonan seuraaja. Eskadroonan tehtävänä tuli toi= mia kertausharjoituseskadroonana, siinä siis oli määrä palv= ella reserviläisiä vain kertausharjoitusten aikana.<= /p>

&nbs= p;

1. Uudenm= aan rakuunaeskadroonasta eli Lippueskadroonasta muodostettiin Lappeenrannan varuskunnan ainoa varusmiesyksikkö. Siinä palvelevien, pääosin Lappeenrannasta ja sen lähikunnista kotoisin olevien rakuunoiden tuli käydä peruskoulutus Savon ja Karjalan prikaateis= sa ja tulla sieltä komennukselle Lappeenrantaan. Lappeenrannassa varusmie= sten tehtäviin kuuluivat kuljetus-, panssarivaunu- ja huoltotyöt. Lis&= auml;ksi sotilaspoliisikoulutuksen saaneiden varusmiesten tuli huolehtia varuskunnan vartioinnista. Päällystöopiston alaisuudessa toimivien rakuunoiden perinnekomentajaksi nimitettiin Päällystöopiston apulaisjoht= aja, vuonna 1990 everstiluutnantti Raimo Manninen. Hänen jälkeensä perinnekomentajaksi tuli everstiluutnantti Pekka Teljamo ja 1.10.1991 alkaen everstiluutnantti Antti Marjanen. Rakuunoita uudessa järjestelmässä tuli olemaan noin 30 kantahenkilökuntaan kuuluvan ohella noin 100 henkilöä.

&nbs= p;

Uudenmaan rakuunarykmentin ja Uudenmaan rakuunapataljoonan komentajina vuodesta 1944 lakkauttamiseen 31.12.1989 toimivat

eversti Adolf Ehrnrooth 1944–1947

everstiluutnantti Alfons Sundblad 1947–1955

everstilu= utnantti Kalle Virtanen 1955–1956

everstilu= utnantti Väinö Hahtela 1956–1958

everstilu= utnantti Yrjö Keinonen 1958–1960

everstilu= utnantti Oiva Luomala 1960–1965

everstiluutnantti Lars Heinrichs 1965–1966

everstilu= utnantti Leo Saressalo 1966–1968

everstilu= utnantti Martti Suhonen 1968–1969

everstilu= utnantti Juhani Ruutu 1969–1971

everstilu= utnantti Jukka Suviniemi 1971–1974

everstilu= utnantti Ilkka Halonen 1974–1977

everstilu= utnantti Antero Karvinen 1977–1980

everstilu= utnantti Matti Kopra 1980–1984

everstilu= utnantti Seppo Ahtikoski 1984–1986

everstilu= utnantti Heikki Kausto 1986–1989

&nbs= p;

Uudenmaan rakuunoitten ja Karjalan tykistörykmentin ohella on Päällystöopisto merkittävä osa sotien jälkeistä varuskuntaa. Kanta̴= 9;aliupseerien koulutuksen katsotaan alkaneen jo tammikuussa 1918 Vöyrin maatalouspitäjässä Pohjanmaalla, jossa järjestettiin kursseja valkoisen armeijan alipäällystötehtäviin koulutettaville suojeluskuntalaisille. Vöyrin jälkeen koulutettiin itsenäisen Suomen alipäällystöä eri joukko-osastoj= en aliupseerikouluissa. Tämä ei osoittautunut koulutustason kannalta järkeväksi ratkaisuksi, joten vuonna 1921 päätettiin perustaa Lappeenrantaan ratsuväen aliupseerikoulu, Helsinkiin tykistön aliupseerikoulu ja Viipuriin jalkaväen aliupseerikoulu.

&nbs= p;

Jalkav&au= ml;en aliupseerikoulu jouduttiin talvisodan jälkeen siirtämään Viipurin Markovillasta eli vanhasta kansakoulujen opettajaseminaarin rakennuksesta Kuopioon, jossa pidettiin kaksi kurssia. Tämän jälkeen koulu siirtyi Hämeenlinnaan linnankasarmille, jossa koulu= tus toimi katkonaisesti sotavuosien ajan. Lappeenrannassa koulu aloitti 15.6.19= 45. Jatkosodan jälkeen koulu lopulta siirrettiin Lappeenrantaan, jossa se sijoitettiin ratsuväkiprikaatin aliupseerikoulun tiloihin.

&nbs= p;

Sotien jälkeen koulun sijoitusvaihtoehtoina olivat Lappeenrannan ohella esillä Hamina tai Immola. Lappeenranta valittiin lopulta koulutuspaika= ksi lähinnä sen vuoksi, että siellä oli käytöss&a= uml; entisen ratsuväkiprikaatin aliupseerikoulun ja viestieskadroonan yhtei= nen koulurakennus. Lisäksi harjoitusmaasto oli vieressä ja huollossa voitiin turvautua varuskunnan laitoksiin.

&nbs= p;

Lappeenra= nta ei sinänsä ollut jalkaväen aliupseerikoululle outo sijoituspaik= ka, sillä koulu oli esimerkiksi jo vuonna 1921 siirtynyt Markovillasta Lappeenrantaan kolmen viikon kesäleirille.

&nbs= p;

Jalkav&au= ml;en aliupseerikoulun ensimmäinen kurssi aloitti opiskelunsa sotien jälkeen Lappeenrannassa 15.6.1945. Ensimmäiset seitsemän kur= ssia olivat jalkaväkikursseja, mutta vuonna 1948 koulua laajennettiin siten, että kahdeksannelle kurssille otettiin oppilaita jo muistakin aselajei= sta. Koulusta muodostui tämän jälkeen aselajien yhteinen aliupseerikoulu.

&nbs= p;

Myös tykistön aliupseerikoulutus siirtyi muutamaksi vuodeksi Lappeenrantaan. Sodanaikainen tykistön aliupseerikoulu oli liitetty vuoden 1944 lopussa Tykistökouluun. Aliupseerilinja siirrettiin kuitenkin jo 10.2.1945 Lappeenrantaan, jossa ensimmäinen kurssi alkoi huhtikuun alussa samana vuonna. Kurssien lomassa pidettiin myös vuonna 1947 kaksi ase- ja ampumatarvikealiupseerikurssia sekä kaksi varusmiesaliupseerikurssia e= nnen reservin aliupseerikoulujen käynnistymistä. Linjan johtajana toim= ivat aluksi everstiluutnantti S. Gyllenbögel ja majuri L.P. Toivanen. Toiva= sen kuoltua johtajaksi tuli vuoden 1946 alussa majuri R. Hirva ja vuodesta 1948 majuri M. Temmes. Tykistön aliupseerilinja siirtyi 24.11.1948 Hyrylään.

&nbs= p;

Aliupseer= ikoulun ensimmäiset kurssit sodan jälkeen olivat melko lyhyitä, kurssiajat 3–4 kuukauden pituisia. Kursseille oli vähän hakijoita ja opetusohjelma haki vielä muotoaan. Ensimmäisten vuos= ien kautta onkin luonnehdittu koulun ylimenokaudeksi. Vuonna 1949 koulutusohjel= ma uusittiin puolustusrevision mietinnön perusteella. Uudessa ohjelmassa kurssin pituudeksi tuli yksi vuosi. Koulutus tuli jakaantumaan kahteen jaks= oon. Ensimmäinen oli kaikille yhteinen yleisjakso, joka pidettiin kanta-aliupseerikoulussa Lappeenrannassa. Toinen jakso oli aselajijakso, jo= ka tapahtui oppilaan aselajista riippuen joko Lappeenrannassa tai aselajikoulu= issa muualla maassa. Ensimmäinen uuden mallin mukaan järjestetty kurssi oli peruskurssi 9. Ensimmäisten kurssien oppilasmäärä o= li noin 50–80 oppilasta. 1950-luvusta lähtien kurssit suurenivat useamman sadan oppilaan suuruisiksi.

&nbs= p;

Kanta-ali= upseerikoulun koulutusohjelmaan kuului kurssiuudistuksen jälkeen suuri määrä yleissivistäviä aineita. Opetettiin muun mua= ssa siveysoppia, luonnonhistoriaa, konekirjoitusta ja venäjää. Aluksi yleissivistävien aineiden määrä oli itse asiassa suurempi kuin varsinaisten sotilasaineiden. Myöhemmin yleissivistävien aineiden osuutta vähennettiin ja eri aineita yhdisteltiin pääaineiden osiksi. 1960-luvun alussa koulussa annet= tiin opetusta yleissivistävistä aineista suomen kielessä, Suomen historiassa, matematiikassa, valtio- ja yhteiskuntaopissa ja maantiedossa. Sotilasaineita olivat johtamistaito, kouluttamistaito, taistelukoulutus, as= e- ja ampumakoulutus, liikuntakoulutus, pioneerioppi, viestioppi, huolto-oppi = ja sotilaslait ja ohjesäännöt.

&nbs= p;

Vuonna 19= 66 jaettiin koulun peruskurssi kolmeen jaksoon. Näistä ensimmäi= nen oli neljän kuukauden mittainen jakso niille, jotka eivät olleet käyneet keskikoulua, toinen jakso oli puolivuotinen yleissotilaallisen= koulutuksen jakso ja kolmas jakso oli erikoiskoulutusta. Viimeisen jakson pituus vaihte= li eri aselajien mukaan 5–8 kuukauteen. Vuonna 1966 alkoivat koululla myös jalkaväen mestarikurssit, joiden suorittamisen jälkeen = oli mahdollista saada sotilasmestarin arvo. Kurssien opetusohjelmaan kuului kasvatus- ja kouluttamistaitoa, taktista koulutusta, hallintoasioita, kansalaiskoulutusta ja liikuntakoulutusta.

