Pekka Toivanen

TYYSTERNIEMEN KRUUNUNTAVOITTELIJA BENJAMIN DÜSTER

Historian kuriositeetti

Elämänkohtaloiltaan Lappeenrannan historian merkillisimpiä henkilöhahmoja on eittämättä ollut nimismies Carl Düsterin poika Benjamin Düster, joka syntyi vuoden 1682 vaiheilla. Hän kuuluu historian kuriositeetteihin, mutta sellaisenaankin hän oli aiheuttaa taalailaisten kapinan Suuren Pohjansodan jälkeistä Ruotsin esivaltaa vastaan. Sitä paitsi Benjamin Düster luokiteltiin jo aikanaan sen arvoiseksi, että hänestä oli aihetta laatia muotokuva. Düster seisoo muotokuvassaan kaikesta päätellen kaakinpuun edessä ja pitää kädessään lappusta, jossa ilmoitetaan hänen syyllistymisestään majesteettirikokseen. Düsterin muotokuva lienee ensimmäinen lappeenrantalaista tai lappeelaista esittävä kuva.

Kruununtavoittelijan varhaiset vaiheet

Benjamin Düsterin lappeenrantalaisesta tai lappeelaisesta lapsuudesta ei tiedetä mitään. Hänen isänsä Carl Düster oli tullut Lappeenrantaan kenttäpiiparina, sai kauppaporvarin oikeudet, siirtyi kruunun palvelukseen voutina ja nimitettiin luku-, kirjoitus- ja laskutaitoisena Lappeen kruununnimismieheksi. Carl Düster kuoli viipurilaisten hovisaarnaaja Johan Croellin ja kauppias Carl Broteruksen vuonna 1725 antaman todistajalausunnon mukaan joko 1712 tai 1713. Tuolloin Benjamin Düster oli kuitenkin jo aikapäiviä sitten jättänyt isänsä kodin. Mainitussa vuoden 1725 oikeuskäsittelyssä hän itse mainitsi lähteneensä 12 vuoden iässä ja työskennelleensä sen jälkeen "hyvän väen" palveluksessa. Myöhemmin hän siirtyi Viipuriin kultasepän oppiin.

Düster lienee aloittanut oppipoikavuotensa vuoden 1694 vaiheilla, mahdollisesti myös toimi vuosia kisällinä, mutta ei todennäköisesti saavuttanut mestarinkirjaa. Myöhempien, kuningas Fredrik I:lle vuosien 1724-1725 vaihteessa osoittamiensa anomuskirjeiden mukaan hän oli vuonna 1705 ottanut pestin vapaaehtoisena majuri Henrik Seulenbergin pataljoonassa ja kapteeni Ungerin komppaniassa. Tätä ei voida todistaa armeijan rullien perusteella, mutta ei liioin liene mahdotontakaan Suuren Pohjansodan myllerryksessä. Hän vakuuttaa ylenneensä kenraali Lybeckerin armeijan esikunta-adjutantiksi, joutuneensa venäläisten vangiksi ja viedyksi Novgorodiin. Vuonna 1710 hänen onnistui kuitenkin paeta. Kenraali Lybecker joka tapauksessa epäonnistui vuonna 1708 hyökkäyksessään Inkerinmaalle, jolloin pääosa Seulenbergin pataljoonan saksilaisista, heidän mukaanaan ilmeisesti myös Düster, joutui venäläisten vangiksi. Siten Düsterin verifioimaton kertomus saattaa pitää paikkansakin, mutta ei siihen - hänen tempauksensa tuntien - voi liikaa luottaakaan. Paettuaan venäläisiltä Düster kertoo hankkineensa väärennetyn passin tsaarin kuriirina ja matkanneensa Smolenskin kautta Turkin Benderiin, jossa Kaarle XII Pultavan taistelun aikaan oleili. Benderiin Düster saapui 1711. Siellä Düster kertoi kuninkaalle vaiheistaan vankeudessa sekä mainitsi paljastaneensa tsaari Pietari Suuren ja turkkilaisen suurvisiirin salaliiton, jonka mukaan suurvisiiri toimittaisi neljästä kultatynnyristä Kaarle XII:n tsaarin käsiin. Tästä tiedosta kiitollisena Kaarle XII luovutti omakätisesti neuvokkaalle Düsterille valtakirjan Henkidrabanttien adjutantiksi. Asiakirjan oli kirjoittanut eversti Grothusen, joka oli tapahtuman ainoa todistaja.

