Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721 siirtyi Ruotsin ja Venäjän välinen raja lännemmäksi. Ruotsi menetti muun muassa koko itäisen Suomen keskuksen, merkittävän tapulikaupungin Viipurin. Raja k= ulki Virolahdelta kohti Viipuria ja kääntyi Viipurin ja Hämeenlinnan tielinjalla kohti Lappeenrantaa, josta se taas koukk= asi koilliseen. Lappeenranta sijaitsi siten Ruotsin puolella aivan ra= jan läheisyydessä Viipurin ollessa Pietaria suojaava läntin= en rajalinnoitus.[1]

Viipuria korvaamaan Ruotsi muodosti Itä-Suomeen uuden kaupungin: Haminan ja Lappeenrannan muodostaman kaksoiskaupungin, jossa Hamina peri Viipurin privilegiot ja Lappeenranta toimi sisämaan kaupan kokoojana ja uuden Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin maaherran sekä lä&a= uml;ninhallituksen sijaintipaikkana, kuitenkin hallinnollisesti Haminan maistraatin alaisena.[2] Viipurin kaupan korvaamistakin tärkeämmäksi tavoitteeksi nousi itärajan puolustus. Uuden sotilaspoliittisen tilanteen perusteella Hamina ja Lappeenranta katsottiin strategisesti tärkeiksi paikoiksi ja niiden linnoittam= inen aloitettiin.[3]

Aiemman vahvan linnoituksen Viipurin menetyksen jälkeen Suomi oli jää= ;nyt itärajaltaan suojattomaksi. Turvallisuuden takaamisen keinoista oli vallalla kaksi ajatussuuntaa. Suomen itärajan suoja= ksi tuli joko rakentaa vahvoja linnoituksia tai vahvistaa maavoimia, joilla sitten suojattaisiin omaa aluetta ja joita toisaalta voitaisiin käyttää myös hyökkäykseen. Ajatussuuntien ero ei ollut vain revanssihenkisyydessä. Kyseessä oli ajan sota&s= hy;tieteen teoria siitä, että puolustussotaa tuli kaikin keinoin välttää; jos siihen jouduttiin, niin se oli vahvojen maavoim= ien avulla mahdollista pian kääntää hyökkäys= sodaksi.[4]&nbs= p;

Puolustuskysymyksessä päädyttiin linnoitusten rakentamiseen. Itärajalla aloitettiin linnoittaminen rajakomissaari ja linnoitusupseeri Axel Löwenin suunnitelmien perusteella. Löwen oli laatinut itärajan tueksi suurisuuntaisen puolustussuunnitelman, jossa= Vehkalahden paikalle sijoitettu Haminan linnoitus ja Lappeenrannan markkinapa= ikalle rakennettu linnoitus sulkivat Viipurista Etelä-Suomeen kulkevat reitit. Sisemmällä Suomessa tuli sijaita Place d'armes – armeijan päätukikohta, jossa sijaitsivat sen päävarastot. Tähän tehtävään Löwen ehdotti Helsinkiä, mutta sijoituspaikaksi valittiin Hämeenlinna. Suunnitelman mukaan Suomen puolustus perustui maavoimien, laivaston ja linnoituslaito= ksen yhteistoimintaan. On huomattava, että suunnitelma ei ollut pelkästään puolustuksellinen, vaan sen toteuttamis= ella oli saatavissa hyvä pohja myös offensiiville Pietarin suunta= an.[5] Löwenin puolustussuunnitel= maa alettiin toteuttaa alussa tarmokkaasti, mutta käytettävissä oleviin voimavaroihin nähden ylimitoitettu suunnitelma kuivui myöhemmin kokoon.[6]

Löwenin saama tehtävä oli kaksinainen: päällisin puolin hä= nen tuli olla mukana uuden rajalinjan vedossa, mutta toisena syynä linnoitustoimen päällikön matkaan oli kuninkaallisen sotakomission antaman tehtävän mukaan etsiä sopiva paikka pää- ja rajalinnoitukselle Suomessa.[10] Löwen saapui Suomen Turkuun 22. helmikuuta 1722. Vielä samassa ku= ussa hän saapui Porvooseen. Ensimmäinen rajakomission kokous oli = 17. maaliskuuta, jonka jälkeisenä päivänä Löwen t= uli ensimmäisen kerran Lappeenrantaan. Pian Löwenin saapumisen jälkeen, maaliskuun loppupuolella tai huhtikuun alussa, saapui Lappeenrantaan myös Kymenkartanon läänin maaherra Frisenheim.[11] Kevättalvella 1722 Frisen= heim ja Löwen oleskelivat Lappeenrannassa aina toukokuun alkupuol= elle asti, jolloin he matkustivat Viipuriin neuvottelemaan. Rajaneuvottelut jatkuivat tiiviinä aina vuoden 1723 maaliskuun loppuun asti. Paluu= ;matkansa Ruotsiin Löwen aloitti 2. huhtikuuta 1723.

Löwen asui Lappeenrannassa viettämänsä ajan lisäksi kuukauden Viipurissa ja lähes yhtä pitkän ajan Rautjärvel&sh= y;lä. Rajankäynnin lisäksi saamaansa toiseen tehtävään –linnoituksen paikan etsintään – hän omista= utui 24:nnestä joulukuuta 1722 1:seen helmikuuta 1723. Tänä aikana hän perehtyi mahdollisten linnoitusten paikkoihin käymällä joulukuussa 1722 Savonlinnassa ja tammikuussa = 1723 kolmen viikon matkalla Vehkalahdella ja Helsingissä. Vehkalahdella Löwen oli tosin jo käynyt aiemminkin, 15. kesäkuuta 1722. Helmikuussa hän neuvotteli Lappeenrannassa maaherra Frisenheimin kanssa puolustuskysymyksistä, minkä jälkeen hän vielä sam= assa kuussa matkusti takaisin Vehkalahdelle tutkimaan tarkemmin paikan sopivuutta linnoitukseksi. Löwen päätyi yhdessä Itä-Suomen as= iat hyvin tuntevan Frisenheimin kanssa siihen tulokseen, että päälinnoitus tulisi rakentaa Vehkalahden seudulle. Suun= nitelma vahvistui, kun Suomen sotilasylipäällikkö Berndt Otto Stackelberg saapui elokuussa 1722 Lappeenrantaan ja Vehkalahdelle tutkimaan linnoituskysymystä.

Löwen, Frisenheim ja Stackelberg päätyivät neuvotteluis&s= hy;saan siihen, että päälinnoitus oli rakennettava Vehkala= hdelle mutta että myös Lappeenrannassa tuli suorittaa linnoitust&ou= ml;itä. Samalla Stackelberg komensi Kymenkartanon läänin rykmen= tistä linnoitustöihin Vehkalahdelle 320 miestä ja Lappeenrant= aan palisadeja rakentamaan 120 miestä. Löwen esitti suun= nitelmansa Suomen puolustuksen turvaamiseksi säädyille vuoden 1723 valtiopäivillä. Suunnitelman käsittelyssä valtiopäivät hyväksyivät Löwenin ajatuksen Vehkalahden linnoittamisesta, joskin pienemmässä mitta&= shy;kaavassa, ja päättivät puolustuskomission esityksen mukaisesti ja= tkaa myös Lappeenrannan linnoittamista.