&nbs= p;

Aliupseer= ien toimet muutettiin vuonna 1974 toimiupseerien toimiksi ja samalla toimiupsee= rien koulutus muutettiin opistoasteiseksi sekä kaksivuotiseksi. Yhtenäispäällystöjärjestelmään siirtymis= en jälkeen Aliupseerikoulun nimi muuttui toimiupseerikouluksi.

&nbs= p;

Jalkav&au= ml;en aliupseerikoulun eli joulukuun 1952 jälkeen Kanta-aliupseerikoulun, helmikuun 1966 jälkeen Aliupseerikoulun ja maaliskuun 1973 jälkeen Päällystöopiston johtajina ovat toimineet:

&nbs= p;

eversti A= arne Kiira 1945–1948

everstilu= utnantti Kalervo Loimu 1948–1953

everstilu= utnantti Veikko Väänänen 1953–1957

everstilu= utnantti Lauri Paavola 1957–1961

everstilu= utnantti Jouko Suninen 1961

everstilu= utnantti Reino Yli-Ketelä (aiempi Ketonen) 1961–1966

eversti E= ero Eräsaari 1966–1971

eversti J= ukka Pajula 1971–1973

eversti R= aimo Viita 1973–1976

eversti V= eikko Rusanen 1976–1980

eversti A= imo Airola 1981–1985

eversti M= atti Kopra 1985–1988

eversti A= ntero Pärssinen 1988–1991

eversti P= ertti Pyötsiä 1991-

&nbs= p;

Lappeenra= nnassa koulutettiin vuosina 1945–1991 noin 14 000 ali- ja toimiupseeria. Päällystöopisto jatkaa edelleen toimintaansa Lappeenrannassa= ja kouluttaa opistoupseereita.

&nbs= p;

15.2 Maanpuolustukseen liittyvä järjestötoiminta 1918–1992

&nbs= p;

Varuskunn= an kontaktipintana ympäröivään seutuun ja kaupunkiin ovat = koko itsenäisyyden kauden toimineet erilaiset, lähinnä vapaaehtoistyöhön perustuvat järjestöt ja yhteisöt. Näitä ovat olleet muun muassa suojeluskuntajärjestö, lottajärjestö, sotilaskotijärjestö, kantahenkilökunnan upseeri- ja aliupseerikerhojen ohella reserviläisten kerhot sekä joukko-osast= ojen killat.

&nbs= p;

Suojelusk= unnista muodostui vuoden 1918 jälkeen vakinaisen armeijan rinnalle sotilaallis= elle perustalle järjestetty organisaatio, hiukan samaan tapaan kuin oli Lappeenrannassa jo 1600-luvulla toiminut kaupungin porvariskaarti. Suojeluskuntien maanlaajuiseen organisaatioon kuului ylipäällikkö eli vuodesta 1921 lähtien aiemmin Lappeenrannassa Tykistökoulua johtanut jääkäri Lauri Malmberg ja hänen alaisuudessaan toimivat 13 suojeluskuntapiiriä.=

&nbs= p;

Lappeenra= nta kuului tässä järjestelmässä Viipurin piiriin. Piir= in päällikkönä toimi ensin vuoteen 1925 paremmin kirjailij= ana tunnettu, Parikkalassa syntynyt ja Lappeenrannassa koulunsa käynyt Aarno Karimo. Karimon jälkeen oli vuoteen 1938 päällikkönä jääkärieversti Urho Sihvonen ja hänen jälkeens&aum= l; samaten jääkärieversti Jussi Sihvo.

&nbs= p;

Lappeenra= nnan suojeluskunnan paikallispäällikkönä toimi vuoteen 1930 = asti aikoinaan autonomian kaudella kaksikymmentä vuotta Viipurin tarkka-ampujapataljoonassa ja Suomen rakuunarykmentissä palvellut Matti Vihelä. Vihelän jälkeen johtoon tuli Arvi Utrianen. 1933 p&a= uml;älliköksi tuli Väinö Vanninen. Pauli Uro oli paikallispäällikkönä vuosina 1934–1943 ja viimeisenä toimessa oli Oiva Kähö vuosina 1943–1944. Paikallispäälliköiden sijaisina toimivat tarvittaessa Rafael Ekholm ja Uuno Huttunen.

&nbs= p;

Sodan jälkeen Lappeenrannan suojeluskunnan toiminta käynnistettiin 10.9.1918. Suojeluskuntaan kuului vuoden 1918 lopussa 120 jäsentä= , ja myöhemmin jäsenmäärä vakiintui yli 200 suojeluskuntalaiseen. Suojeluskunta jakaantui hallinnollisesti kanslia-, talous- ja koulutusjaostoon. Suojeluskunnan toimintaan kuului sotilaallisia harjoituksia, marsseja ja ampumakilpailuja. Harjoituksia pidettiin myös ympäristön suojeluskuntien kanssa. Pidettiin myös yleisluent= oja ja oppitunteja. Urheilu oli suojeluskunnan toiminnassa tärkeäll&a= uml; tilalla – pelkän sotilaskoulutuksen ei pitemmän pä&aum= l;lle katsottu motivoivan jäseniä toimimaan järjestössä. Suosittuja lajeja olivat pesäpallon ja muiden pallopelien lisäksi murtomaajuoksu ja hiihto.

&nbs= p;

Suojelusk= unnan ulkoharjoitukset pidettiin leirikentällä.

Kokoontum= istiloina olivat lokakuusta 1918 kaupungin yhteiskoululta antamat tilat. Myöhemm= in kaupunki luovutti suojeluskunnalle kasarmialueen kupeesta vanhan Seurahuone= en, josta suojeluskunta taasen luovutti huoneiston sotilaskodin tiloiksi. Sotilaskotiyhdistykseltä tilat vapautuivat sotilaskodin siirryttyä varsinaiselle varuskunta-alueelle. Tämä johtui siitä, ett&au= ml; vuoden 1920 iltalomakiellon jälkeen varusmiehet eivät saaneet enää iltaisin poistua kasarmialueelta. Seurahuoneen taloryhmään sijoitettiin myöhemmin myös poliisilaitos. Vuonna 1940 suojeluskunta muutti omaan rakennukseen entisen keisarintalon tontille Kirkko- ja Raastuvankadun kulmaan, Valtion rikki- ja superfosfaattitehdas OY:n entiseen pääkonttoriin, joka oli ostettu suojeluskunnalle.

&nbs= p;

Suojelusk= untien merkitystä nosti liikekannallepanon organisaation uudistaminen kaaderijärjestelmästä aluejärjestelmään. Uudistuksen jälkeen sotilas- ja suojeluskuntapiirit huolehtivat alueil= laan sodanaikaisen kenttäarmeijan perustamisesta. Vuonna 1930 tapahtuneen uuteen järjestelmään siirtymisen jälkeen ratsuväki= prikaati vapautui toimimaan suojajoukkona, kun se aiemmin olisi joutunut huolehtimaan kenttäarmeijan perustamisesta.

&nbs= p;

Kuin muis= tumana 1700-luvun lopun varuskuntakaupungin Saimaan laivastosta oli suojeluskunnas= sa vuosina 1923–1936 moottorilaivasto-osasto eli Etelä-Savon laivue, jonka nimi myöhemmin muutettiin Lappeenrannan merisuojeluosastoksi. La= ivue tutki Saimaan vesireittejä ja suoritti etappi- ja vartiopalvelusta.

&nbs= p;

Lappeenra= ntalaista yhdistystoimintaa tutkineen Timo Herrasen mukaan suojeluskunnan näkyvi= n toiminta Lappeenrannassa olivat paraatit ja juhlatilaisuudet, jotka kannattajat koki= vat innoittavina ja vastustajat varoittavina muistutuksina. Vuosittaisista tilaisuuksista voidaan mainita suojeluskunnan vuosijuhla huhtikuun loppupuolella, lippujuhlapäivä 16.5., maanpuolustusviikko lokakuun lopussa sekä sankarihaudoilla käynnit itsenäisyyspäivänä ja jouluna.

Lappeenra= nnassa toimi vuosina 1921–1944 myös Lotta Svärd -järjestö= ;. Järjestön perustaminen liittyi läheisesti suojeluskuntien vu= oden 1919 järjestämistyöhön. Myös naisilla katsottiin olevan suojeluskuntavelvollisuutensa, joka voitaisiin parhaiten hoitaa perustamalla suojeluskuntien yhteyteen Lotta Svärd -yhdistyksiä. Yhdistysten roolina tuli olla rauhan aikana lähinnä suojeluskunti= en huolto-organisaationa.

&nbs= p;

Lappeenra= nnan Lotta Svärd kuului paikallisosastona Viipurin vuonna 1919 perustettuun lottaosastoon. Myöhemmin muodostettiin Suur-Saimaan piiri, johon kuulu= ivat Lappeenrannan lisäksi Anttola, Hirvensalmi, Joutseno, Kaukaa-Lauritsal= a, Lappee, Lemi, Mikkeli, Mikkelin pitäjä, Mäntyharju, Nuijamaa, Ristiina, Savitaipale, Suomenniemi ja Taipalsaari. Lappeenrannassa oli yhdistyksen alkuvaiheissa erityisen aktiivinen Emmy Melart, joka perusti Lappeenrannan lisäksi Lappeen, Lemin, Joutsenon ja Nuijamaan paikallis= osastot. Melart kuului Viipurin piirin johtokuntaan vuosina 1921–1925.