Kuningas lähetti hänet kuriirinaan Konstantinopoliin, missä hän onnistui luovuttamaan kuninkaan kirjeen itselleen sulttaanille. Benderiin palattuaan hän sai käskyn lähteä Tukholmaan astuakseen siellä uudelleen muodostettavan Drabanttijoukon adjutantiksi. Tukholman matka kesti toistakymmentä vuotta, sillä matkalla hänen piti elättää itseään Mohilevissa erään juutalaisen kultasepän kisällinä. Muuan venäläinen kapteeni oli vähällä paljastaa hänet, jolloin hän joutui heittämään tuleen adjutantin valtakirjansa sekä valtaneuvostolle osoitetut kirjeet. Näin Düsterille tärkeät todisteet, kuten ainoa todistajakin, eversti Grothusen, eivät voineet olla hänelle myöhemmin avuksi.

Kuinka hyvänsä, Düster kertoi jälleen joutuneensa venäläisten värvärien kiinniottamaksi, jolloin häneltä otettiin kaikki, mitä hänellä vielä oli jäljellä: "Minut sidottiin alastomana selin suurta puuta, niin että en olisi päässyt irti vaan kuollut nälkään." Erään talonpojan onnistui kuitenkin vapauttaa hänet ja viedä eräälle puolalaiselle aatelismiehelle, jolta hän sai vaatteet ja työtä hänen kartanossaan joksikin ajaksi. Lopulta hänen onnistui siirtyä Liivinmaalle, jonne hän saapui 24. toukokuuta 1713. Tähän asti Düsterin mielikuvituksellisessa kertomuksessa oli ilmeinen totuuden itu. Hän oli eri todistajien mukaan ollut sotaväessä ja joutunut vangiksi. Düsterin kuningas Fredrik I:lle osoittama kirjelmä päättyy anomukseen saada takaisin kaikki Suomessa Turun tienoilla olleen "Liliumin tila" sekä Lappeella "Luckahoff ja joukko muita, jotka ovat olleet minun esi-isieni hallussa, mutta joita en voi nimetä, koska erosin vanhemmistani varhaisessa nuoruudessani, mutta jotka löytynevät kruunun kirjoista ja tileistä".

Kirjelmän monia vauhdikkaita yksityiskohtia ja lopun röyhkeähköä tilaluetteloa ei voida kruunun asiakirjoilla kuitenkaan osoittaa todeksi. Benderissä sen paremmin kuin Konstantinopolissa hän ei ollut koskaan ollut, vaan hän toisti kuulemaansa Gustaf Celsingin urotekoa vuodelta 1711. Mitään valtakirjaa adjutantiksi hän ei ollut koskaan saanut. Kaikki nämä yksityiskohdat, myös esi-isien tilat Suomessa, olivat olemassa vain hänen mielikuvituksessaan. Kirjelmän kirjoitushetkellä, syyskuussa 1724, Düster oli jo ryhtynyt hurjempiin suunnitelmiin, joille elämänkerran mahdollisilla totuuksilla ja sepitteillä ei enää ollut mitään merkitystä.

Düster sukeltaa asiakirjoihin

Täysin varmat tiedot Benjamin Düsteristä ilmaantuvat vasta vuonna 1723, jolloin hän ilmaantuu Riikaan Düsterstern-nimisenä.Sen nimisenä hän sai venäläiseltä kenraalikuvernööri Ainikita Repniniltä passin Lyypekin matkaa varten. Riikaan hän jätti vaimonsa ja kolme lastaan, mutta otti matkalle mukaansa 7-vuotiaan poikansa Carl Gustafin. He eivät kuitenkaan koskaan päässeet Lyypekkiin, vaan laiva ajautui Gotlantiin. Myöhemmin kuulusteluissa Düster kertoi todella aikoneensa Lyypekkiin, jossa hän olisi vaatinut raatimies Steffan Hagenilta tätinsä perintöä, 20 000 albertintalaria. Kun hänen oli rakennettava kehyskertomustaan, oli parempi hylätä vaatimattomuus myös odotettavissa olleissa saatavissa.