3.3 Bastionilinnoitukset

Axel Löwen käsitteli vuoden 1723 valtiopäivillä esittämässään Suomen puolustussuunnitelmassa lin&s= hy;noitusten eri ominaisuuksia. Linnoituksia rakennettiin ensinnäkin suojaamaan maata viholliselta, joka ei voinut tunkeutua maahan ennen kuin oli valloittanut linnoitukset. Toiseksi linnoitusten avulla pidettiin mahtavaan naapuriin rajoittuvassa maakunnassa yllä kruunun vaikutusval= taa. Linnoittamiseen vaikuttavia tekijöitä olivat myös kaupan turvaaminen sekä yhteyksien ja vaikutusvallan ylläpitäm= inen valtakunnan kaukaisimpien osien kanssa. Löwen myös huom= autti, että linnoituksia ja linnoitettuja satamia rakennettiin sekä puolustus- että hyökkäyssotaa varten. Löwenin ajatuksis= ta kuvastui osittain jo antiikin ajoista linnoitusten rakentamiseen = ja kaupunkien linnoittamiseen vaikuttaneita tekijöitä, jotka isonvihan jälkeisessä muuttuneessa sotilaspoliittisessa tilanteessa vaikuttivat myös Lappeenrannan valitsemiseen linnoitettavaksi kaupungiksi.[12]

Vaikka linnoitusten tarkoitusperät olivatkin pysyneet vuosisatoja pitkäl= ti samoina, oli 15. vuosisadan lopulla linnoitusten ja linnoitettujen kaupunkien muotoon alkanut vaikuttaa uusi tekijä – tuliaseitten = ja erityisesti tykistön laadun ratkaiseva paraneminen. Tykistön uutta tehoa kuvaa se, kuinka Ranskan kuninkaan Kaarle VIII:n Italianre= tkellä vuonna 1494 linnoitukset, jotka oli suunniteltu kestämää= ;n kuukausia, joutuivatkin antautumaan muutamassa tunnissa; monet varuskunnat antautuivat jo joutuessaan tulituksen uhan alaisiksi.[13]

Hyökkäysaseiden ylivertaisuus puolustuslaitteisiin nähden aiheutti sen, että kaupunkien ja linnoitusten puolustukseen kehitettiin aiemmista puolustuslaitteista, siis paksuista kivimuureista ja kivilinnoista, poikkea= via tapoja linnoittaa kohde. de la Croix'n mukaan kaksi metodia havai= ttiin tehokkaiksi. Ensinnäkin puolustusmuurin uhattua kohtaa voiti= in tukea maavallilla sen takaa. Maavalli toimi toisena puolustusvallina, ja sieltä voitiin ampua hyökkääjää puolustuksen omalla tykistöllä. Toinen ja tehokkaampi keino oli rakentaa puolustusvalli kulmittaiseksi siten, että vallien päällä sijaitsevilta ampumapaikoilta voitiin keskittää tuli hyökkääjän etenemiskohdalle. Jälkimm&aum= l;isestä tavasta kehittyi bastionijärjestelmä, joka oli vallitseva linnoitusperiaate aina 1800-luvulle saakka.[14] Bastionijärjestelmän läpimurto tapahtui 1600-luvulla, jolloin useimmat Euroopan kaupungit oli linnoitettu. Ranskaan muun muassa rakennet&= shy;tiin vuosisadan loppupuolella 300 linnoituksen vyöhyke.[15]

Edellä on suppeasti esitelty linnoitustekniikan kehitystä sen vuoksi, ett&aum= l; bastionisysteemin kehittyminen vaikutti myös kaupunkien kehitykseen. Bastionijärjestelmä vaati tykkien kantomatkan pidentyessä kaupungin edustalle laajan puuttoman ja rakennuksettoman ampuma-a= lan, joka samalla eristi kaupungin ympäröivästä maaseudusta.= [16] Lisäksi kun aiemmin kaupunkia ympäröivä muuri toimi kaupungeissa pitkälti yksittäisenä arkkitehtuurielementtinä, vaikut= tamatta kaupunkien asemakaavaan muuten kuin rajaamalla asutuksen muurien sisäpuolelle, niin bastionisysteemi on vaikuttanut kaupungin asem= akaavoitukseen syvällisemmin. Vaikutus heijastuu etenkin linnoitusupseerien omaksumissa radiaalikaupunkisuunnitelmissa[17], mutta myös ruutukaavaan perustuvissa linnoituskaupungei= ssa katujen ja sotilasrakennusten sijoittelun taustalla voitaneen nähdä sotilaalliset funktiot. Asemakaavan tuli linnoituskaupungeissa sallia mahdollisimman nopea siirtyminen kaupunkia ympäröiville bastioneille – joukko= jen ja tarvikkeiden siirto oli epäilemättä helpompaa ruutu&= shy;kaavaan perustuvassa kaupungissa kuin epäsäännölliseen asemakaavaan perustuvassa kaupungissa.

Tuliaseiden kehittäminen vaikutti linnoitusten ja linnoituskaupunkien puolust= usvallien ja asemakaavan muodon muutosten lisäksi merkittävästi my&oum= l;s sotilaalliseen infrastruktuuriin ja sitä kautta kaupunkikuva= an. Keskiajalla ei vielä ollut välitöntä tarvetta joukkojen= ja tarvikkeiden jatkuvaan ja laajamittaiseen aseissa pitoon ja majoittamiseen. 30-vuotisen sodan jälkeen alettiin osittain aseiden teknistymisen vuoksi pitää sotilaita vakituisesti palkkalistoilla eivätkä palkkajoukot enää siirtyneet niin helposti kilpaileviin joukkoihin. Sotaa alettiin käydä ympärivuotisesti. On kuitenkin syytä huomata, ett&au= ml; teknisen kehityksen taustalla olivat laajemmat muutokset yhteiskunnass= a ja valtarakenteissa. Asetekniikan kehitykseen vaikutti epäilemättä feodaalisen yhteiskunnan muuttuminen k= ohti keskitettyä hallintovaltaa. Vaikutussuhde ei kuitenkaan liene ollut yksisuuntainen, vaan tekniikan kehityksen ja yhteiskunnallisten muutosten välillä on ollut vuorovaikutussuhde. =

Pysyvien joukkojen kasvaessa tuli majoitusrasituksesta siviiliväestölle ra= skas taakka. Berliinissä tiedetään vuonna 1740 olleen 90 000 asuk= kaan kaupunkiin sijoitettuna yli 20 000 sotilasta. Ruotsissa sotaväen ma= joitus hoidettiin suurelta osin ruotuväkilaitoksen avulla lukuun ottamat= ta linnoituskaupunkeja. Linnoituskaupungeissa majoitus oli kuitenkin ongelmana. Esimerkiksi Malmössä tiedetään 1660-luvulla 450 porvarin joutuneen majoittamaan yli 3 000 miestä ja Lappeenrannassakin sotilaiden majoitus tuotti vaikeuksia k= oko 1700-luvun ajan. Sotilaiden ja tarvikkeiden sijoittamiseksi rakennetti= in pian omat rakennukset sekä sotilaille että vakinaisen ja edelleen teknistyvän armeijan vaatimille eriytyville tiloille. Näistä rakennuksista muodostui omaa sotilaiden sivii= ;liarkkitehtuuria, jota Ejnar Berg on määritellyt sanomalla sen olevan sotilasraken&= shy;tamista, joka ei kuulu linnoituslaitteiden rakentamiseen.

Sotaväki voitiin majoittaa 1700-luvun linnoituskaupungissa neljällä tavall= a. Ensinnäkin sotilaat voitiin sijoittaa kaupungin porvarien rakennuksiin. Toiseksi voitiin rakentaa kasarmeja. Kolmas vaihtoehto oli parakkien rakentaminen, ja viimeinen vaihtoehto oli sotilaiden majoittaminen väliaikaisiin majoihin tai telttoihin. Lappeenrannassa majoitus h= oidettiin ruotsalaisella kaudella lähinnä rakentamalla parakkeja, joskin osa sotilaista jouduttiin majoittamaan porvareiden rakennu= ksiin. Venäläisellä kaudellakaan ei kasarmien rakentaminen kattanut kaikkea majoitustarvetta.

Sotilasrakennusten muotoon vaikuttivat paljon paikalliset olosuhteet: käytettävissä olevat rakennusaineet, varat sek&aum= l; linnoituksen käyttötarkoitus ja merkitys. Lappeenrannan kaltaisiin vaatimattomiin varustuksiin, joiden puolustusvalleissa ei ollut suuria muurauksia eikä kasematteja, rakennettiin tarvittavat rake= nnukset hirsistä erillisiksi vapaasti seisoviksi rakennuksiksi.