&nbs= p;

Lotta Svärd -yhdistyksen perustamisen aikaan syksyllä 1919 oli järjestössä Lappeenrannassa 40 jäsentä. Sotiin mennessä lottien lukumäärä oli kasvanut noin 250:een. Yhdistyksen puheenjohtajana toimi alkukauden Emmy Melart ja vuodesta 1926 H= ilda Pärnänen. Lotat pitivät vuodesta 1926 lähtien ravintola= a. Suojeluskunnan naisosastona huolehdittiin muonituksen ohella lääkintähuollosta, varusteista, erilaisista keräyksistä ja kanslia-asioista. Suojeluskunnan poikaosaston tapa= an Lotta Svärdiinkin perustettiin vuonna 1935 tyttöosasto.

&nbs= p;

Varuskunn= an liepeille perustettuihin järjestöihin kuului myös Lappeenran= nan reserviupseerikerho. Tämä Etelä-Karjalan vanhin reserviupseerikerho sai alkunsa syyskuussa 1927. Kerho perustettiin, jotta itsenäisyyden alkuvuosina usein sekalaisen koulutuksen saaneiden reservin ups= eerien koulutusta saataisiin yhtenäistettyä. Samalla haluttiin saada koulutuksen piiriin myös suojeluskuntiin kuulumattomat henkilöt. Varuskunnan upseerit ja aluepäällikkö kävivätkin säännöllisesti kerhossa pitämässä luentoja ja harjoituksia. Kerhoon kuului perustamisvaiheessa noin 20 jäsentä, myöhemmin jäsenmäärä nousi useaan sataan reserviupseeriin. Vuonna 1953 perustettiin reserviupseerikerhon naisjaosto. Reservialiupseeriyhdistys perustettiin vuonna 1955.

Varuskunn= an upseerikerho perustettiin vuonna 1951. Sitä ennen Uudenmaan rakuunarykmentin, Karjalan tykistörykmentin ja Jalkaväen aliupseerikoulun upseerikerhot jo toimivat erillisinä. Kantahenkil&oum= l;kunnan aliupseerikerho eli nykyinen Päällystökerho perustettiin vuo= nna vuonna 1960. Upseerikerhon tapaan uutta kerhoa edelsivät joukko-osasto= jen ja aliupseerikoulun erilliset aliupseerikerhot. Vuonna 1961 Pääll= ystökerhon toimitilaksi saneerattiin 1910-luvulla rakennettu tiilirakennus, joka korjauksen yhteydessä rapattiin valkeaksi. Upseerikerhon rakennuksena = on Suomen rakuunarykmentin aikainen upseerikerho.

&nbs= p;

Timo Herr= anen laskee sotia edeltäneen kauden sotilaallisten järjestöjen joukkoon suojeluskunnan, Lotta Svärd -järjestön ja reserviupseerikerhon ohella myös kaasupuolustusyhdistyksen, johon kului ennen sotia yli 300 henkilöä, sekä Lappeenrannan ilmapuolustusyhdistyksen ja sen purjelentoyhdistyksen. Ilmapuolustusyhdistys perustettiin vuonna 1932 Suomen ilmapuolustusliiton Etelä-Saimaan alue= en järjestöksi. Yhdistyksen purjelentokerhon toiminta oli erityisen aktiivista. Kerho muun muassa järjesti ratsuväkiprikaatin upseere= ille ja aliupseereille purjelentokurssit vuonna 1938. Kesällä 1939 järjestettiin Lappeenrannassa myös moottorilentokurssit. Sotien jälkeen ilmapuolustuksen kehittämisen ajatus jäi pois purjelentokerhon toiminnasta.

&nbs= p;

Lähi= nnä joukko-osastojen perinteitä vaalimaan perustetuista killoista Rakuunak= ilta perustettiin 7.9.1960, Ratsumieskilta 7.9.1960 ja Karjalan tykistörykmentin kilta 11.4.1965.

&nbs= p;

Yksi tiiv= eimmin varuskunnan yhteydessä toimineista ja edelleen toimivista yhdistyksistä on sotilaskotiyhdistys.

Sotilasko= titoiminta lähti Lappeenrannassa käyntiin, kun

16.11.191= 8 pyydettiin paikallisessa lehdessä sotilaskodin perustamisesta kiinnostuneita kokoontumaan maanantaiksi 18.11. raatihuoneelle. Hankkeen oli pannut alulle Edith Sahlgren, joka selosti raatihuoneen kokoukselle sotilaskotityön tarpeellisuutta, kaupunkiin oli nimittäin juuri sijoitettu tykistö= ;n rykmenttejä. Alustuksen jälkeen käydyn keskustelun jälk= een päätettiin perustaa Lappeenrannan Sotilaskotiyhdistys.

&nbs= p;

Kokoukses= sa valittiin toimikunta keräämään varoja sotilaskotityölle sekä hankkimaan yhdistykselle huoneisto. Rahaa saatiin aluksi kerätyksi yli 7 000 markkaa ja huoneistoksi saatiin ent= isen Seurahuoneen tiloissa majailevalta suojeluskunnalta neljä huonetta ja keittiö. Sotilaskoti avattiin jouluaattona 1918.

&nbs= p;

Sotilasko= ti toimi aluksi vapaaehtoisella työvoimalla. Pian kuitenkin jouduttiin palkkaaman hoitaja, Matilda Kaartinen. Sotilaskoti sai jo ensimmäisenä toimintavuotenaan kirjaston, jota kartutettiin lahjoituksilla ja keräyksillä. Sotilaskodin ongelmaksi nousi pian= sen sijainti varuskunta-alueen ulkopuolella. Ongelma korostui etenkin kun syksyllä 1920 tuli voimaan ns. iltalomakielto, jonka jälkeen varusmiehet eivät enää saaneet liikkua kaupungilla. Uudenmaan rakuunarykmentin ja Hämeen ratsurykmentin siirryttyä Lappeenranta= an vuonna 1921 hankittiin sotilaskodille varuskunta-alueelta pääport= in vieressä sijainnut rakennus. Tilat olivat kuitenkin ahtaat, ja vuonna = 1922 sotilaskoti saatiin siirretyksi Suomen rakuunarykmentin entiseen ruokala- ja kirkkorakennukseen. 1920-luvulla sotilaskotiyhdistyksen toiminta laajeni si= ten, että se alkoi huolehtia myös Uudenmaan rakuunarykmentin ja Hämeen ratsurykmentin kenttäkaupoista. Yhdistyksellä oli kasarmialueella lisäksi kesäisin ravintola, ns. kesäpaviljon= ki.

&nbs= p;

Kun Viestieskadroona ja Rakuunarykmentin aliupseerikoulu siirtyivät vuonna 1937 uuteen kasarmirakennukseen kasarmialueen läheisyyteen, perustetti= in sinne myös toinen sotilaskoti. Kolmas sotilaskoti perustettiin vuoden = 1939 ylimääräisten kertausharjoitusten aikana linnoitukseen.

&nbs= p;

Varuskunt= a-alueella sijainnut suuri sotilaskoti vaurioitui talvisodan pommituksissa niin pahast= i, ettei siinä enää voitu jatkaa toimintaa. Ilmavaaran vuoksi jouduttiin sulkemaan myös linnoituksen kahvitupa. Välirauhan aika= na sotilaskoti toimi Lappeenrannan lyseon kellarikerroksessa ja aulassa ja my&= ouml;hemmin Lappeen seurakuntakodissa. Pian kuitenkin keskussotilaskoti korjattiin ja avattiin 31.8.1940. Keskussotilaskodin käyttö oli erittäin vilkasta koko sotien kauden. Myös linnoituksen kahvitupaa käytett= iin niin runsaasti, että se jouduttiin siirtämään vuoden 19= 40 lopussa suurempaan huoneistoon, joka kunnostettiin vankilan myymälätiloihin. Viestieskadroonan ja rakuunarykmentin aliupseerikoulun alueella oleva kahvituvan tilalle rakennettiin käytön lisääntyessä parakkisotilaskoti. Se avattiin jouluna 1943. Rintaman lähestyessä Lappeenrantaa kesällä 1944 siirtyi sotilaskoti Mäntyharjulle. Sodan päätyttyä varuskunnan sotilaskodit avattiin jälleen; linnoituksen sotilaskoti kuitenkin lakkautettiin jo vuoden 1944 aikana. Keskussotilaskotia remontoit= iin vuonna 1960, jolloin rakennuksen kellaritiloihin sijoitettiin muun muassa kirjasto. Vuonna 1967 keskussotilaskotiin valmistui munkkileipomo.

&nbs= p;

1980-luvun alussa sotilaskotiyhdistyksellä oli jo 18 palkattua työntekijää, vapaaehtoisten työntekijöiden tunteja tehtiin silti 4 000 tuntia. Vanhan kasarmialueen sotilaskodin ohella toimin= taa on Päällystöopiston sotilaskodissa, ja kolmas sotilaskoti sijaitsee Taipalsaaren harjoitusalueella.

&nbs= p;

Lappeenra= nnan Sotilaskotiyhdistyksen puheenjohtajana toimi vuoteen 1937 asti Edith Sahlgr= en, vuonna 1930 oli kuitenkin Siviä Ruotzi vuoden puheenjohtajana. Sahlgre= nin jälkeen puheenjohtajaksi valittiin Kerttu Suuronen, joka oli tehtävässään vuoteen 1940 saakka. Toukokuussa 1940 tuli puheenjohtajaksi Aino Snellman ja vuonna 1951 Meri Kärmeniemi. Vuosina 1966–1976 puheenjohtajana toimi Anita Valjakka, vuosina 1976–19= 77 Rauni Karvinen, vuosina 1977–1981 Irma Ryynänen, vuosina 1981–1990 Leena Risku ja vuodesta 1990 Seija Kesälä.

