Pekka Toivanen

HAMINA-LAPPEENRANNAN KAKSOISKAUPUNKIVAIHE

Suuri Pohjansota ja isoviha olivat jättäneet maan surkeaan kuntoon, joskaan sodan aineelliset tuhot eivät koetelleet maan kaikkia osia yhtä kovin. Väestötappiot olivat miehitetyllä alueella olleet mittavat, mutta henkiset kolhut suorastaan mittaamattomat. Armeijan kokemat miestappiot olivat väkilukuun nähden musertavat. Viime vaiheissa väenotoissa aseisiin nostetut ennättivät kaatua Venäjänkin joukoissa. Aineelliset tuhot olivat huomattavat: elinkeinot, maanviljelys ja kauppa, olivat pahoin rappiolla. Asiakirjat antavat ajasta varsin niukan kuvan, sillä vain vähän yksilöityjä ja tarkemmin paikallistettavia tietoja on säilynyt. Kolmen kruunun romahduksen jälkeen alueella ei ollut kirjureita hätää ja kärsimyksiä kirjaamassa, eikä miehitysvallan siviilihallintoa luotu käden käänteessä. On kuitenkin todettu, että Pohjanmaan ohella Viipurin ympäristö ja sieltä johtavat tiensuunnat kokivat isonvihan maan muita osia raskaammin.

Uudenkaupungin rauhan jälkeen syksyllä 1721 Ruotsin puolelta asetettiin rajakomissio, jonka puheenjohtajaksi, rajakomissaariksi, asetettiin kenraali ja valtaneuvos Axel Löwen (1686-1772). Rajakomission työllä oli ratkaiseva merkitys uuden Lappeenrannan puitteiden luomisessa, sillä Löwen toteutti vanhalla markkinaniemellä nimeään kantavaa puolustusohjelmaa sitomalla Lappeenrannan osaksi itärajan puolustusjärjestelmää. Lappeenrantaan sijoitettiin jo vuonna 1722 pieni varuskunta turvaamaan rajankäynnin sekä pakolaisten paluun.

Rajankäynti vastaavan venäläisen prikadieeri Ivan Shuvalovin johtaman rajakomission kanssa oli mutkikasta ja aikaa vievää. Löwen joutui sen vuoksi viettämään Suomessa 15 kuukautta, joista kahdeksan Lappeenrannassa. Komission 25 kokouksesta 12 pidettiin Lappeenrannassa. Siten rauhan visaiset, tulkintaerimielisyyksiä aiheuttaneet yksityiskohdat saivat merkittävältä osaltaan ratkaisunsa juuri Lappeenrannassa. Lappeenrannan kohdalla uusi itäraja vedettiin tekemään mutka länteen, jolloin raja oli vain vajaan parin peninkulman päässä Lappeenrannasta. Rajan läheisyyden aiheuttama uhka koettiin sittemmin Lappeenrannassa kouriintuntuvasti kaksi vuosikymmentä myöhemmin.

Rajalääni perustetaan

Entisen Viipurin ja Savonlinnan läänin menetettyä pääkaupunkinsa Viipurin ja entisen Käkisalmen läänin pääkaupunkinsa Käkisalmen yhdistettiin jäljelle jääneet osat uudeksi Savonlinnan ja Kymenkartanon lääniksi. Uusi suurlääni käsitti alueellisesti jokseenkin koko Suur-Saimaan vesistöalueen, jonka sokkeloinen vesistö johti liikenteen luonnostaan pohjukkaansa Lappeenrantaan. Tämä painoi vaa'assa jaettaessa Viipurin hallinnollis-kaupallista perintöä usean eri vaihtoehdon kesken.