Sotilaitten siviilirakentamisen määrää lisäsi vielä ajan sotatieteessä vallalla ollut Richelieun, Mazarinin, Colbertin, Le Tellier'n ja Louvois'n luoma ns. makasiinijärjestelmä. = Se perustui siihen, että 1600- ja 1700-luvulla armeijat olivat hyvin riip= puvaisia muonituksesta. Pyrkimyksenä oli puhdistaa vihollisen haltuun jäävä maa elintarvikkeista; toisaalta taas tuli oman sotajoukon käyttöön perustaa leipomoita ja varas&s= hy;tomakasiineja. Joukkojen ei uskallettu antaa edetä kovin kauas omista varastoista. Et= enemisen kanssa samaa vauhtia rakennettiin uusia makasiineja ja leipomoita. Arm= eija ei edennyt varastoistaan kuin viiden päivämarssin päähän, jonka jälkeen oli aina rakennettava uusi leipomo. 1700-luvun tunnetuin ja arvostetuin sotapäälli= kkö Fredrik Suuri kehitti viiden päivän marssijärjestelm&au= ml;stä seitsemän ja yhdeksän päivän marssijärjestelm= än. Raja tuli kuitenkin siinä vastaan, sillä kenttäleipomon leipä säilyi syöntikelpoisena vain yhdeksän päivää. Fredrikin mukaan makasiinit tuli sijoittaa= siten, että ne voitaisiin vetää linnoituksen suojaan vihollisen uhatessa. Makasiinien tuli lisäksi sijaita toisistaan riittä= vien välimatkojen päässä; päämakasiinin = tuli sijaita selustassa, koska etulinjassa sen menettämisen riski olisi ollut liian suuri.

Varastot tuli Fredrikin mukaan kerätä jo rauhan aikana ja sijoittaa linnoituksiin, joista ne sodan syttyessä olisivat helposti käytettävissä. Varastot sisälsivät varsinaisten sotatarvikkeiden lisäksi ruokatarvikkeita. Vuodelta 1742 on säilynyt erittely siitä, mitä tavaraa ruotsalaisten joukkojen venäläisille luovuttamasta Helsingin makasiinissa = oli. Sieltä saatiin saaliiksi sekoitettua ohraa ja kauraa, ohraa, ruis= ta, korppuja, maltaita, herneitä, ruisjauhoja, suolaa, suolalihaa, silliä, silakoita, tupakkaa ja kuivattua lihaa. Lisäksi venäläiset joukot löysivät makasiinista sotilaitten varusteita: sotilaspaitoja, sukkia ja jalkineita. <= /span>

Armeija tarvitsi sodankäyntiin makasiineja, ja makasiinit sijoitettiin mielellään vallituksen sisäpuolelle turvaan ryöstelijöiltä ja viholliselta. Lappeenranta toimi lin&= shy;noituskaupunkina ja tarvitsi sen vuoksi suojakseen varusväkeä; varusväkeä varten taas tarvittiin majoitustilaa – parakkeja.

3.4 Ruotsin linnoitusjouko= t

Lappeenrannan asemakaavan isonvihan jälkeen ja myös venäläisellä kaudella suunnittelivat upseerit. He myös valvoivat kaavan toteuttamis= ta ja kaupungin rakentamista. Asemakaavan ja kaupunkirakenteen erityispii= rteisiin vaikuttaneiden tekijöiden selville saamiseksi on siksi syytä tarkastella, keitä upseerit olivat ja millainen oli heidän taustansa.

Linnoitusten rakentamisesta Ruotsin sotalaitoksessa vastasivat Ruotsin linnoitusjoukot. Rakentamisen lisäksi linnoitusupseerit vastasivat merkittäv&= auml;ltä osalta Ruotsin 1700-luvun asemakaavataiteesta.[18] Linnoitusjoukot kuuluivat Ruotsin armeijassa pienen vähemmist&oum= l;n muodostavaan värvättyyn miehistöön, kun valtaosaa Ruotsin sotalaitoksesta pidettiin 1700-luvulla yllä ruotujakolaitoksen ja ratsutilojen avulla. Järjestelmän hyödyllisyys oli siinä, että majoitusrasitus oli tasais= esti jakautunut maakunnittain: sotamiehet majoittuivat torppiinsa= ja upseerit virkataloihinsa. Siten armeijan ylläpito ei ollut niin vaikeaa kuin olisi ollut varsinaisten värvättyjen joukk= ojen.[19] Värvättyjä olivat 17= 00-luvulla linnoitusjoukkojen ohella tykistö ja ns. kevyet joukot. Värvätty esimiehistö oli pääasiassa varuskun&= shy;tiin sijoitettu ja läpi vuoden palveluksessa. Värvätyn väen ja ruotujakolaitoksen välisestä paremmuudes&s= hy;ta käytiin jo 1700-luvulla kiivasta keskustelua. Ruotujakolaitos alkoi jo olla vanhentunut sodankäyntitapojen kehittyessä= ;, vaikkakin sillä oli vielä omat puolustajansa.

Joka tapauksessa Lappeenrannan linnoituksen suunnittelijat – värvättyjen linnoitusjoukkojen upseerit – olivat = tykistöjoukkojen upseereiden tavoin arvoasteessa jakopalkkaisia upseereita korkeammal&s= hy;la. Erikoisaselajien tietynlaista "valiojoukkomaisuutta" ku= vaa se, että linnoitusupseerit saivat vuoden 1762 valtiopäivillä läpi säädöksen, joka esti arme= ijan muiden upseerien siirrot linnoitusjoukkoihin. Säädöst&a= uml; perusteltiin sillä, että linnoitusjoukot vaativat erikoiskoulutusta ja opintoja, joita muiden rykmenttien upseereilla ei ollu= t.[20] Linnoitusjoukot ja niihin verrattav= at erikoisjoukot toisaalta heijastivat suuren Pohjan sodan jälkeen Ruotsi= ssa alkanutta yhteiskunnan muutosprosessia kohti eriytyneemp&aum= l;ä yhteiskuntaa. Yhteiskunnan muutos, niin Ruotsissa, Venäjällä kuin muuallakin Euroopassa, heijastui myös armeijoihin.[21] Siten linnoitusjoukot – = ja niihin verrattavat erikoisjoukot – voidaan nähdä esimerkkinä armeijan ja muun yhteiskunnan eriytymisest&= auml;.

3.4.1 Linnoitusjoukkojen k= oulutus

Linnoitusjoukot olivat kokeneet Ruotsissa Erik Dahlbergin (1625–1703) komennossa kukoistuskauden. Dahlberg kehitti linnoitusjoukoista organisaation, jo= nka koulutus oli hyvin korkeatasoista.[22] Kun Dahlberg tuli linnoituskonttorin johtoon vuonna 1674, hän uud= isti linnoitusjoukkojen organisaation ja samalla myös linnoi= tusupseerien koulutuksen. Linnoitusjoukot irrotettiin sotakollegion alaisuudesta Dahlber= gin ja kuninkaan välittömään alaisuuteen. Linnoitusjoukkojen upseereiksi haluavia vapaaehtoisia varten palkattiin opettaja.[23] Vuoden 1695 uusi linnoitusjärjestys jo edellytti, että linnoitusjoukkoih= in ei otettu upseeria ennen kuin oli kokeilla tarkastettu, että hän osasi ammattinsa.[24]

Vapaaehtoisten oppiaineisiin kuuluivat mm. aritmetiikka, geometria, linnoittamisteori= a, käytännön linnoittaminen, maantiede, tykistöoppi, mekaniikka, hydrauliikka ja siviiliarkkitehtuuri.[25] Linnoituslaitteiden suunnittelun käsittävän sotilaallisen arkkitehtuurin, "architectura militariksen", jälkeen oli linnoitusupseerien koulutuksessa seuraavaksi tärkein ai= ne siviiliarkkitehtuuri, "architectura civilis". Suuren Po= hjan sodan jälkeen siviiliarkkitehtuuri poistui opetusohjelmasta. Kuitenkin linnoitusupseerit joutuivat edelleen suunnittelemaan erilaisia rakennuksia aina kirkkoihin asti. Tarkasteltaessa rakentam= ista Lappeenrannassa vuosien 1722–1741 välillä on joka tapauksessa huomattava, että silloin Lappeenrannassa toimine= et suunnittelijat kuuluivat pääosin vanhempaan sukupolveen.