&nbs= p;

15.3 Van= hojen joukko-osastojen siirto ja lakkauttaminen

&nbs= p;

1700-luvun linnoituskaupunki ja 1800-luvun leiri- ja kasarmikaupunki Lappeenranta toim= ii vielä 1900-luvullakin varuskuntakaupunkina. Varuskunnan merkitys teollistuvalle ja väkiluvultaan kasvavalle kaupungille ei enä&aum= l; kuitenkaan ole ollut niin suuri kuin aikaisempina vuosisatoina. Itsenäisyyden kaudellakin toki varuskunnalla on ollut kaupungille suuri taloudellinen merkitys. Varuskunnan runsaslukuinen kantahenkilökunta s= aa palkkansa valtiolta ja kartuttaa kaupungin verotuloja. Myös varusmiehet kuluttavat kaupungissa rahaa. Kaupunkiin ja ympäröivälle maaseudulle suuntautuu myös varuskunnan hankintoja. Vielä ennen s= otia suurin prosenttiosuus Lappeenrannassa palveluelinkeinoissa toimineesta väestöstä työskenteli varuskunnassa. Jyrki Antikaisen mukaan esimerkiksi vuonna 1940 puolustusvoimain henkilöstö oli 23= ,7 % ammatissa toimivasta väestöstä.

&nbs= p;

Vielä 1970-luvun lopussa varuskunnan piirissä työskenteli lähes 500 palkattua henkilöä. Lisäksi alueella oli noin 1 200 varusmiestä ja 300 toimiupseerioppilasta. Varuskunnan palkkojen ja päivärahojen summa oli vuosittain noin 20 miljoonaa markkaa. Varuskunnan Lappeenrannan talousalueelta suorittamien hankintojen arvo oli = yli 7 miljoonaa markkaa. Varuskuntaan oli myös sijoitettu vuosittain keskimäärin 4 miljoonan markan edestä rakennusrahoja.

&nbs= p;

Kulttuuri= puolellakin varuskunta on edelleen merkittävä tekijä Lappeenrannassa, erityisesti musiikin suhteen. Toivasen mukaan jo vuoden 1918 sodan jäl= keen Raskaan tykistörykmentin ja Kenttätykistörykmentti 3:n soittokunnat esiintyivät viikoittain. Tykistön soittokunnat esiintyivät aina vuoteen 1923 saakka. Vuonna 1920 esiintyi kaupunkilaisille jo myös Uudenmaan rakuunarykmentin soittokunta ja vuodesta 1923 lähtien Ratsuväkiprikaatin soittokunta. Ratsuväkiprikaatin soittokunta koostui vuodesta 1926 lähtien 20 miehestä. Se esiintyi myös Helsingissä soittaen kesällä 1927 Esplanadin soittolavalla kuukauden päivät. Varuskunnassa oli soittokuntien lisäksi myös kuorotoimintaa, ja asevelvollisten keskuudesta oli esimerkiksi kesällä 1930 koottu o= ma jazz-orkesteri. Varuskunnan musiikkitoiminta on jatkunut myös sotien jälkeen. Nykyisin soittokunta eli Rakuunasoittokunta toimii liitettynä Päällystöopistoon.

&nbs= p;

Varuskunn= an merkitys Lappeenrannan urheilutoiminnalle oli voimakas. Lappeenrannan urhei= lun järjestötoimintaa tutkinut Timo Herranen liittää yleisemminkin sotienväliseen suomalaiseen urheiluun maanpuolustuksen. Urheilun kansalliseksi tehtäväksi katsottiin hänen mukaansa – propaganda‑arvon ohella – kansan sotilaskunnon kohottaminen.

&nbs= p;

Lappeenra= nnassa tämä ilmeni muun muassa paikallisten seurojen ja varuskunnan tiiviinä yhteistyönä. Jo vuonna 1919 Raskas kenttätykistörykmentti avusti Lappeenrannan luistinseuran kent&au= ml;n kunnossapidossa. Kenttä oli vuosina 1919–1920 varuskunnan hallinnassa olevalla alueella, leirikentällä upseerikasinon edessä. Vuonna 1922 urheilukentälle saatiin paikka leirikentä= ;n pohjoispäästä, palaneen ortodoksikirkon ja rautatieaseman vierestä. Varuskunta auttoi kentän rakentamisessa ja varuskunnan joukot osallistuivat kentällä moniin kilpailuihin sekä joukk= o‑osastoina että yksittäisinä kilpailijoina. Leirikentän maastoa käytettiin usein ennen sotia hiihtokilpailujen järjestämisee= n. Ratsuväkiprikaati rakensi kaupunkiin vuonna 1922 myös hyppyrimäen.

&nbs= p;

Urheiluto= iminnassa yhteistyöstä hyötyivät sekä varuskunta että kaupunki. Esimerkiksi sotien jälkeen Hämeen ratsurykmentin siirto Lahteen ja Uudenmaan rakuunarykmentin jalkauttaminen heikensivät varuskunnassa toiminutta Hubertus-seuraa. Seura salli vuoden 1946 jälk= een myös siviilien liittyä seuraan ja jatkoi edelleen toimintaansa. S= eura käytti toimintaansa Kenttätykistörykmentti 3:n hevosia.

&nbs= p;

Taloudell= isten tekijöiden ja erilaisten kulttuuritoimintojen ohella varuskunnan läsnäolo vaikutti muutenkin kaupungin elämään. Rii= tta Räsäsen mukaan Lappeenrantaan sijoitettu sotaväki jo 1800-luvulta alkaen muun muassa vakiinnutti kaupungissa virallisten juhlatilaisuuksien muodoiksi marssit, paraatit, sotilassoiton, kenttäjumalanpalvelukset, juhlalliset katselmukset ja kansanjuhlat.

&nbs= p;

Toivanen = listaa varuskunnan itsenäisyyden kaudella Lappeenrannassa pitämistä juhlista näyttävimmiksi muun muassa vuonna 1921 pidetyt Suomen va= nhan sotaväen 40-vuotisriemujuhlat ja ratsuväkirykmenttien 10- ja 20-vuotisjuhlat vuosina 1928 ja 1938. Tärkeitä tapahtumia olivat myös Mannerheimin vierailu Uudenmaan rakuunarykmentissä kesäkuussa 1934 ja Ruotsin kruunuprinssi Gustaf Adolfin vierailu Lappeenrannassa samana kesänä, jolloin Uudenmaan rakuunarykmentti järjesti vierailun yhteydessä vastaanoton ja sotaharjoitukset.

&nbs= p;

Lappeenra= nnan historiateosta varten tehdyssä kyselyssä eräs vastaajan muistelma 1920- ja 1930-luvun Lappeenrannassa kertoo ratsuväkiprikaatin läsnäolosta myös kaupungin äänien ja hajujen jouko= ssa. Räsäsen lainaaman muistelman mukaan "Minua kiinnostivat Lappeenrannassa erityisesti ratsuväki ja sen harjoitukset leirikentällä, joka oli lähellä ensimmäistä asuntoamme. Kuulen vielä selvästi hevosten kavioiden kopseen mukulakivikaduilla, samoin vossikoiden kavioiden kopseen...Urheilukentä= ;llä kuuluivat hurraahuudot, samoin kun eskadroonat vetivät köyttä kilpaillen kuka on vahvin...Rakuunoitten hevosten haju jäi mieleen, kun katselimme eskadroonan ratsastusta kadulla. Sulfiittiselluloosan haju tuli joskus Kaukaalta..."

&nbs= p;

Varuskunn= an ja kaupungin yhteiselo ei tietenkään aina ollut ristiriidatonta. Erityisesti itsenäisyyden kauden alkuvuosina oli varuskunnan ja kaupunkilaisten välillä myös ongelmia. Tämä nä= ;kyi lähinnä iltalomien yhteydessä juopotteluina ja tappeluina. Levottomuuksiin eivät aina auttaneet edes vuonna 1921 perustetut katup= artiot eli "katujyrät". Toivanen pitää kaupungin Etelä-Saimaa -lehden sotilashuliganismiksi kutsumaan käytöks= een syynä vuoden 1918 sodan aiheuttamaa tapojen raaistumista sotaan osallistuneilla ja armeijan palvelukseen jääneillä.

&nbs= p;

Vielä vuonna 1927 "Garnisoonipäällikkö", eversti G. Palm= roth kielsi varusmiehiä oleskelemassa tietyissä paikoissa kaupungilla "siellä vietettävän huonon elämän vuoksi"= ;. Paikkoihin kuuluivat matkustajakoti Lepo, Kauppakadun varrella sijainnut ravintola Suomi ja kahvilat Vellamo, Kaleva ja Sampo. Myös rautatieasemalla vetelehtiminen kiellettiin, mutta rantakasinolla oleskelu sallittiin – ainakin toistaiseksi.