Uuden läänin maaherraksi oli jo syyskuussa 1721 nimitetty alkujaan Nevanlinnasta kotoisin ollut, sodan aikana sotaneuvokseksi kohonnut Johan Henrik Frisenheim (alk. Frisius), joka tunsi vanhastaan perin pohjin itäisen Suomen olot. Venäläisten vallattua vuonna 1703 Inkerinmaan, jossa hän oli ollut kauppiaana, hän siirtyi Viipuriin. Vuonna 1710 hän oli lähtenyt kaupungista hankkimaan elintarvikkeita, mutta Viipurin antauduttua jäi armeijan palvelukseen eräänlaiseksi huoltopäälliköksi, intendentiksi ja sotakomissaariksi. Maaherrana hänen ensimmäinen virkapaikkansa oli Turku, jossa hänen oli huolehdittava Ruotsista palaavan armeijan muonituksesta ja majoituksesta, Venäjältä palaavien sotavankien majoituksesta eli kaiken kaikkiaan koko Suomea koskevista asioista. Lappeenrantaan hän siirtyi huhtikuussa 1722, vaikkei residenssipaikasta sen eri vaihtoehtojen, Savonlinnan, Lappeenrannan, Vehkalahden ja Porvoon välillä oltu vielä tehty päätöstä.

Rajalinjan kiertyminen Lappeenrannan läheisyyteen teki siitä hänen mielestään sopivan eteentyönnetyn valvontapaikan: "pitkä rajanpinta tarjoaisi venäläisille tilaisuuden tunkeutua syvälle maakuntaan ja käydä kaikenlaisten tekosyiden nojalla kaukaisillakin seuduilla, mihin nyt on kuitenkin olemassa se este, etteivät he tätä paikkaa (Lappeenrantaa) pitemmälle pääse". Lappeenrannan puolesta puhui myös se, että se oli maan- ja vesiteiden päätteenä Salpausselän ja Saimaan kohtaamispaikassa. Savonlinnaan sijoitetusta virkapaikasta hän ei olisi voinut suorittaa tehokkaasti rauhantilan ensimmäisiä ja raskaita toimiaan, maan evakuoimista vihollisista ja sotavankien kuljetuksista sekä vankien ohjauksesta rajalta eri puolille maata ja Ruotsin puolelle.

Löwenin suunnitelma Suomen puolustamiseksi

Rajajärjestelytoimikunnan johtaja, kenraali ja valtaneuvos Axel Löwen (1686-1772) sai rajalinjan vetämiseen liittyvän rinnakkaisen tehtävän, sillä hänen tuli samalla laatia Suomen puolustussuunnitelma. Tämä työ jäi jo alkuvaiheissaan kuitenkaan mutkikkaan rajankäynnin jalkoihin. Heinäkuun alussa 1722 Löwen tapasi Lappeenrantaan jo huhtikuun alussa saapuneen maaherra Frisenheimin ja neuvotteli tämän kanssa rajavarustuksista. Heti ensimmäisessä kokouksessa päätettiin rakentaa rajalinnoitus Vehkalahdelle ja aloittaa Lappeenrannassakin linnoitustyöt. Elokuun alussa Löwen neuvotteli myös Lappeenrantaan saapuneen ylipäällikön, kenraali Berndt Olof Stackelbergin kanssa. Neuvottelijat hyväksyivät aikaisemmat päätökset.

Stackelberg määräsi Löwenin ja Frisenheimin suosituksesta Kyminkartanon läänin jalkaväkirykmentin 320 miestä linnoittamaan Vehkalahtea ja 112 miestä Lappeenrantaan turvaamaan tervakauppaa sekä osastot Savon rykmentistä vartioimaan Savoon johtavia teitä ja miehittämään Olavinlinnan. Läänintilien mukaan olivat myös Lappeenrannan linnoitustyöt alkaneet, mutta tileistä ei käy selville töiden laatu. Mahdollisesti kyseessä oli paalutuksen ja espanjalaisten ratsastajien rakentaminen markkinapaikkaa suojaamaan. Jäälle sijoitetuilla espanjalaisilla ratsastajilla suojattiin talven 1722-23 aikana tuleva linnoitusniemi.