Linnoitusupseeriksi pääsylle ja arvoasteikossa ylenemiselle asetettiin vuon= na 1699 tiukat määräykset. Niiden mukaan upseerin tuli osata mu= iden taitojen lisäksi tietyt siviiliarkkitehdin taidot. Alikonduktöörin piti muun muassa hallita tiedot rakennusten sijoittelusta, perustustöistä, muuraustöistä ja holvauksista sekä portaiden, porttien, ovien, ikkunoiden, takkojen ja kaakeliuunien rakentamiseen tarvittavat tiedot, konduktöörin suunnitelmi= en eli "desseinien" teko muun muassa corps de garde -rakennuksiin, silto= ihin ja ruutitorneihin. Jos konduktööri halusi yletä luutnantiksi, tuli hänellä olla taidot muun muassa muonavarastojen ja makasiini= en sekä panimoiden ja leipomojen suunnitteluun. Kapteenin tuli olla kykenevä suunnittelemaan sotaleiri: "om en hehl Place de guerres fördehlningh". Viimeisenä vaatimuksena siviiliarkkiteht= uurin alalta oli, että majurin taitoihin piti kuulua kokonaisen ison kaupung= in puolustusjärjestelyjen laatiminen: "om een hehl befestadt stoor s= tadz fördelningh".

Vielä on huomattava, että upseerit saivat muualta Euroopasta tietoja aj= an linnoitustaiteen kehityksestä sekä ulkomaanmatkoilla että kirjallisuudesta. Ruotsilla oli ennen suurta Pohjan sotaa Euroopan mantereella provinsseja ja vielä sodan jälkeenkin joitakin alueita. Yhteyksiä Eurooppaan siis oli.

Saksaan oli 1600-luvun kuluessa kehittynyt runsaasti linnoittamisen tutkimusta ja opetusta. Linnoitustiede oli useissa saksalaisissa yliopistoissa oppiaineen= a, ja jo vuonna 1600 oli ruotsalaisille tärkeässä Leidenin yliopistossa opetusta linnoitusopissa. Saksalaisia yliopistoja, joissa linnoitustiedettä opetettiin, olivat mm. Frankfurt, Königsbe= rg, Kiel, Giessen – niissä opetus alkoi jo 1600-luvun puolella. 1700-luvun alussa mukaan tulivat mm. Halle, Wittenberg, Jena, Greifswald ja Würzburg. Ulkomaanmatkoista ja opiskelusta ulko&s= hy;maisissa yliopistoissa ei ole säilynyt tarkkoja tietoja. Jotain ulkomailla opiskelleiden ruotsalaisten määrästä kertoo kuitenkin Leidenin yliopiston matrikkeli. Sen mukaan vuosina 1620–1700 yli 70 ruotsalaista opiskeli siellä matematiikkaa, joh= on Leidenissä liittyi linnoitusoppi. Tutkimuksen kannalta oleel= lista on kuitenkin, että ulkomaanmatkoja tehtiin ja vaikutteita ulkomailta saatiin siinä määrin, että ruotsalaiset linnoi= ;tukset olivat laadullisesti täysin vertailtavissa muiden eurooppala= isten linnoitusten kanssa – muun muassa linnoituskonttorien päälliköt Dahlbergistä Löweniin olivat tehneet ulkomaanmatkoja ja työskennelleet ulkomailla. Dahlberg oli opiske= llut linnoitustaitoa Frankfurtissa, Löwen oli useaan otteeseen ulkomaisessa palveluksessa muun muassa Hessenissä ja Englannissa.

Eri maiden linnoitusten periaatteiltaan "kansainvälisen tyylin" toisaalta ymmärtää, kun ottaa huomioon, miten laajalle levinnyttä linnoitusten rakentamista koskeva kirjal= lisuus oli. Linnoituskirjallisuuden tekee taidehistorian kannalta mielenkiintoiseksi se, että kirjoissa ei ainoastaan annettu linno= ituslaitteisiin liittyviä rakennusohjeita, vaan kirjat sisälsivät myös ohjeita linnoituksiin rakennettavista sotilaallisista siviilirakennuksista, esittelivät rakennuksissa käytettäviä pylväsjärjestelmiä sekä puolustuksellisesti parhaita asemakaavoja eri linnoituskaupunkityyppei= hin. Kirjoissa oli usein myös taidokas kuvitus. Myös ruotsal= aiset linnoitusupseerit omistivat linnoitusteoreettista kirjallisuut&sh= y;ta. Haminan asemakaavan laatijalla Axel Löwenillä esimerkik= si tiedetään olleen hallussaan yli 2000 nidettä käsit= tävä kirjasto, jossa arvellaan olleen kaikki tärkeimmät linnoitusteoreettiset kirjat.

3.4.2 Linnoitusjoukkojen S= uomen prikaati

Ruotsin linnoitusjoukot oli jaettu viiteen prikaatiin, joista yhden sijoituspa= ikka oli Suomi. Suomen prikaatin vahvuus vuonna 1722 oli 14 miestä, joskin vuosikymmenen loppua kohden osa viroista lakkautettiin. Linnoitusjoukot hoitivat Suom= essa Hämeenlinnan, Savonlinnan, Kajaanin, Haminan ja Lappeenrannan linnoituksia. Päämajamestariluutnantin eli prikaatin komenta= jan lisäksi joukkoihin kuului yksi majurin, kaksi kapteenin, kaksi luutnan= tin, kaksi konduktöörin, kasöörin, materiaalikirju= rin ja neljä käsityöläisen virkaa: vallimestarin, muurarin, puusepän ja sepän. Suomen prikaatiin oli vuon= na 1721 sijoitettu kapteeni Simon Grundel (siirrettiin Kalmariin vuonna 1730), kapteeni P= ehr Cedersparre, luutnantti Roderik Ryberg (erosi vuonna 1724), luutnantti Ande= rs Decker ja konduktööri Johan Conrad Cedersparre. Vuonna 1722 = tuli Suomen prikaatiin kapteeni Johan Ammondt. Tutkimuskohteena olevan ajanjakson loppupuolella, vuonna 1739, prikaatiin olivat sijoitettuina kapteeniksi 1735 korotettu Decker, Adam Reinhardt Brunow (kuoli vuonna 1743), luutnantti Carl Fredrik Nordenberg, luutnantti I. Werling (kuoli vuonna 1743) ja konduktööri Jonas Meldercreutz.

Suomen prikaatinpäällikkönä oli 1721 virkaatekevän&a= uml; everstiluutnantti Johan Jacob Faber. Vuonna 1723 Faber siirrettiin majurin = palkalle ja everstiluutnantti Lars Glansenstierna (käytetään myös nimeä Lorens Glansberg) tuli prikaatinpäälliköksi. Glansenstierna työskenteli kuolemaansa (vuonna 1740) asti Haminas= sa. Vuonna 1731 virkaan nimitettiin everstiluutnantti C.H. Schultz (kuoli Turussa 1737). Vuonna 1739 prikaatinpäälliköksi tuli Jo= han Adam Bläsingh (kirjoitetaan myös Blaesing). Seuraavana vuonna viran sai everstiluutnantti Filip Nordencreutz.