&nbs= p;

Varuskunn= an merkityksen Lappeenrannalle voidaan katsoa alkaneen vähentyä jo e= nnen sotia. Henkinen käännekohta ja symboli – jos sellainen halu= taan etsiä – varuskunnan merkityksen vähentymisessä voidaan kuitenkin ajoittaa vuoteen 1947. Tällöin päättyi Lappeenrannan elämää pitkään leimannut ratsastavan ratsuväen toiminta. Heikki Pohjanpään kuvauksen mukaan juhlallinen jalkauttaminen tapahtui seuraavasti:

"Maa= liskuun 1. pnä 1947 Uudenmaan Rakuunarykmentti järjestyi viimeisen kerran ratsain tutulle keskuskentälleen. Majuri Leo Hälvän ilmoitet= tua rykmentin eversti Adolf Ehrnroothille tämä komensi kunnianosoituk= sen ja Uudenmaan rakuunoiden kaunis valkea standaari saapui laukassa ratsuvääpeli Tauno Melasniemen kantamana ja ratsumestari Veikko Vartiaisen ja luutnantti Toivo Pärssisen vartioimana kiertäen eskadroonan editse rykmentin kärkeen. Sen jälkeen komentaja laske= utui ratsailta ja laski majuri Carl-Birger Petanderin kanssa sinikeltaisilla nauhoilla koristetun seppeleen kaatuneiden muistokivelle. Komentajan noustua ratsaille hän komensi rykmentin marssirivistössä seuraamaan,= ja URR ratsasti ulos pääportista kiertäen kaupungin pääkadut. Katujen vierillä seisoi hiljaista siviiliyleisöä ja eräässä kohdassa tuntematon vanha pariskunta heitti suuren kukkavihkon ratsastavan rykmentin tielle. Palattua= an kaupunkikierrokseltaan URR järjestyi jälleen keskuskentälle = ja eversti Adolf Ehrnrooth piti rykmentilleen puheen, jossa hän mainitsi varusmiehille näiden olevan viimeisen ikäluokan, joka on saanut ratsuväkikoulutuksen Suomen armeijassa. Komentaja päätti puheensa sanoihin: 'Olen saanut esimiehiltäni käskyn jalkauttaa rykmenttini ja teen sen nyt. Valmiiksi –– ratsailta.'

Suomen viimeinen ratsuväkirykmentti oli astunut ratsailta."=

&nbs= p;

Lappeenra= nnan varuskunnan tulevaisuus kytkeytyi läheisesti konekauteen siirtyneiden joukko-osastojen harjoitusmaakysymykseen. Sotien jälkeen harjoitusmaakysymys oli noussut puolustusvoimien ongelmaksi. Vanhat kasarmialueet – Lappeenrannankin – sijaitsivat kaupunkien yhteydessä. Kun kaupungit olivat kasvaneet ja asutus oli laajentunut laajemmalle alueelle, oli hankaluuksia löytää kohtuullisella etäisyydellä kasarmeista harjoitusalueita ja ampumaratoja. Suurem= pia harjoituksia ja ampumaleirejä varten jouduttiinkin joukot siirtämään telttamajoitukseen valtion omistamille maille.

&nbs= p;

Kuten Tervasmäki on todennut, vielä autonomian kaudella varuskunnat voi= tiin sijoittaa kaupunkeihin, sillä aseiden kantama oli pieni ja ammunnat voitiin suorittaa normaaleilla ampumaradoilla aiheuttamatta ympäristölle vaaraa. Ennen sotia syntyi kuitenkin jo eri puolille maata leirialueita, joissa tykistö ja muut raskaita aseita käytt&= auml;vät joukot pystyivät suorittamaan ammuntoja. Joukot olivat kuitenkin edell= een pääosin sijoitettuina kaupunkivaruskuntiin. Kuitenkin jo ennen so= tia rakennettiin kertausharjoituskeskuksia ja joidenkin joukko-osastojen kasarm= eja muun muassa Valkjärvelle, Kiviniemeen, Terijoelle, Lahdenpohjaan ja Niinisaloon. Toisen maailmansodan jälkeen jalkaväen raskas aseist= us, panssarintorjunta-aseet ja kranaatinheittimet olivat kehittyneet niin tehokkaiksi, että ammuntoja varten tarvittiin kymmenien kilometrien suoja-alue. Siten kaupunkivaruskuntien läheisyydessä ei enää voitu suorittaa raskaammilla aseilla kovapanosammuntoja.

&nbs= p;

Sotien jälkeen puolustusministeriössä tutkittiin, voitaisiinko kasarmialueet rakentaa kevyesti ja vähäisin perustamiskustannuksi= n, jolloin olisi ollut helppo organisaatiouudistusten myötä muuttaa varuskuntia. Ilmastollisista syistä kevyt rakentaminen kuitenkin katsottiin mahdottomaksi ja ajan mittaan kannattamattomaksi. Tutkittiin myös mahdollisuutta laajentaa kaupunkien kasarmialueita. Tämä kariutui lähinnä kaupunkimaan kalliiseen hintaan.

&nbs= p;

Vielä 1950-luvulle saakka ongelma ratkaistiin samoin kuin ennen sotia. Valtio ost= i ja lunasti harjoitusalueita ammuntoja varten ja joukko-osastot puolestaan oliv= at edelleen majoittuneina vanhoihin kaupunkivaruskuntiin. Tervasmäen muka= an ratkaisua pidettiin joukko-osastojen komentajien keskuudessa hyvän&aum= l; ja katsottiin, että ylipäätään uusien, maaseudulle sijoitettujen varuskuntien rakentamiseen ei olisi edes varoja. 1950-luvun puolivälissä päädyttiin kuitenkin siihen, että varuskunnat tulisi sijoittaa maaseudulle harjoitusalueen keskelle. Tällä menettelyllä katsottiin voitettavan joukkojen siirtoih= in kuluva aika, joka taas voitaisiin käyttää koulutuksen tehostamiseen. Siirtymisen taloudellista puolta helpotti se, että monet laajenevat kaupungit olivat innokkaita hankkimaan kasarmialueita tonttimaik= si.

&nbs= p;

Lappeenra= nnassa leirikenttä oli vielä ennen sotia hyvä harjoituspaikka ratsuväelle. Hämeen ratsurykmentissä palvellut everstiluutna= ntti Otto Lilius muun muassa luonnehti lähes kolme kilometriä pitkää ja 1/2–3 kilometriä leveää, avointa ja melko tasaista kenttää lähes ihanteelliseksi harjoituspaikak= si.

&nbs= p;

Ampumahar= joitusten osalta ilmeni kuitenkin vaikeuksia jo itsenäisyyden kauden alussa. Tykistökoulun kovapanosammunnoissa ammukset kantautuivat leirikent&aum= l;n suunnassa 4–5 kilometrin päähän Lavolan kylän liepeille. Myös käsiasein suoritetuissa ammunnoissa oli vaikeuksi= a. Ennen Huhtiniemen ampumaradan valmistumista 1930-luvun alussa suoritettiin ammunnat leirikentän ampumaradalla. Ammuntojen aikana oli Korkea-Ahon tiellä ratsuvartio estämässä liikkumista kaupungin suuntaan. Aseiden teho oli kuitenkin jo niin suuri, että Korkea-Ahon pelloilla työskentelevät joutuivat ajoittain suojautumaan vinkuvi= lta kimmokkeilta.

&nbs= p;

Sodan jälkeen muutospaineet alkoivat näkyä varuskunnan sisällä. Jo 1960-luvulla oli Karjalan tykistörykmentin piirissä huhuttu rykmentin sijoituspaikan vaihtuvan. 1970-luvulla rykmentin muutosta alkoi tihkua entistä enemmän tietoa, ja 1970-l= uvun alussa tiedot odotettavissa olevasta joukko-osaston siirrosta Valkealan pohjoisosaan Vekaranjärvelle vaikuttivat kantahenkilökunnan keskuudessa muun muassa henkilöstön hakeutumisena muihin joukko-osastoihin.

&nbs= p;

Vekaranj&= auml;rven rakennustyöt olivat alkaneet työllisyystöinä jo vuoden = 1963 lopussa, ja Karjalan prikaati oli pääosin siirtynyt varuskuntaan 1970-luvun loppuun mennessä. Tykistörykmentin tuli nyt myös siirtyä varuskuntaan. Rykmentin henkilökunta ei ollut lainkaan innostunut siirtymään Vekaranjärven korpivaruskuntaan – siirtohalukkuudesta suoritetun kys= elyn perusteella Vekaranjärvelle halusi siirtyä vain kymmenesosa henkilökunnasta. Lappeenrannassa haluttiin pysyä, sillä monet olivat juurtuneet kaupunkiin ja kokivat sen viihtyisäksi asuinpaikaksi= . Lisäksi 60 prosentilla siirtymään haluttomista oli oma asunto kaupungissa= ja 80 prosentilla vaimolla oli pysyvä työpaikka Lappeenrannassa. Vuo= sina 1972 ja 1973 siirtyikin tykistörykmentistä 18 upseeria tai aliupseeria reserviin t= ai muihin joukko-osastoihin.

&nbs= p;

Ennen siirtymistä vaihtui rykmentin komentaja viimeisen kerran Lappeenrannas= sa, kun reserviin siirtyvän komentajan, eversti Ilkka Seppälän tilalle määrättiin komentajaksi eversti Pekka Aitero. Koment= ajan tehtävien vaihto tapahtui vuonna 1977. Seuraavana vuonna rykmentti vie= tti vielä 60-vuotisjuhliaan Lappeenrannassa. Vuosina 1978 ja 1979 rykmentistä erosi, siirtyi eläkkeelle tai siirtyi kaupungin muihin joukko-osastoihin Vekaranjärvelle muuton vuoksi 47 sotilas- ja siviilihenkilöä. Rykmentin työntekijöistä siis vai= htui lähes puolet kahdessa vuodessa. Rykmentin viimeinen patteri jätti Lappeenrannan helmikuussa 1980.