Löwen sai puolustussuunnitelmansa valmiiksi kevättalven 1723 aikana. Suunnitelma sisälsi mm. kahden linnoituksen rakentamisen Suomenlahden rannikolle, Helsinkiin ja Vehkalahdelle. Edellisen oli määrä toimia varastopaikkana ja "armeijan päätukikohtana". Suomenlahdelle sijoitettaisiin voimakas laivasto-osasto fregatteineen, pommialuksineen, kaleereineen ja polttoaluksineen. Savon tervakauppa turvattaisiin Lappeenrantaan rakennettavalla linnoituksella ja Saimaalle sijoitettavalla ns. puolikaleerien järvilaivastolla. Savon kauppareitin varrelle oli myös määrä asettaa varusväkeä eri aselajien yhteistyön aikaansaamiseksi.

Puolustuksellisuudestaan huolimatta Löwenin suunnitelma tähtäsi myös Pietarin valloittamiseen. Vaihtoehtona linnoitusten rakentamiselle esitettiin myös ajatus voimakkaan maa-armeijan luomisesta, mutta Löwenin ja sotilasjohdon esittämä linnoitussuunnitelma voitti. Linnoitussuunnitelman periaateohjelman sisällä oli ristivetoa Helsingin ja Hämeenlinnan välillä armeijan päätukikohdan sijoituksesta. Löwen kannatti Helsinkiä, mikä perikin voiton. Asia olisi pitänyt käsitellä valtiopäivillä, mutta maaherra Frisenheim ja Suomen sotilasjohto ryhtyivät toimenpiteisiin lopullista päätöstä odottamatta, koska rajalinnoitukset nähtiin kiireellisinä.

Valtiopäivillä nähtiin Löwenin suunnitelma valtakunnan voimavaroja kuluttaneen pitkällisen sodan johdosta liian kalliina. Tosin Vehkalahti päätettiin rakentaa, mutta pienempänä, kuin mitä Löwen esitti. Puolustuskomissio totesi myös Lappeenrannassa kahden vuoden aikana tehdyt työt tosiasiana. Joulukuussa 1723 komissio totesi Lappeenrannan maavallien olleen jo melkein valmiit ja esitti Vehkalahdelle rakennettavan "pomminkestävän tornin" pystyttämistä myös Lappeenrantaan.

Lappeenrannan linnoituksen suunnittelu ja rakennustoimet

Vehkalahden ja Lappeenrannan linnoitusten suunnittelijat koottiin rajakomission jäsenistä jopa niin, että osa suunnittelijoista ei osallistunut lainkaan rajankäyntiin. Eräs tällainen oli luutnantti C. Fr. Nordenberg, joka yhdessä veljensä luutnantti Anders Johan Nordenbergin kanssa oli vuoden 1722 suunnittelemassa Helsingin tienoilla, mutta tavattiin seuraavana vuonna jo Lappeenrannassa. Heidät tunnettiin myöhemmin aateloituina nimellä Nordenskiöld. Vuonna 1723 määrättiin rajakomission jäseneksi ja linnoitustöiden suunnittelijaksi sotavankeudesta vapautunut everstiluutnantti Jacob Johan Faber, jonka alaisina toimivat kapteeni ja vapaaherra Simon Jacob Grundel, luutnantit Roderik Ryberg, Anders Decker, konduktööri Johan Conrad Cedersparre linnoituslaitoksen Suomen prikaatista sekä Karjalan rakuunarykmentistä linnoitustöihin siirretty Pehr Cedersparre ja lakkautetusta Liivinmaan prikaatista siirretty kapteeni Johan Gustaf Ammondt. Kaikki nämä pitivät 1720-luvun alussa asemapaikkanaan Lappeenrantaa.

Suomen linnoitusprikaatin pääosa oli sijoitettu Vehkalahteen (vuodesta 1723 lähtien Haminaan), jolloin Haminan ja Lappeenrannan linnoitusten suunnittelusta vastasivat samat miehet ja vieläpä samanaikaisesti. Lappeenrannan linnoituksen pääarkkitehtina voidaan pitää everstiluutnantti ja päämajoitusmestari Jacob Johan Faberia. Kapteeni Ammondt ja rakuunakapteeniksi ylennetty Pehr Cedersparre allekirjoittivat sittemmin Lappeenrannan linnoitusta ja sen rakenteita selvittävät asiakirjat aina vuoden 1728 alkuun asti, jolloin suunnittelu- ja rakennustyöt näyttävät pysähtyneen lähes vuosikymmeneksi. Töiden jälleen alettua 1730-luvun lopulla ja uuden sodan ollessa näköpiirissä johdossa oli kapteeni Adam Reinhardt Brunow.