Gotlannissa hän viipyi talven 1723-1724 elättäen itseään ja poikaansa kultasepäntyökaluilla. Joka tapauksessa hänen tittelinsä oli tuolloin "adjutantti", missä ominaisuudessa myös maaherra Gustaf von Psilander kirjoitti hänelle passin Tukholmaan. Sinne hän saapui - ohitettuaan Vaxholman linnoituksen 18.7.1724 - ilmeisesti samana päivänä. Tukholmassa Düster ennätti asua kolmessa eri paikassa, ensin Lars Utterin krouvissa Munkkisillan tuntumassa, höökari Johan Svedbergin luona Norrmalmilla ja lopulta lukkarinleski Brita Rehnin luona Kungsholmalla. Hän ei onnistunut saamaan hakemiaan mestarinoikeuksia kultaseppänä, mutta pysytteli mainittujen henkilöiden kortteleissa ja elätti itseään ja poikaansa suuressa köyhyydessä "kristillisten ihmisten" antamilla almuilla ja töillään tuolloin tällöin saamillaan ansioilla. Tuolloin hän oli omaksunut jo väärän adjutantin nimityksen sekä nimen Benjamin von Düsterstern. Näinä aikoina hän kirjoitti myös kuninkaalle edellä mainitut kaksi 'supliikkia', joissa hän laveasti kertoi siihenastisen elämänsä vaiheet ja anoi elatuksekseen 'tilojaan' Suomessa.

Düster ryhtyy Kaarle XII:ksi

"Benjamin von Düstersternin" eli Düsterin supliikit eivät johtaneet syystä tai toisesta tulokseen, vaikka neuvosto kirjasikin ne lokakuun alussa 1724 pöytäkirjaansa. Kun Tukholma ei näyttänyt antavan hänelle säällistä toimeentuloa Düster matkasi poikansa ja krouvari Utterin luona pestanneensa piika Magdalena Lindbergin kanssa Uppsalaan. Siellä hän oman kertomansa mukaan otti yhteyttä arkkipiispa Matthias Steuchiukseen saadakseen tämän välityksellä poikansa kaupungin kouluun. Hanke sai kuitenkin kielteisen päätöksen. Läänin maaherra Magnus Cronberg antoi käskyn vangita Düsterin ja ilmoitti ylikäskynhaltija Gustaf Adam Taubelle lyhyesti, että 6.12.1724 Düster oli ilmoittanut olevansa kuningas Kaarle XII. Saman maaherra ilmoitti pormestari Johan Starlingille lähettämässään viestissä. Düster oli kertonut Kaarle XII:n pysyneen Benderissä, koska muuan kuninkaan drabanteista oli palannut Ruotsiin ja tulleen sittemmin ammutuksi Norjassa. Kun - Düsterin kertoman mukaan - "oikea" Kaarle XII oli tämän jälkeen tullut valtakuntaansa ja nähnyt, kuinka huonosti sitä oli hallittu eikä kukaan halunnut tunnustaa häntä kuninkaaksi, aikoi hän mennä Taalainmaahan saadakseen taalalaisilta apua.

Tämän tiedon levittyä Uppsalassa kaupunkilaisten parveilivat uteliaisuudesta saadakseen nähdä edes vilahdukselta näin yllättäviä tietoja tuoneen henkilön. Maaherra haetutti silloin Düsterin linnaan kuulustellakseen tätä itse. Düster toisti aikaisemman "täydellisen tunnustuksen väittäen olevansa kuningas Kaarle XII, minkä hän pian voisi todistaa". Maaherra katsoi tuollaisen puheen "petokseksi ja kapinaksi", joskin hän epäili vahvasti Düsterin mielenterveyttä. Maaherra vangitutti Düsterin välittömästi ja määräsi lääninkivalteri Abraham Enmanin kuljettamaan tämän hyvin vartioituna Tukholmaan lähimmälle kruununviranomaiselle. Tukholman linnankanslian kautta hänet passitettiin Kustaa Aadolfin torin varrella olleeseen vankilaan, Kastenhofiin, missä alkoivat välittömästi, 12.12.1724, uudet kuulustelut.