&nbs= p;

Tykist&ou= ml;rykmentin siirtyessä kaupunki menetti noin 250 veronmaksajaa, joista osa oli kantahenkilökunnan perheenjäseniä. Menetysten joukkoon kuului myös tykistörykmentin 10 miljoonan markan "liikevaihdon" katoaminen kaupungista.

&nbs= p;

Lappeenra= nnassa ei katsottu välttämättömäksi lopettaa koko varuskuntaa. Keväällä 1972 katsoi everstiluutnantti Jukka Suviniemi artikkelissaan Sotilasaikakauslehdessä, että kun Taipalsaarelle – noin 30 kilometrin päähän varuskunnas= ta – oltiin saamassa puolustuslaitokselle noin 2 200 hehtaaria käsittävä harjoitus- ja ampuma-alue, niin Lappeenrannan varuskunnan kehittäminen nykyaikaiseksi kaupunkivaruskunnaksi oli mahdollista.

&nbs= p;

Jo aiemmi= n oli tehty päätös kehittää varuskunta-alue kanta-aliupseerikoulun, sotilaspiirin esikunnan ja Uudenmaan rakuunapataljo= onan varuskunnaksi. Kehittämistoiminta oli Suviniemen mukaan ollut pysähdyksissä 10 vuoden ajan eli lähes koko 1960-luvun. T&au= ml;mä oli johtunut Suviniemen mukaan siitä, että Karjalan tykistörykmentin uusi sijoituspaikka oli jäänyt avoimeksi. Tilanne laukesi vuonna 1966, jolloin tehtiin päätös uusien tilojen rakentamisesta tykistörykmentille Valkealan varuskuntaan.

&nbs= p;

Vielä vuonna 1985 katsottiin, että varuskunta – ja Uudenmaan rakuunapataljoona – tulisi pysymään Lappeenrannassa. Puolustusministeriön katsottiin sijoittaneen niin paljon varoja varuskuntaan, ettei sitä olisi järkevää siirtä&aum= l; pois kaupungista. Uudenmaan rakuunapataljoonan komentaja piti varuskunnan sijaintia kaupungin keskustassa etuna. Kun varuskunta sijaitsi vilkkaan kaupungin keskustassa, oli "tästä se hyöty, että varuskuntaan ei tarvitse rakentaa ja järjestää paljoa vapaa-= ajan palveluja, kuten korpivaruskuntiin. Lappeenrannassa on hyvin monipuolinen palveluvarustus ja kulttuuritarjonta. Tämä on meille eduksi"= .

&nbs= p;

Pian rakuunapataljoona jouduttiin kuitenkin pääosin lopettamaan. Puolustusministeriö päätti keväällä 1989, että Lappeenrannan rakuunapataljoona siirrettäisiin Mikkeliin eli käytännössä lopetettaisiin tammikuussa 1990. Kaakkois-Suomen sotilasläänin komentaja Gustav Hägglundin mu= kaan rakuunoiden hanketta ei voinut estää. Varusmiesten määrän koko ajan vähetessä olivat Kaakkois-Suomen kehitettävät varuskunnat Mikkelin Karkialampi ja Valkealan Vekaranjärvi – Lappeenrannan varuskunnan sijainti kaupungin keskustassa esti Hägglundin mukaan varuskunnan kehittämisen, hank= alaa oli esimerkiksi ammuntojen järjestäminen kilometrien pää= ;ssä Taipalsaarella.

&nbs= p;

Hanke herätti suurta vastustusta. Muun muassa Rakuunakilta vetosi puolustusministeriin ja puolustusvoimain komentajaan Uudenmaan rakuunapataljoonan säilyttämiseksi itsenäisenä joukko-osastona Lappeenrannassa. Asiasta tehtiin jopa eduskuntakysely. Kysel= yn jätti lappeenrantalainen kansanedustaja Heikki Järvenpää ja sen oli allekirjoittanut 101 kansanedustajaa.

&nbs= p;

Lähes kansanliikkeen tasolle noussut vastustus huipentui Rakuunakillan ja Ratsumieskillan keräämiin rakuunapatataljoonan lopettamista vastustavien nimilistoihin. Listoihin kertyi 66 360 nimeä. Puolustusministerille luovutettu adressi ja muu vastustus ei onnistunut kuitenkaan perumaan rykmentin lopettamista, joskin suunnitelma puolustuvoim= ien komentajan Jaakko Valtasen toimesta otettiin vielä tutkittavaksi. Siir= toa ei kuitenkaan peruttu. Kuitenkin Lappeenrantaan jätettiin pieni osasto pataljoonasta ja soittokunta.

&nbs= p;

Siirtoa vastusti muun muassa kaupungin päälehti Etelä-Saimaa. Otsiko= lla "Rakuunoiden siirtopuuha hölmöläisten hommaa" katsottiin lehden pääkirjoituksessa muun muassa rakuunoiden siirt= oa voitavan vastustaa perustellusti perinteisiin, työpaikkoihin ja moniin muihin seikkoihin vedoten. Tärkeimmäksi periaatteelliseksi näkökulmaksi lehti kuitenkin katsoi maanpuolustushengen – siirron katsottiin romuttavan Kaakkois-Suomen hyvän maanpuolustushenge= n.

&nbs= p;

Kaupungis= sa pidettiin mahdottomana hyväksyä pataljoonan siirtoa, kun jo Karja= lan tykistörykmentistä oli jouduttu luopumaan. Lappeenrannan edusmieh= et katsoivat rakuunoiden poislähtiessä menetettävän noin 1= 00 – 200 työpaikkaa, mitä pidettiin raskaana iskuna muuttotappiosta kärsivässä kaupungissa. Rakuunapataljoonan lopettamisen katsottiin myös murentavan vaalitun rakuunaperinteen. Lappeenrannan kaupunginjohtajan Jarmo Kölhin mukaan: "Olemme markkinoineet paikkakuntaa rakuunakaupunkina, hankkineet sotilassoittokunnalle perinteiset rakuunapuvut ja järjestäneet Linnoituksessa kaikenlaista perinteeseen liittyviä tilaisuuksia, joihin ihmiset ovat olleet tyytyväisiä. Nyt ollaan tältä kaike= lta lyömässä pohja pois".

&nbs= p;

Kaupungin= johtaja yritti vielä toukokuun lopussa 1988 vierailullaan puolustusministerin luona saada hanketta perutuksi. Tässä ei kuitenkaan enää onnistuttu, joskin ilmeni, että Lappeenrantaan voisi jääd&au= ml; kooltaan hiukan suurempi eskadroona ja varuskuntasoittokunta – soitto= kunnan oli keskustelussa todettu olevan tärkeä Lappeenrannalle maanpuolustushengen vaalijana sekä matkailun ja musiikkielämä= ;n kannalta.

&nbs= p;

Uudenmaan rakuunapataljoonan lopettamista ei siis onnistuttu perumaan. Siirron vastus= tus nimilistojen keruineen merkitsi kuitenkin piristysruisketta ratsuväkiperinteiden vaalintaan Lappeenrannassa. Siirtohankkeiden myötä perustettiin Ratsuväen Tuki ry -niminen yhdistys. Yhdistyksen perustajina toimivat Ratsumieskilta ja Rakuunakilta eli ratsumiehissä ja rakuunoissa palvelleiden kiltajärjestöt. Yhdistyksen valtuuskunnan puheenjohtajaksi kutsuttiin kenraaliluutnantti R.= W. Stewen, puheenjohtajaksi tuli toimitusjohtaja Eero Räihä Lappeenrannasta ja pääsihteeriksi Uudenmaan rakuunapataljoonan pe= rinneupseeri kapteeni Ari Koponen. Ratsuväen tuen tarkoituksena oli huolehtia suomalaisen ratsuväen perinnöstä ja sen elävöittämisestä. Toimintana oli muun muassa vuoden 1922 ratsuväkiunivormuihin puettujen ratsastajien kiertely Lappeenrannassa kesäkaudella sekä varuskuntasoittokunnan ohella ratsuväen reservin soittokunnan esiintyminen puistokonserteissa. Yhdistys myös järjesti kansalaisjuhlan Suomen rakuunarykmentin perustamisen 100-vuotisjuhlan kunniaksi 17.4.1989.

&nbs= p;

Yhdistyks= en toimesta avattiin myös kesäisin toimiva Ratsuväen perinnekio= ski sataman tuntumaan, linnoitukseen johtavan tien laidassa sijaitsevaan Pusupuistoon eli vanhalle linnoitusesplanadille. Rakuunoiden siirtohankkeen= aikana lahjoitti vielä Suomen yhdyspankki kaupungille kuvanveistäjä Pentti Papinahon tekemän rakuunapatsaan, joka sijoitettiin linnoitukseen johtavan tien varteen.

&nbs= p;

Lappeenra= nnan matkailupäällikkö katsoi joka tapauksessa, että vaikka rakuunapataljoona siirtyisikin Mikkeliin, kaupungissa säilytetään kesäisin ratsastavat vuoden 1922 asetakkeja käyttävät ratsastajat. Matkailupäällikkö arve= li näiden itse asiassa tulevaisuudessa herättävän entist&a= uml; enemmän nostalgiaa. Myös sotilassoitto tulisi jatkumaan.