Suomen linnoitusprikaatin pääosa oli sijoitettuna Haminaan. Haminan= ja Lappeenrannan linnoitusten suunnittelu taas tapahtui samojen miesten työnä ja samanaikaisesti. 1720-luvulla olivat Lappee= nrantaan osa-aikaisesti sijoitettuna linnoitusupseereina everstiluut&s= hy;nantti Johan Jacob Faber, kapteenit Simon Jacob Grundel ja Johan Gustaf Ammondt, luutnantit Roderik Ryberg ja Anders Decker, konduktööri Johan Con= rad Cedersparre ja Karjalan rakuunoista Lappeenrannan linnoitustö= ;ihin siirretty kapteeni Pehr (Petter) Cedersparre. Sotilasrakentamises&sh= y;ta ja suunnittelusta Lappeenrannan 1720-luvun rakennusvaiheen aikana vastasivat pääasiassa everstiluutnantti Faber, kapteeni Ammondt ja kapteeni Pehr Cedersparre sekä konduktöö= ri J.C. Cedersparre.

Edellä mainituista upseereista ainakin Faberilla ja Ammondtilla oli vuonna 1723 Lappeenrannassa vuokratut asunnot. Kun linnoitustyöt jälleen tauon jälkeen alkoivat 1730-luvun loppupuolella, sodan jo uhatessa, jo= hti töitä Lappeenrannassa kapteeni Brunow. Hänen vakituinen sijoituspaikkansa oli kuitenkin Hamina. Ammondtin mainitt= iin olleen vuonna 1722 Lappeenrannan linnoitustöiden johdossa, mutta hän osallistui tiiviisti myös Haminan linnoitustöihin.

3.5 Linnoitustyöt

Pekka Toivanen päättelee Lappeenrannan linnoitustöiden läänintilien maksumääräyksien perusteella tod= ella alkaneen syksyllä 1722.[26] Talven jälkeen työt jatku= ivat samalla hieman yli sata henkeä käsittävällä k= omennuskunnalla. Huhtikuussa vuonna 1723 linnoitustöihin komennettiin vielä lisäksi Savonlinnasta osasto, jossa oli mukana myös ruotsalaisia täydennysmiehiä. Lappeenrannassa miehet olivat syksyyn asti, jolloin heidät lähetettiin Ruotsiin.[27] Työt jatkuivat edelleen keväällä 1724 ja 1725. Vuoteen = 1726 mennessä oli kaupunki saatu jo eteläreunaltaan, siis mantere= en puolelta, osittain suojattua. Linnoitustöissä oli vaki&= shy;tuisen 135 miehen miehityksen lisäksi sotilaita myös Savon rykmentistä ja Savonlinnasta.[28]

Elokuussa 1727 Stackelberg raportoi Haminaan ja Lappeenrantaan tekemäns&aum= l; tarkastusmatkan päätteeksi, että linnoitustyöt oli= vat molemmissa paikoissa lähes täysin valmistuneet ja että tili&= shy;tyksiä ja selostuspiirustuksia tehtiin paraikaa. Lappeenrannassa oli kesäll&a= uml; ollut 200 miestä Savon rykmentistä töissä.[29] Linnoitustyöt tehtiin Lappeenr= annassa pääosin ruotusotamiesten voimin, mutta myös muuta työvoimaa käytettiin – tilityksiin merkittiin runsaasti irtolaisten tekemiä päivätöitä.[30] Vallituksista olivat vuosien 1727 ja 1728 selostuskarttojen mukaan valmistuneet niemen länsi- ja itäreunaan redutit ja niiden väliin kolme raveliinia, joista kaksi sijaitsi linnoituksen pääportista länteen ja yksi portista itään. Vallituksissa oli kahdeksan tykkiasemaa, joista pystyttiin ampumaan vallien edustalla olevalle avoimelle alueelle. Lisäksi vallien eteen oli kaive= ttu kuolleessa kulmassa ollut kulkutie. Linnoituksen ylätasan&sh= y;netta ympäröi valli.[31]

Vuoden 1726–1727 valtiopäivät supistivat Suomen linnoittamista verrattuna edellisten valtiopäivien päätöksiin. Lappeenrannan osalta luovuttiin sinne aiemmin suunnitellun kivisen puolustustornin rakentamisesta, mutta päätettiin, että aloit= etut maavallitukset tuli saattaa loppuun. Samaten sinne tuli rakentaa ruutikella= ri.[32] Vuoden 1731 valtiopäivien sala= inen valiokunta totesi, että Lappeenrannassa oli tehty määräysten mukaisia vallitustöitä ja valleja vahvistettu kolminkertaisella palisadiketjulla ja että koko niemi= oli ympäröity palisadeilla. Myös ruutikellari oli raken= ;nettu. Tämän jälkeen Lappeenrannassa ei saanut valiokunnan muk= aan enää rakentaa uusia linnoituslaitteita.[33] Seuraavien, vuoden 1734 valtio= päivien, mukaan valtion rahatilanne ei sallinut Lappeenrannan rakentamista vahvemmaksi linnoitukseksi, mutta edellytettiin, että sinne pystytetyt maavallit tuli pitää kunnossa. Ylläpitotyöhön ei kuitenkaan myönnetty rahaa, joten linnoituksen kunto kärsi.[34]

Ollessaan Suomen sotilasylipäällikkönä vuonna 1737 Axel von Löwen ehdotti sotakollegiolle korjaustöitä Haminassa ja Lapp= eenrannassa. Sotakollegio ei kuitenkaan, viitaten valtiopäivien 1734 anta= maan päätökseen, suostunut uusiin linnoitustöihin. Vasta hattupuolueen noustua valtaan vuoden 1738 valtiopäivillä myönnettiin Suomen linnoitusten ja niiden mukana Lappeenrannan kunnostustöihin varoja. Linnoitustyöt olivat tosin vaatimattomia = ja supistuivat Lappeenrannassa huonoon kuntoon menneiden varustusten korjaamis= een ja puisten esteiden rakentamiseen vuosina 1738 ja 1739.

Kokonaisuudessaan Lappeenrannan rakentamiseen uhrattiin koko pikkuvihaa edeltävänä kautena hiukan yli 24 000 talaria. Haminan rakentamiseen uhrattiin Suomen linnoituksista eniten rahaa – yli= 68 000 talaria. Summia ei voi pitää erityisen suurina, kun ottaa huo= mioon, että Löwen arvioi Haminaan suunnittelemansa linnoituksen töiden käynnistämiseen tarvittavan 200 000 talaria ja yhden bastionin maksavan ainakin 100 000 talaria.

Toisaalta Lappeenrannankin rakentamiseen käytetty rahasumma oli runsas suhteessa siihen vaatimattomaan ympäristöön, jollainen markkinapaikkana toiminut niemi oli. On myös muistettava, etteivät rakennuskustannukset Lappeenrannassa olleet suuria. Julkisten raken&sh= y;nusten rakennuskustannukset olivat yleensä vain noin 500 talaria rakennu= sta kohden. Siten 24 000 hopeatalarin sijoittaminen Lappeenrantaan vaikut= ti kruunun aiempaan rahalliseen panostukseen verrattuna Lappeenrannan kehitykseen ja kaupunkirakenteeseen huomattavasti.

Taulukko &n= bsp; Linnoitustöihin käytetyt rahasummat = L= appeenrannassa ja Haminassa &= nbsp; &nbs= p; &nb= sp; = vuosina 1722–1741 (hopeatalaria)

LAPPEENRANTA = &= nbsp; HAMINA &= nbsp;

1722 483.29

1723 526.23 = ; 938.11=

1724 8 688.19<= span style=3D'mso-tab-count:2'> &= nbsp; &nbs= p; 32 314.20

1725 1 583.22<= span style=3D'mso-tab-count:2'> &= nbsp; &nbs= p; 5 699.52

1726 2 222.31<= span style=3D'mso-tab-count:2'> &= nbsp; &nbs= p; 6 281.36

1727 4 644.1 &= nbsp; &nbs= p; 15 623.25

1728 2 649.12<= span style=3D'mso-tab-count:2'> &= nbsp; &nbs= p; 2 538.34

1729 871.5 = 527.9

1730 255.18 = ; 1 095.9

1731 = ; &n= bsp; 172.30

1732 &n= bsp; 47.4 = 38.23

1733 &n= bsp; 148.8 = 125.16

1734 &n= bsp; 104.26 = ; 267.06=

1735 &n= bsp; 236.5 = 207.31

1736 &n= bsp; 144.30 = ; 1 243.3

1737 &n= bsp; 50.12 = 1= 88.5

1738 &n= bsp; 184.22 = ; 771.20=

1739 &n= bsp; 357 &n= bsp; 359.1

1740 937.23 = ; 1 491.1

1741 547.2 = 967.5

Lähde: Ernst Ericsson: Kungl. Fortifikationens historia. Stockholm 1934, bilaga IV. Luvut on poimittu linnoitusjoukkojen kamarikontt= orin vuonna 1747 laatimasta vuosien 1720 ja 1746 välisenä aikana linnoituksiin sij= oitettuja rahasummia esittelevästä luettelosta.