Kuulusteluissa kävi ilmi, että viranomaiset olivat puuttuneet asiaan Uppsalassa erään vanhan ratsumiehen aiheuttaneen kohtauksen jälkeen. Ratsumies oli tullut Düsterin luo kysyen, oliko tämä kuullut huhua, että Kaarle XII eli vielä. Düsterin myönnettyä tämän ratsumies oli kysynyt häneltä, tiesikö hän missä Hänen Majesteettinsa nyt oli, sillä ratsumies halusi nähdä tämän. Siihen Düster oli vastannut: "Sinä näet hänet nyt tässä edessäsi." Vakuuttuakseen asiasta ratsumies pyysi nähdä majesteetin jalan. Düster vastasi heti, "että hän puhui tässä kuin narri. Sellainen herra kuin kuningas ei koskaan kuulu näyttäneen ratsumiehelle tai muulle sellaiselle paljasta jalkaansa; hänen kenraalinsakaan eivät sitä olleet saaneet kertaakaan nähdä". Düster kysyi ratsumieheltä, eikö tämä voisi osoittaa hänelle puhekumppaniksi jonkun "sävyisän upseerin". Ratsumies mainitsi "ratsumestari Leijonschöldin" (ratsumestari Mårten Gabriel Leijonsköld), joka oli henkirakuunoiden kapteenina 1708, joutui vangiksi Pultavassa ja kotiinpaluunsa jälkeen 1722 sai ratsumestarin arvon. Ratsumies kaipasi kuitenkin Düsteriltä jotain kirjallista vakuutta ratsumestarille näytettäväksi. Tällöin Düster oli kirjoittanut ratsumestarille käskykirjeen saapua paikalle ja allekirjoitti kirjeen sanoilla "Carolus XII J. H."

Nyt, 12.12.1724 pidetyssä kuulustelussa, Düster kiisti esiintyneensä kuninkaana. Hän oli tarkoittanut allekirjoituksella ja sen mystisillä lyhenteillä vain, että Kaarle XII oli kuollut ja taivaassa (J. H. = i himmelen). Ratsumies oli näet palannut takaisin ja kertonut "maaherran väen" ottaneen ratsumieheltä paperin ja välittänyt Düsterille käskyn saapua maaherran luo. Düster sanoi raivostuneensa ratsumiehelle haukkuen häntä petturina ja vakoojana ja uhanneensa tämän henkeä. Tämän jälkeen hän oli mennyt maaherran luo ja saapui saliin, jossa joukko naishenkilöitä sekä maaherra olivat istuneet. Maaherra oli käskenyt ottamaan häneltä miekan, jolloin hän oli vastannut: "Teidän ei tarvitse sitä tehdä, Te ette ole koskaan antanut mitään miekkaa, mutta minä olen antanut miekan (aseman) Teille."

Maaherra Cronberg muisti tapahtuneen toisin Tukholman kuulusteluun lähettämässään kirjelmässä. Düster oli uskotellut "vanhalle sotamiehelle... ja monille muille, että hän olisi Kaarle XII". Düster oli näyttänyt näille heikkouskoisille useita merkkejä ja jälkiä ruumiissaan, jotka Kaarle XII oli saanut. Dûster oli ylipuhunut sotamiehen menemään maaherran luo ja sanomaan hänelle, että Kaarle XII oli saapunut kaupunkiin ja määrännyt maaherran tuleman luokseen. Sotamiehen haluttua kirjallisen käskyn Düster oli kirjoittanut mainitun paperin, missä oli suurin kirjaimin allekirjoitus Carolus sekä paikallisen sihteerin vahvistus. Maaherra oli paperi mukanaan mennyt Düsterin luo, mutta jouduttuaan "sietämään kaikenlaisia raskaita väitteitä" oli pannut tämän arestiin ja kuljetuttanut hänet vangittuna Tukholmaan.