&nbs= p;

Rakuunapa= taljoonan lopettamisen jälkeen esiin nousi kysymys Lappeenrannan laajojen varuskunta-alueiden käytöstä tulevaisuudessa. Vielä vuo= den 1988 aikana tulkittiin armeijan luopuvan myös Lappeenrannan varuskunnan alueesta. Puolustusvoimat katsoi kuitenkin tarvitsevansa edelleen varusk= unnan rakennuksia, useat rakennukset muun muassa olivat varastokäytössä. Siten esimerkiksi esitykset alueen ottamisesta kaupungin asuinkäyttöön tyrmättiin kaupungi= lle annetussa lausunnossa.

&nbs= p;

Vuoden 19= 88 puolivälissä perustettiin työryhmä pohtimaan varuskunta-alueen tulevaa käyttöä ja pataljoonan lopettamisen seurauksia Lappeenrannalle. 16.5.1989 puolustusministeri Ole Norrbackille luovutetussa muistiossa ehdotettiin varuskunta-alueen saneeraus- ja rakennustöihin käytettäväksi vuoteen 1994 mennessä yhteensä 35 miljoonaa markkaa. Keskeiseksi tekijäksi nähtiin Päällystöopiston kehittäminen. Opiston arveltiin tulevaisuudessa laajenevan ja oppilasmäärän kasvavan. Päällystöopistolle ehdotettiin rakennettavaksi muun muassa u= udet oppilasmajoitustilat, kuntotalo, esikunta- ja kouluttajatilat, ajoneuvokato= kset ja auditorio. Päällystöopiston kehittymiseen uskoi myös muistion vastaanottanut ministeri.

&nbs= p;

Toisen Lappeenrannan varuskunta-alueen käyttöä pohtineen työryhmän selvitys valmistui vuoden 1990 alkupuolella. Työryhmä päätyi esityksessään kolmeen vaihtoehtoon. Tuleva toiminta oli ensimmäisen vaihtoehdon mukaan mahdollista keskittää Päällystöopiston alueelle, j= onne tuli mahdollisesti myös rakentaa lisää tiloja. Toisen vaihtoehdon mukaan toiminnat sijoitettaisiin rakuunamäelle eli vanhalle varuskunta-alueelle, ja päällystöopiston alueelle ei rakennettaisi kuin se, mitä rakuunoiden alueelle ei voitaisi sijoittaa. Kolmannen mallin mukaan koko rakuunamäki säilytettäisiin puolustushallinnon alueena ja päällystöopiston toiminta mukautettaisiin sen mukaan.

&nbs= p;

Käyt= ön kannalta vaihtoehdot katsottiin tasaväkisiksi. Pääesikunnassa todettiin tulevien päätösten olevan pitkälti kiinni siitä, millaista toimintaa alueelle tulisi ja olisiko joku valmis maksamaan rakennuksista. Kaupanteon esteenä katsottiin toisaalta olevan museoviraston kanta siitä, että kasarmialueen rakennukset olivat säilytettäviä. Sinänsä myös pääesik= unta oli rakennusten säilyttämisen kannalla ja katsoi, että uusien rakennusten rakentaminen tuli sijoittua päällystöopiston alueelle.

&nbs= p;

Rakuunoid= en jättämien tilojen katsottiin sinänsä sopivan kehittyvän Päällystöopiston tarpeisiin. Kaakkois-Suomen sotilasläänin uusi komentaja, kenraalimajuri Heikki Koskelo katsoi helmikuussa 1990 julkaistussa haastattelussa armeijan tarvitsevan tilaa, jo= issa voidaan järjestää kertausharjoituksia, henkilökunnan koulutustilaisuuksia ja varusmiesten erikoiskursseja. Lappeenrannassa oli Koskelon mukaan kaikki tähän toimintaan tarvittava valmiina: ruok= ala, kasarmit ja päällystöopistossa opettajat. Vanhat kasarmit oli hiljattain peruskorjattu, yksi niistä jopa opetustarkoituksiin.

&nbs= p;

Lappeenra= nnan varuskunta näyttää siten jäävän paikalleen vielä varusmiesjoukko-osastojen siirtämisen jälkeenkin. Päällystöopiston jo= htajan Antero Pärssisen mukaan "On luonnollista, että Rakuunoiden siirtopäätös on koettu täällä kipeän&aum= l;. Lappeenrannan varuskunta ei kuitenkaan tyhjene vaan sinne jää edelleen noin 500 sotilasta, joista valtaosa tulee ympäri Suomea opiskelemaan vaativaan sotilaskouluttajan, -johtajan ja -kasvattajan tehtävään".

&nbs= p;

^{^[1]}Tervasmäki 1978, s. 342, 343; Karjalan tykistöä. Viipuri–Lappeenranta&= #8211;Valkeala 1984, s. 84, 85.

^{^[2]}Karjalan tykistöä. Viipuri–Lappeenranta–Valkeala 1984, s. 86.<= o:p>

^{^[3]}Toivanen 1989, = s. 610.

^{^[4]}Toivanen 1989, = s. 616; EKM Eero Muinosen kokoelma, Lappeenrannan varuskunta 1650-luvulta nykypäiviin. E. Muinosen käsikirjoitus. Varuskuntasairaala – joka vieläkin toimii jo autonomian kauden kaudella Suomen rakuunarykmentille rakennetussa sairaalarakennuksessa – on yksi varuskunnan pitkäikäisimmistä instituutioista, joka epäilemättä ansaitsisi kokonaan oman historiikkinsa. Sairaal= an lääkäreinä ovat olleet itsenäisyyden kaudella lääkintäeverstiluutnantit J.A. Lindgren, E.A. Platan, A. Havulinna, J. Jokela, M. Vannas, H. Laapio ja M. Riihimäki (vuodesta 1= 978), lääkintämajurit L.V. Fagerström, E. Silventoinen, E. Sairanen, E. Himanka ja J. Klemola, lääkintäkapteenit S. Kastarinen, L. Strid, J. Permi, J. Miinalainen ja H. Strander. Vielä o= vat lääkäreinä toimineet T. Hämäläinen, S. Pakarinen, J. Joukainen, V. Nikkanen, D. von Flittner, J. Soini ja S. Koist= inen. Eero Muinosen tiedonanto 15.12.1991.

^{^[5]}Lappeenrannan varuskunnan sotilaspappeina ovat itsenäisyyden kaudella toimineet Rolf Tiivola 1919–1924 (RTR ja URR), Yrjö Sarparanta 1923–1926 (URR), Johannes Sillanpää 1924–1926 (HRR, oto.), Jaakko Haa= vio 1927–1930 (HRR), Oskar Paarma 1930–1933 (Ratsuväkiprikaati), Aarre Lauha 1934–1938 (Ratsuväkiprikaati), Jyrki Järnefelt 1938–1= 941 (URR), Mauri Valtamo 1946–1949 (URR, ovo. KarTr), Heikki Mustakallio = 1949–1953 (URR), Uuno Hatsala 1953–1956 (URR), Viljo Remes 1957–1958 (varuskunta), Yrjö Rasilainen 1963–1970 (UudRakP), Mauri Hyvärinen 1971–1972 (UudRakP), Kari Vappula 1972–1973 (UudRakP), Sakari Virtanen 1974–1976 (UudRakP), Osmo Seppänen 1976–1978 (UudRakP), Heikki Holkeri 1979–1981 (UudRakP, KarTr vuoteen 1980), Markku Ormala 1982 (UudRakP), Heikki Holkeri 1982 (UudRakP), Pertti Huttunen 1983–1989 (UudRakP), Juha Tiihonen 1989–1990 (Päällystöopisto, ovo.) ja Pertti Huttunen vuodesta 1990 alk= aen (Päällystöopisto, ovo.). Pertti Huttusen ja Eero Muinosen ti= edonanto 15.12.1991.

Musiikkimaju= ri Matti Miikkulaisen tiedonanto 20.11.1991.

Lappeenrannan sotilaspiirin esikunta, Lappeenrannan sotilaspiirin historiikki; EKM Eero Muinosen kokoelma, Etelä-Saimaa 21.2.1982, Lappeenrannan varuskunta 1650-luvulta nykypäiviin. E. Muinosen käsikirjoitus. Puolustusvoimien siirtyessä uuteen johtam= is- ja hallintojärjestelmään 1.1.1993 Lappeenrannan sotilaspiiri lakkautetaan ja koko Kymen läänin kattava Kymen sotilasläänin esikunta on vuodesta 1993 alkaen alueellinen johtoporras. Lappeenrannan sotilaspiirin esikunta, Lappeenrannan kiinteistöpiirin päällikön tiedonanto 5.11.1991.

Lappeenrannan sotilaspiirin esikunta, Lappeenrannan sotilaspiirin historiikki, Lappeenran= nan kiinteistöpiirin päällikön tiedonanto 5.11.1991.=

Karjalan tyk= istöä. Viipuri–Lappeenranta–Val= keala 1984, s. 66, 67, 73.

Karjalan tykistöä. Viipuri–Lappeenranta–Valkeala 1984, s. 77.<= /span>

Karjalan tykistöä. Viipuri–Lappeenranta–Valkeala 1984, s. 80, = 84.

Karjalan tykistöä. Viipuri–Lappeenranta–Valkeala 1984, s. 84.<= /span>

Karjalan ty= kistöä. Viipuri–Lappeenranta–Valkeala 1984, s. 78.