Sodanvaaran uhatessa alettiin Suomen linnoituksia varustaa parempaan kuntoon kesällä 1740. Lappeenrannassa uusittiin pääportti ja sen molemmilla puolilla olevia tenaljeja ja muita linnoituksen etelär= eunan vallituksia parannettiin. Samaten rakennettiin uusi palisadiketju eteläisen vallituksen reunoissa olleiden Frisenheimin ja Faberin reduttien väliin. Linnoitustöiden laajentamista suunniteltii= n, mutta sitä ei enää ehditty aloittaa ennen sotaa.

^{^[1]}Jalkanen 1913, = s. 111; Halila 1974, s. 110, 111; Toivanen 1980, s. 12.

^{^[2]}Halila 1974, s. 112, 113, 168, 169; Toivanen 1980, s. 13, 14.

^{^[3]}Juvelius 1919, = s. 90-94.

^{^[4]}Juvelius 1919, = 8, 9, 211.

^{^[5]}Juvelius 1919, = s. 70-83; Toivanen 1980, s. 31, 32.

^{^[6]} Ericsson 1934,= s. 58-60; Juvelius 1919, s. 210; Toivanen 1980, s. 30.

^{^[7]}Toivanen 1979, = s. 339.

Toivanen 197= 9, s. 346.

^{^[8]}Ericsson 1934, = s. 36, 37. Axel Löwen oli nuori, mutta jo kokenut linnoitusup= seeri. Hän oli syntynyt 1.11.1686. Suoritettuaan opintonsa hän siir= tyi linnoituskonttorin palvelukseen vuonna 1702. 1704 Löwen nimitet&s= hy;tiin konduktööriksi Wismariin, jossa hän oli seuraavat kaksi vuot= ta linnoitustöissä. 1706 hän otti osaa Brabantin sotaret&s= hy;keen. 1707 hänet nimitettiin luutnantiksi Tallinnaan, josta hän siirtyi jälleen kahdeksi vuodeksi ulkomaille. Tänä aikana Löwen palveli kapteeni-insinöörinä Hessenin joukoissa, joista hän sittemmin siirtyi Englantiin. 1709 hän= et kutsuttiin takaisin Ruotsiin, mutta hän pysyi edelleen ulkomailla edet= en Oranian prinssin kenraaliadjutantiksi asti. 1712 Löwen palasi ruotsalaisten palvelukseen päämajamestariluutnan&s= hy;tiksi saksalaisiin provinsseihin. Hän joutui samana vuonna tanskal= aisten vangiksi, mutta vapautui jo seuraavana vuonna. 1714 hän osallistui Wismarin linnoittamiseen. Hänet siirrettiin Norjan rintamall= e, jossa hänet vangittiin vuonna 1716. Löwen vapautui keväällä 1719 ja hänet nimitettiin 23. lokakuuta, vasta 33-vuotiaana, päämajamestariluutnantiksi ja linnoi= tusjoukkojen päälliköksi. Munthe 1919, s. 157-159; Ericsson 1934, s.= 2. Axel Löwen korotettiin vapaaherraksi 14. kesäkuuta 1731. Svensk biografisk lexikon. = Band 24, s. 580. Koska Löwenin toiminta Lappeenrannan seudulla tapahtui pääosin jo 1720-luvulla, en käytä Löwenin nimestä myös usein kirjallisuudessa käytettyä muotoa von Löwen.

^{^[9]}Ericsson 1934, = s. 24, 25; vrt. Toivanen 1979, s. 354, 356, 357. Venäläisten puolelta rajakomissiota johtivat Viipurin ylikomendantti nuvalov ja hänen l&aum= l;hin apulaisensa eversti Strekalov. Ericsson 1934, s. 27.

^{^[10]}Ericsson 1934,= s. 25, 26, 28.

^{^[11]}Ericsson 1934,= s. 26-28; vrt. Toivanen 1979, s. 353. Lappeenrannan kaupunkikehitykseen isonvi= han jälkeen merkittävästi vaikuttanut Johan Henrik Frisenheim sy= ntyi Nevanlinnassa saksalaisen papin poikana. Hän toimi aluksi synnyin= kaupungissaan kauppiaana, mutta muutti vuonna 1703, venäläisten vallattua Inkerinmaan, Viipuriin. Sieltä hän siirtyi ennen kaupungin antautumista vuonna 1710 Ruotsiin, jossa hän ryhtyi armeijan palveluks= een ja nimitettiin Ruotsin Suomessa olevien sotajoukkojen komissaarik= si. Frisenheim osallistui muun muassa Armfeltin Norjan-retkeen. Hänet koro= tettiin vuonna 1716 sotaneuvokseksi ja aateloitiin Frisenheimin nimellä (aiemmin Frisius). Frisenheim oli lyhyen aikaa ennen Stackelbergi= ä Suomen sotilasylipäällikkönä, ja syyskuussa 1= 721 hänet nimitettiin Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin maaherraksi. Maaherrana Frisenheim toimi kuolemaansa 12.10.1= 737 saakka. Juvelius 1919, s. 46, 47; Halila 1974, s. 113; Toivanen 1979, = s. 337, 478; Ranta 1987, s. 79.

Ericsson 1934, s. 26-28.

RA Stackelberg KM:lle 12.8. 1722. DH VI, s. 11; Juvelius 1919, s. 65, 66; Eric= sson 1934, s. 34-39; vrt. Toivan= en 1979, s. 354. Yhdessä Löwenin ja Frisenheimin kanssa itärajan kaupunkien linnoittamiseen vaikuttanut Berndt Otto Stackelberg syntyi = 1662 Liivinmaalla. Hän osallistui useisiin taisteluihin suuressa Pohjan sodassa. Vuonna 1702 hän oli everstin arvoisena Porin rykmentin komentaja. Stackelberg jäi Pultavassa vuonna 1709 vangiksi ja vapautui vasta vuonna 1721. Hänet nimitettiin seuraavana vuonna Suomen sotilasylipäälliköksi. Juvelius 1919, s. 64, 66.=

RA Stackelb= erg KM:lle, syyskuussa 1722. DH VI, s. 13, 15; Juvelius 1919, s. 65, 66<= /a>; Ericsson 1934, s. 34-39; vrt. Toivanen 197= 9, s. 353, 354. Vehkalahden ja Lappeenrannan linnoittamispäätökseen vaikuttivat puolustuksellis= ten syiden ohella kaupalliset syyt, joita etenkin Kymenkartanon läänin maaherra Frisenheim puolusti. Rajaseutu oli tuolloin levotonta, joten Frisenheimin yritykselle saada Vehkalahdesta tapulikaupunki oli tärkeää kaupungin suojeleminen hyökkäyksiltä. Samoin katsottiin tarpeelliseksi linnoittaa merkittävä tervakaupan kokoaja Lappeenranta. Juvelius 1919, s. 64, 66.

K= rA Försvars- och befästningsplaner rörande Finland. Löwenin muistio 17= 23: "Memorial och oforgripelige tankar öfwer Finland en general, särdeles angående dess defension och på sätte den inrättas kan". DH VI, s. 23-53.