Uudessa kuulustelussa 14.12.1724 keskityttiin Düsterin syntyperään. Milloin Düster väitti olevansa kuninkaallista verta oleva prinssi, milloin hän polveutui Juhana III:sta tämän ollessa Suomen herttuana. Nyt hän kielsi tyystin esiintyneensä Uppsalassa Kaarle XII:na. Hän myönsi ainoastaan todenneensa ratsumiehelle tämän kysymykseen: "Näethän edessäsi hänen (Kaarle XII:n) muotokuvan ja se oli myös totta, sillä hän muistuttaisi kuningasta niinkuin Hänen Majesteettinsa itse seisoisi siinä, senhän tiesivät kaikki ihmiset." Näillä epämääräisillä repliikeillään Düster pyrki pyyhkimään Uppsalan kohtauksen kaikki raskauttavat seikat päältään. Kuulustelussa kysyttiin myös, oliko hänellä tukijoita ja mikä oli Taalainmaan matkan tarkoitus. Edelliseen Düster vastasi ilmeisen totuudenmukaisesti kieltävästi. Falunin matkan tarkoitukseksi hän sanoi itsensä elättämisen.

Kuulustelut päätettiin 16.12.1724, jolloin Düsterille annettiin lisäys tavanmukaiseen vankirahaan niin, että siitä päivästä lukien se nousi 16 hopeaäyriin päivässä. Tammikuussa neuvosto päätti vastauksena ylikäskynhaltijan kysymyksen johdosta vapauttaa hänet heti. Sitä ennen hänet oli kuitenkin kutsuttava linnankansiaan saamaan ankaran ja vakavan varoituksen olla vastaisuudessa ryhtymättä moisiin ajattelemattomiin ja raskauttaviin puheisiin. Ehkä neuvosto oli pitänyt häntä laskemattomana ja siten vastuuttomana tekoihinsa. Se kävi myös ilmi ylikäskynhaltijan kuulustelupöytäkirjasta, missä nämä piirteet esiintyivät hallitsevina. Ylikäskynhaltija Draken korviin oli nähtävästi tullut kuitenkin lisää raskauttavia seikkoja, joiden vuoksi hän päätti omalla vastuullaan pitää Düsterin edelleen vankilassa.

Tapahtumat olivat näet ryöstäytyneet viranomaisten käsistä. Huhut olivat levinneet Uppsalasta opiskelukaupungistaan kotiin palanneiden ylioppilaiden mukana ympäri maata, lähinnä kuitenkin Taalainmaalle, aiheuttamatta kuitenkaan suurempaa liikehdintää. Päinvastoin taalailaiset pyrkivät vaientamaan joukkokokouksissa, esim. pääkatselmuksissa, annetuin käskyin huhut. Tukholmassa huhu levisi nopeasti. Lukuisat henkilöt, tosin lähinnä kaupunkirahvas, suuntasivat kulkunsa Kastenhofiin nähdäkseen vilauksen Kaarle XII:sta. Valvonta ei liioin ollut erityisen tarkkaa, vaan sen tehtävänä oli viedä vangitulle ruokaa, kynttilöitä ja viinaa sekä vieläpä hoitaa kaupungilla hänen asioitaan. Düster osasi ottaa kävijät sopivan majesteetillisesti vastaan. Hän vastasi kysymyksiin aloittamalla monikollisella nimityksellä "Me" ja heitteli avustusrahojaan ikkunasta kansanjoukolle. Tämä teki tietysti vaikutuksen ja häneen uskovien määrä kasvoi. Hänen piiassaan Magdalena Lindbergissä hänellä oli innokas puolestapuhuja. Piika sai tavata vangin päivittäin ja viedä selliin ruokaa ja juomaa. Magdalena uskoi vuorenvarmasti palvelevansa kuningasta ja kertoi sen myös oven ulkopuolelle kokoontuneella joukolle, joka uskoi saavansa myöhemmin kuninkaallisen korvauksen avustaan.