Karjalan tykistöä. Viipuri–Lappeenranta–Valkeala 1984, s. 107, 108, 118.=

Karjalan tykistöä. Viipuri–Lappeenranta–Valkeala 1984, s. 141.=

Karjalan tykistöä. Viipuri–Lappeenranta–Valkeala 1984, s. 125, 137, 138.=

Helsingin S= anomat 1.10.1979; Karjalan tykistöä. Viipuri–Lappeenranta–Valkeala 1984, s. 144-150.

Karjalan tykistöä. Viipuri–Lappeenranta–Valkeala 1984, s. 78, = 88, 90, 92, 143, 145, 152, 153.=

Etelä-= Saimaa 27.9.1979.

Pohjanp&aum= l;ä 1968, s. 98, 99.=

Pohjanp&aum= l;ä 1968, s. 99, 100.

Pohjanp&aum= l;ä 1968, s. 100.

Pohjanp&aum= l;ä 1968, s. 103.

Etelä-= Saimaa 8.9.1989.=

Etelä-= Saimaa 7.9.1990. Kapteeni Heikki Hokkasen kirjoitus "Rakuunaperinteitä vaalitaan edelleen Lappeenrannassa"; Eero Muinosen tiedonanto 15.12.19= 91.

Pohjanp&aum= l;ä 1968, s. 115; Lappeenrannan sotilaspiirin esikunta, Lappeenrannan kiinteistöpiirin päällikön tiedonanto 5.11.1991.

Silvo 1963,= s. 187, 193.

Silvo 1963,= s. 187; Päällystöopiston esittely.

Aliupseeri = 2/1960, s. 43.

Silvo 1963,= s. 194.

Silvo 1963,= s. 197; Toivanen 1989, s. 613.

Aliupseeri = 2/1960, s. 43; Paulaharju 1982, s. 125, 204; Toivanen 1989, s. 616; EKM Eero Muinosen kokoelma, vapaussodan jälkeinen Lappeenrannan tykistö, E. Muinosen esitelmä 4.11.1988.

Silvo 1963,= s. 197, 198.

Toivanen 19= 89, s. 614.

Tervasm&aum= l;ki 1978, s. 415, 416; Päällystöopiston esittely.

Silvo 1963,= s. 199; Toivanen 1989, s. 614; Lappeenrannan sotilaspiirin esikunta, Lappeenrannan kiinteistöpiirin päällikön tiedonanto 5.11.1991; Päällystöopiston johtajista etenivät everstit J. Pajula, R. Viita ja M. Kopra myöhemmin kenraalikuntaan. Eero Muinosen tiedonanto 15.12.1991.<= o:p>

Lappeenrann= an sotilaspiirin esikunta, Lappeenrannan kiinteistöpiirin päällikön tiedonanto 5.11.1991.

Nieminen 19= 85, s. 38.

Nieminen 19= 85, s. 39; Herranen 1989, s. 300, 301,= 358.

Nieminen 19= 85, s. 39, 99.

Toivanen 19= 89, s. 603, 604.=

Herranen 19= 89, s. 301, 302.=

Herranen 19= 89, s. 300, 301, 358.

Koskimies 1= 964, s. 22, 23, 41, 42, 347.

Herranen 19= 89, s. 301.

Lappeenrann= an Reserviupseerikerho 1957, s. 12, 13, 20, 44, 45; Lappeenrannan sotilaspiirin esikunta, Lappeenrannan kiinteistöpiirin päällikön tiedonanto 5.11.1991. On huomattava, että myös muissa Etelä-Karjalan kunnissa toimii reservin upseereiden ja aliupseereiden kerhoja ja yhdistyksiä, joilla = on Lappeenrannan tapaan yhteyksiä varuskuntaan.

Lappeenrann= an sotilaspiirin esikunta, Lappeenrannan kiinteistöpiirin päällikön tiedonanto 5.11.1991.

Herranen 19= 89, s. 303, 304.=

Lappeenrann= an sotilaspiirin esikunta, Lappeenrannan kiinteistöpiirin päällikön tiedonanto 5.11.1991.

EKM Eero Mu= inosen kokoelma, Etelä-Saimaa 16.11.1918. Ryynänen 1968, s. 6.

Ryynän= en 1968, s. 6, 7.<= /p>

Ryynän= en 1968, s. 7-11.<= /p>

Ryynän= en 1968, s. 11.

Ryynän= en 1968, s. 13-15, 17, 22; Etelä-Saimaa 20.8.1982.

Etelä-= Saimaa 20.8.1982; Lappeenrannan sotilaspiirin esikunta, Lappeenrannan kiinteistöpiirin päällikön tiedonanto 5.11.1991.

Ryynän= en 1968, s. 46-51; Lappeenrannan sotilaspiirin esikunta, Lappeenrannan kiinteistöpiirin päällikön tiedonanto 5.11.1991.=

Antikainen = 1988, s. 214, 215; Toivanen 1989, s. 617.<= /span>

Etelä-= Saimaa 27.4.1979. Everstiluutnantti Antero Karvisen kirjoitus "Varuskunnan toiminnan edellytykset Lappeenrannassa".

Toivanen 19= 89, s. 617-619.<= /p>

Herranen 19= 89, s. 287, 343-347, 356, 357.

Herranen 19= 89, s. 371.

Räs&au= ml;nen R. 1989, s. 519. Jo ensimmäinen keisarin suorittama sotaväen leirikatselmus vuonna 1885 loi kaavan, jota kaupungissa noudatettiin tulevissakin juhlallisissa kaksipäiväisissä vierailuissa. Sama.

Toivanen 19= 89, s. 624, 625.=

Räs&au= ml;nen 1989, s. 205, 206.

Toivanen 1989, s. 620, 621.

Sinerma 198= 1, s. 70, 71.

Pohjanp&aum= l;ä 1968, s. 101, 102.

Tervasm&aum= l;ki 1978, s. 291.

Tervasm&aum= l;ki 1978, s. 291, 292.

Tervasm&aum= l;ki 1978, s. 438.

Tervasm&aum= l;ki 1978, s. 358, 359. Harjoitusmaakysymykseen liittyen ostettiin tai pakkolunastetti= in sotien jälkeisenä viitenä vuotena puolustusvoimille maata lähes 11 000 hehtaaria. Näistä harjoitusalueiden osuus oli noin 5 700 hehtaaria. Vuoteen = 1978 mennessä oli puolustusvoimien hallintaan hankittu yhteensä 65 000= hehtaariin nousevat maa-alueet. Näistä oli vuosina 1939-1978 hankittu 33 750 hehtaaria. Samana ajanjaksona oli myyty tai vaihdettu pois vain 2 200 hehtaaria. Omistamiensa maa-alueiden lisäksi puolustusvoimat oli lisäksi saanut metsähallitukselta käyttöoikeuden noin 1= 50 000 hehtaarin maa-alueisiin. Tervasmäki 1978, s. 291, 292, 367.

Niitemaa 19= 79, s. 378.

Tiili &= Konno 1961, s. 13; Himanen 1979, s. 20.

Tervasm&aum= l;ki 1978, s. 365; Karjalan tykistöä. Viipuri–Lappeenranta–Valke= ala 1984, s. 142, 143. Karjalan tykistöä -kirjan kolmannen painoksen johdannossa (vuonna 1984) palattiin vielä siirtoon "Muutto Kymenlaaksoon, korpivaruskuntaan Etelä-Karjalan iloisesta ja eloisasta pääkaupungista, Lappeenrannasta, johon rykmentin henkilöstö oli voimakkaasti juurtunut, ei ole ollut helppoa. Huomattava osa hyvin koulutetusta, ammattitaitoisesta henkilöstöstä hakeutui Lappeenrannan muih= in joukkoihin. Lappeenrannan kulta-aika väikkyy kauan monien mielessä= ; ja näkyy rykmentin elämässä niin kauan, kuin huomattava osa henkilöstöstä asuu siellä...". <= /p>

Helsingin S= anomat 1.10.1979; Karjalan tykistöä. Viipuri–Lappeenranta–Valkeala 1984, s. 144–150. Korpivaruskunnat olivat siis koulutuksen kannalta johdonmuka= inen ratkaisu. Niiden perustamisprosessissa ei kuitenkaan erityisemmin otettu huomioon asetekniikan kehityksen ohella muita tekijöitä. Samaan aikaan kuin aseita oli kehitetty teknisesti oli myös puolustusvoimia ympäröivä yhteiskunta muuttunut. Ainakin Lappeenrannassa kantahenkilökunta oli - päinvastoin kuin esimerkiksi ratsuväkiprikaatin nuoret kornetit - useimmiten naimisissa, ja valtaos= alla puolisoista oli pysyvä työpaikka kaupungissa. Siirtyminen maaseudulle, vaikkakin toki moderneihin asuntoihin ja tiloihin, oli sinänsä myös ristiriidassa Suomen sodanjälkeistä a= ikaa leimanneen kaupungistumisen kanssa.

Helsingin S= anomat 1.10.1979.

Suviniemi Sotilasaikakauslehti 1972, s. 11, 14.

Etelä-= Saimaa 26.4.1985.

Helsingin S= anomat 1.9.1989.=

Etelä-= Saimaa 25.8.1988.

Etelä-= Saimaa 21.5.1988.

Etelä-= Karjala 23.9.1988.

Etelä-= Saimaa 1.9.1988; Helsingin Sanomat 9.9.1988; Etelä-Saimaa 12.10.1988= ; Helsingin Sanomat 14.10.1989.=

Etelä = Saimaa 14.5.1988.

Etelä = Karjala 4.5.1988; Lappeenrantalainen 19.6.1988.

Helsingin S= anomat 17.5.1988.

Etelä-= Saimaa 24.5.1988.