VA Acta historica, puolustuskomitea kuninkaalle 11.12. 1723. DH VI, s. 69-75. Ericsson 1934, s. 59. Puolustuskomissio= piti Löwenin suunnitelmaa periaatteessa hyvänä, mutta ei pitänyt sitä kokonaisuudessaan toteuttamiskelpoisena suurten kustannusten takia. Päätökseksi tuli, ettei Löwenin suunnitelman mukaista suurta rajalinnoitusta tulisi raken= taa Vehkalahdelle, vaan tulisi tyytyä tilapäisten maavallit= usten tekoon. Vehkalahden läheisyyteen Strömsbyhyn tuli kuitenkin raken= taa pomminkestävä puolustustorni. Samalla tavoin tuli linno= ittaa myös Lappeenranta. Myös sinne tuli rakentaa tornirakenn= elma. Näiden varustusten pääasiallinen tarkoitus oli kaupan turvaa= minen. Helsinkiä ei tullut linnoittaa, sen sijaan armeijan päävarastoksi valittiin Hämeenlinna, jonka vanhan linnan katsottiin sopivan viljamakasiiniksi. Ks. Juvelius 1919, s. 90-93; Ericsson 1934, s. 260, 314; Toivanen 1980, s. 33.

^{^[12]}Juvelius 1919,= s. 72-78; Löwenin puolustussuunnitelma on julkaistu Docume= nta Historica lähdejulkaisusarjassa. Memorial des Generalmajors A. Löwen.= Stockholm 1723. DH VI, s. 23-53.

^{^[13]}de la Croix 1960, s. 264, 265.

^{^[14]}de la Croix 1960, s. 266.

^{^[15]}Korkiakangas 1974, s. 47.

^{^[16]}de la Croix 1972, s. 55.

^{^[17]}de la Croix'n mukaan siviiliarkkitehdit, Fil= arete, Francesco di Giorgio ja Bramanten piirin arkkitehdit, käsittivät radiaalikaupungin vain siviilirakentamisen ideaalikaupungin kannalta, sen sijaan sotilaalliselle kaupunkisuunnittelijalle kaupungin tärkein piirre oli sitä ympäröivät linnoitukset, joille sivii&s= hy;liasutus oli alisteinen. de la Croix 1960, s. 280.

S= chwalm 1982, s. 82, 84.

S= chwalm 1982, s. 86.

Wirilander 1950, s. 13.

Berg 1981, = s. 75.

Toivanen 19= 79, s. 516; Ranta 1980, s. 180-197.

Schwalm 1982, s. 84.

Berg 1981, s. 9.

Berg 1981, s. 13. On huomattava, että sotilaitten siviilirakennukset - siis majoitukseen, varastointiin ja työkäyttöön tarkoitetut raken= ;nukset - eivät aina olleet omia erillisiä rakennuksia, vaan ne saattoivat sijaita keskenään samassa kompleksissa tai itse puolustuslaitteiden kuten tornien tai kasemattien yhteydessä. Esimerki= ksi puolustustornissa saattoivat sijaita sotilaiden asuintilat, kirkko, keittiö, leipomo, panimo, ruoka- ja varusvarastot sekä upseerien asuintilat ja tietenkin myös tykit. Tiloja saatettiin sijoittaa my&oum= l;s aiempiin rakennuksiin, Esimerkiksi ison- ja pikkuvihan välisen&au= ml; aikana rakennettiin Hämeen linnan yhteyteen parakkeja, makasiini = ja leipomo. Berg 1981, s= . 26, 27; KrA SFP. Tavastehus nr 5, 6= , 17, 201; Stenius 1973, 4-6.

K= rA SFP. Villmanstrand nr 2, 3, 7, 12.

J= ähns 1891, s. 1934, 19= 44; Daniels 1912, s. 57-61; Juvelius, 1919, s. 10, 11; Korkiakangas 1974, s. 43= .

J= ähns 1891, s. 1944.

D= iethardt 1742, s. 198.

^{^[18]}Eeva Maija Vil= jo on luonnehtinut linnoitusupseereita yhdessä yli-intendentti Carl Hårlemanin kanssa ruotsalaisen 1700-luvun asemakaavataiteen luojiksi. Viljo 1974,= s. 46.

^{^[19]}Wirilander 1950, s. 13, 14.

^{^[20]}Wirilander 1950, s. 28, 29, 226, 2= 27.

^{^[21]}Viljo 1974, s. 15; Corvisier 1976,= s. 212, 213; Schwalm 1982, s. 10, 82.

^{^[22]}Halila 1974, s. 122; Duffy 1985, s= . 117, 176, 183.

^{^[23]}Sjöstrand 1941, s. 442, 443.<= /span>

^{^[24]}Munthe 1911, s. 174; Sjöstran= d 1941, s. 84.

^{^[25]}Sjöstrand 1941, s. 443.

E= ricsson & Rabe 1930, s. 554, 555.

Munthe 1911= , s.140, 142, 144, 146-149; määräykset vaatimuksista antoi 18. maaliskuuta 1699 p= äämajamestariluutnantti Carl Magnus Stuart. M= unthe 1911, s. 140.

S= jöstrand 1941, s. 168-170.

S= jöstrand 1941, s. 188.

E= ricsson & Vennberg 1925, s. 43; Munthe 1919, s. 157.

Suhonen 1965. Ruotsissa tunnettuja alan perusteokset lienevät olleet ainakin = Daniel Specklen laajalle levinnyt "Architectura von Vestungen" vuosilta 1599 ja 1608, Jean Errard de Bar-le-Ducin "La fortificat= ion reduicte en art et demonstrée" vuodelta 1600, Jacques Perr= etin "Des fortifications et artifices d'architecture et pers= pective" vuodelta 1594 ja Simon Stevinsin "Castrametatio" vuodelta 16= 17. Merkittäviä hollantilaista linnoituskoulua edustav= ia teoksia ruotsalaisille olivat myös Samuel Marolais'n "Fortifi= ;cation ou architecture militaire tant offensive que defensive" vuodelta 1615, Adam Freitagin "Architectura militaris nova et aucta oder n= eue vermehrte Fortification von Regular-Vestungen, von Irregular-Vestungen= und Aussenwercken" vuodelta 1630 ja Matth. Dögenin 1600-luvun puolivälissä saksaksi, ranskaksi ja latinaksi ilmestynyt "Kriegsbaukunst". Ruotsalaisessa omistuksessa on todettu olleen myös vuodelta 1645 ilmestyneet Nicolaus Goldmanin "La nouvelle fortification" ja Andreas Cel= ;lariuksen "Architectura militaris". Vuodelta 1640 voidaan mainita Ant. de Villen teos "De la charge des gouverneurs de place". Sam= alta vuodelta on Johan Wilhelm Dilichin hienon kuvituksen sisältäv&aum= l; "Periobologia oder Bericht von Vestungsgebewen vieler Örter". Myöhemmin Saksassa esiteltiin bastionisysteemiä mu= un muassa Georg Rimplerin kirjassa "Befestigte Festung" vuodelta 167= 4 ja L. C. Sturmin kirjoituksissa, joista Ruotsissakin ilmeisesti tunnettiin ainakin "Neue Manier zu befestigen" vuodelta 1718.