Päätös Düsterin vapauttamisesta - vankeus jatkuu

Helmikuussa 1725 ylikäskynhaltija Drake tiedusteli neuvostolta, kuinka kauan Düsteriä pidetään vankilassa. Neuvosto päätti vapauttaa Düsterin, mutta hän saisi ankaran varoituksen olla ryhtymättä enää moisiin puuhiin. Häntä ei kuitenkaan vapautettu, sillä Drake sai tietää, että Düster oli sillä välin antanut aihetta vankeuden jatkamiseen, mistä Drake päätti omalla vastuullaan. Tukholmalaiset parveilivat edelleenkin vankilan edustalla nähdäkseen vilahduksen mielenkiintoisesta vangista. Tällöin Düster intoutui jatkamaan jo kiistämäänsä kruununtavoittelua. Hän laati kirjelmän, jonka hän suuntasi taalainmaalaisille, ilmoittaen olevansa vankina ja pyytäen apua Taalainmaalta.

Oikeuspöytäkirjat mainitsevat erityisesti kaksi tukholmalaista, jotka uskoivat Düsterin olevan todella Kaarle XII ja ajattelivat hänen auttamisensa olevan heille myöhemmin hyödyksi. Heistä erikseen on mainittava räätäli Mathias Boman, kaartilainen Truls Ekenberg, kuninkaallisen tallin tallirenki Hans Klou sekä renki Lars Larsson Svedberg. Svedberg oli jopa kertonut seuranneensa "pikku prinssiä" eli Düsterin poikaa tämän ostaessa leipurin puodista leipää.

Düsterin apulaiset Ekenberg, Boman ja Wassberg tuomittiin 19.2.1725 seitsenkertaiseen kujanjuoksuun kukin, minkä jälkeen heidät oli vietävä Marstrandin linnoitukseen työvankilaan. Lindström, jota ei pidetty yhtä syyllisenä kuin edellisiä, sai viisinkertaisen kujanjuoksun ja piika Magdalena Lindberg tuomittiin piiskattavaksi ja vietäväksi sen jälkeen kuritushuoneeseen. Tuomiot pantiin välittömästi toimeen. Magdalena Lindberg piiskattiin Södermalmin torilla seuraavana päivänä. Wassberg ja Boman juoksivat kujanjuoksunsa Suurtorilla ja kaartilaiset Norrmalmin torilla eli nykyisellä Gustaf Aadolfin torilla. Düsterin vuoro oli helmikuun 22. päivänä, jolloin hän seisoi kaakinpuussa eli häpeäpaalussa Suurtorilla ja seuraavana päivänä sama uusittiin Södermalmin torilla. Kädessään hän piti laatimaansa kirjelmää. Prosessi on kuvattu Düsterä esittävässä miniatyyripiirustuksessa.

Rangaistuksen kärsittyään Düster kuljetettiin Danvikin hullujenhuoneeseen. Toukokuussa hänen vaimonsa anoi kuitenkin lupaa viedä hänet takaisin Riikaan. Anomukseen suostuttiin sillä ehdolla, että heitä kuljettava laivuri antaisi sitoumuksen, ettei jättäisi heitä maihin mihinkään paikkaan Ruotsissa. Düster kuljetettiin kesäkuussa 1726 kruunun kustannuksella Riikaan, mutta kaupungin raati kieltäytyi ehdottomasti ottamasta heitä vastaan ja lähetti heidät takaisin Tukholmaan. Heinäkuun 13. päivänä Düster oli jälleen Danvikissa, jossa hänen päivänsä päättyivät. Kuolinpäivä ei ole tiedossa.

Artikkeli on julkaistu teoksessa Kauskilasta kuntaliitokseen. Historiaa ja tarinoita. Etelä-Karjalan museon julkaisusarja nro 21. Lappeenranta. 1999.

Teoksen tilaukset osoitteesta museot@lappeenranta.fi hintaan á 10 € (+ toimituskulut).