Ennen Vaubania olivat ranskalaisen linnoituskoulukunnan tunnettuja teoksia Blaise Franc. de Pagan= in "La fortification" vuodelta 1645, Allain Manesson Mallet'n "Les travaux de Mars ou l'art de la guerre vuodelta 1671-2 ja Blondelin "Nouvelle manière de fortifier les places" vuodelta 1= 683. Sèbastian Lepreste de Vaubanin (1633-1707) työt olivat kuitenkin ranskalaisen koulukunnan merkittävimpiä. Hänen töitään painettiin Cambrayn vuonna 1689 julkaisemassa kirjassa "Vèritable manière de bien fortifier de Mr. de Vauban" ja kirjassa "L'ingénieur francois" vuodelta 1= 697. 1700-luvun alkupuolella Vaubanin linnoitusmetodit tulivat yleiseen käyttöön - mikä näkyy muun muassa Lappeenrantaan r= akennetuista linnoituslaitteista - ja toisaalta ilmestyi useita Vaubanin metodeita esitteleviä kirjoja. Niistä voidaan mainita 1737-42 julkaistut "Oeuvres Militaires du Marechal Vauban: "Le Traité de L'attaque des Places" ja "Le Traité de la Defense des Places" sekä Vaubanin oppilaiden Goulonin "Mémoires pour l'attaque et la défense d'une place" vuodelta 1706 ja Belidorin merkittävä ja laajalti levinnyt kaksio= sainen teos "La science des ingénieurs" vuodelta 1729. Tärkeä linnoitusteoreetikko ja vaikutteiden antaja linnoitus= upseereille oli myös Vaubanin aikalainen, hollantilainen Menno van Coeho= orn (1641-1704), jonka teos "Nieuwe Vestingbouw" ilmestyi vuonna 1685 ja käännettiin saksaksi vuonna 1709, ranskaksi vuosina 1706 = ja 1741.

S= jöstrand 1941, s. 5-7; vrt. Duffy 1985, = 13-97, 176-217. Luettelossa on mainittu vain joitakin ajan linnoitusteor= eetikoista ja heidän kirjoistaan. Luettelon tarkoituksena on vain antaa kuva linnoitusupseerien työssään - myös Lappeenrannan linnoituksessa - käyttämien metodien yleiseurooppalaisuudesta. Luettelon ulkopuolelle on kokonaan jätetty italialaiset kirjoitta= jat, vaikka vaikutteet linnoitusteorioidenkin alalla levisivät Italias= ta Alppien pohjoispuoliseen Eurooppaan. Lisäksi luettelossa ei ole lainka= an mainittu vuoden 1741 jälkeen ilmestyneitä kirjoja.

Ericsson &a= mp; Rabe 1930, s. 28; Halila 1974, s. 247.

Ericsson 19= 34, s. 264, 265; Halila 1974, s. 248, 249.

Halila 1974= , s. 247, 248; Toivanen 1979, s. 357, 358.

Ericsson &a= mp; Rabe 1930, s. 12, 28, 75, 258; Toivanen 1979, s. 356-358.

Johan Jacob Faber syntyi vuonna 1671 Saksassa. Hän palveli mm. tanskalaisten joukoissa yleten siellä kersantiksi. Ruotsin palvelukseen hän tuli vuonna 1714, jolloin hol= steinilainen ratsurykmentti, jonka palveluksessa hän oli ratsumestarina, siirtyi Ruotsin puolelle. Myöhemmin hän linnoittamistek= niikat hallitsevana yleni tilapäiseksi päämajoitusmestari= ksi asti. Faber oli sotavankina, vapauduttuaan hänet komenn= ettiin Suomen prikaatiin vuonna 1721. Faber erosi palveluksesta vuonna 1728 everst= in arvoisena.

Johan Gustaf Ammondt synt= yi 1687 Stralsundissa.Hän tuli sotapalvelukseen vuonna 1705, saavutti luutnantin arvon 1714 ja palveli mm. pommerilaisessa ratsurykmentissä, josta hänet siirrettiin Malmön rykmenttiin. Ammondt osallistui Stralsundin linnoitustö= ihin, jossa joutui 1715 sotavangiksi. Hän vapautui 1717, ja hänet siir&= shy;rettiin 1720 liivinmaalaiseen linnoitusprikaatiin kapteenin arvoisen= a. Ammondt osallistui myös Vaxholmissa linnoitustöihi= n. Hänet komennettiin liivinmaalaisen prikaatin hajot= tamisen jälkeen Suomen prikaatiin vuonna 1722. Haminan-Lappeenrannan linnoitustöistä hänet siirrettiin Hämeenlin&s= hy;naan, jossa hän kuoli vuonna 1737.

Pehr Cedersparre siirtyi = Suomen prikaatiin Karjalan rakuunoista vuonna 1721. Cedersparre sai aluksi vain konduktöörin palkkaa ja opiskeli samanaikaisesti. Hänet siirrettiin 1733 Ruotsiin. =

Johan Conrad Cedersparre syntyi 169= 9. Hän toimi vääpelinä Viipurin rakuunarykmentissä, josta hänet siirrettiin 1718 päämajamestariluutnan= tti Glansbergin suosituksesta linnoitusjoukkoihin Jämtlantiin. Hän suoritti mm. kartoitustöitä Jämtlannissa ja Härjedalenissa. Vuodesta 1721 J.C. Cedersparre oli komennettuna Suomen prikaatiin, josta hänet siirrettiin 1731 Göteborgin prikaa= tiin luutnantin arvoisena. Munthe 1919, s. 267, 268, 410, 411, 537; Lewenhaupt 1920, s. 183, 184; Ericsson & Rabe 1930, s. 7, 12, 28, 75, 84, 87, 259; Ericsson 1934, s. = 265

T= oivanen 1979, s. 357.

KrA Fortifikationsdepartementet. G I kassaräkenskaper 1722-1742. VA mikrofilmi 1560. Ks. Kauppi 1987, s. 5.

= ;

^{^[26]}Toivanen 1979,= s. 360; vrt. Ericsson 1934, s. 314.

^{^[27]}Toivanen 1979,= s. 361.

^{^[28]}RA Stackelberg KM:lle 11.10.1726. = DH VI, s. 86.

^{^[29]}RA Stackelberg KM:lle 28.8. 1727. = DH VI, s. 95,96.

^{^[30]}Toivanen 1979, s. 362.

^{^[31]}KrA SFP Villmanstrand, nr 8-11. Ks. Ericsson 1934, s. 314, 315; Toivanen 197= 9, s. 364, 365; Toivanen 1980, s. 39.

^{^[32]}RA Salainen valiokunta kuninkaalle 14.4. 1727. DH VI s. 92; Juvelius 1919, s. 100; Eric= sson 1934, s. 314. Lappeenrannan tavoin jatkettiin Haminassa välttämättömiä töitä, Strömsbyn kivitornista luovuttiin, Hämeenlinnan makasiini edellytettiin rakennettavaksi loppuun, Savonlinnassa tuli suorittaa vain välttämättömimmät työt ja Kajaanin linnan uudelleenrakentamista tuli tutkia. Juvelius 1919, s. 99, 100.

^{^[33]}RA Salainen valiokunta kuninkaalle 25.5. 1731. DH VI, s. 107, 108.

^{^[34]}RA Sotakollegio kuninkaalle 30.5. 1734. DH VI, s. 133, 134; Ericsson= 1934, s. 315, 316; vrt. Toivanen 1979= , s. 373. Löwenin mukaan Hamina ja Lappeenranta olivat vain varustuksia, niitä ei voinut pitää linnoituksina. RA Löwen amiraliteetille maaliskuussa 1731. DH VI, s. 105, 106; vrt. Ju= velius 1919, s. 107.

KM Suomen sotilasylipäällikkö Löwenille 18.5. 1737. DH VI, s. 187; Juvelius 1919= , s. 156, 157.

K= rA SFP Villmanstrand nr 14; vrt. J= uvelius 1919, s. 178; Toivanen 1979, s. 373.

E= ricsson 1934, bilaga IV.=

Kauppi 1987= , s. 8; vrt. Halila 1974, s. 128.

Toivanen 1979, s. 391.

K= rA SFP Villmanstrand nr 15-18, 20, 21, 27; vrt. Eric= sson 1934, s. 316; vrt. Toivanen 1979, s. 373, 374.

3 LAPPEENRANNAN LINNOITTAMINEN

3.1 Linnoituskaupungin syn= tyyn vaikuttaneet poliittiset ja strategiset tekijät

3.2 Rajankäynti Lappe= enrannan seudulla

3.3 Bastionilinnoitukset

3.4 Ruotsin linnoitusjouko= t

3.4.1 Linnoitusjoukkojen k= oulutus

3.4.2 Linnoitusjoukkojen S= uomen prikaati

3.5 Linnoitustyöt