Rakennustöitä Lappeenrannassa tehtiin vuosina 1722-28 ja niiden edistyminen verifioitiin tilityksin ja selostuspiirustuksin. Vuoteen 1726 mennessä oli saatu linnoituksen uhanalaisin etelärinne osittain suojattua. Stackelberg teki vuonna 1727 tarkastusmatkan Lappeenrantaan ja raportoi töiden olleen lähes valmiina. Vuosien 1727 ja 1728 selostuskarttojen mukaan niemen lounais- ja kaakkoiskulmien redutit Frisenheim ja Faber olivat valmiina ja eteläisellä rinteellä oli kahdeksan tykkiasemaa. Linnoituksen ylätasanne oli ympäröity vallilla. Vuosien 1726-27 valtiopäivät luopuivat suunnitellun kivisen puolustustornin rakentamisesta, mutta päättivät korvata sen ruutikellarilla ja rakennuttaa aloitetut maavallit loppuun. Vuoteen 1731 vallit oli vahvistettu kolminkertaisella palissadiketjulla ja ruutikellari oli valmiina.

Hattupuolueen noustua valtaan vuonna 1738 Lappeenrannan kunnostustyöt saivat jälleen määrärahoja ja työt aloitettiin.

Välivuosina rapistuneet varustukset korjattiin ja vuosina 1738-39 rakennettiin puisia varustuksia. Kesällä 1740 uusittiin pääportti nostosiltoineen, sen molemmilla puolilla olleet tenaljit, eteläiset vallitukset ja rakennettiin uusi palissadiketju Frisenheimin ja Faberin reduttien väliin. Kokonaisuudessaan Lappeenrannan linnoitukseen ennätettiin pikkuvihan edellä käyttää 24 000 talaria, kun taas Haminaan käytettiin lähes kolminkertainen summa. Laajimmillaan varojen käyttö oli kummassakin linnoituksessa vuonna 1724, jolloin Lappeenrannassa kulutettiin yli 8 600 talaria. Sodan alla laadittiin linnoituksen laajennussuunnitelmat, mutta niitä ei enää ehditty aloittaa ennen sodan puhkeamista.

Niemen ylätasanteen eli "yläkaupungin" ruutukaavaa hallitsivat aumakattoiset kasarmit ja muut julkiset rakennukset. Faberin ja Johan Conrad Cedersparren asemakaava korosti hierarkkisesti yläkaupunkia leveämmin kaduin, kun taas kaupallinen "Alakaupunki" oli jo topografisestikin eriytynyt omaksi kaupunginosakseen. Lisäksi vuodesta 1722 lähtien nousseet vallitukset erottivat "Yläkaupungin" muista kaupunginosista ja maaseudusta. Sekä suunniteltu että spontaani eriytyminen jatkui "Itäkaupungissa", jonne pieneläjät hakeutuivat. Kaupunkitila oli silti "Yläkaupungissakin" ahdas. Vuonna 1738 kaupungissa käynyt Suomen silloinen sotilasylipäällikkö Axel von Löwen totesi kaupungin olleen pieni ja ahdas. Tiheään rakennetut puutalot ulottuivat varustuksiin saakka.

Asema Hamina – Lappeenrannan kaksoiskaupungin osana 1721-43

Viipurin jäätyä Uudenkaupungin rauhan rajan taakse oli uudelle rajaläänille saatava uusi tapulikaupunki mahdollisimman lähelle rajaa. Sen piti korvata Viipurin asema osana puolustussuunnitelmaa niin linnoituksena kuin sotasatamanakin, sekä pystyttävä kilpailemaan idän kaupasta ja houkuttelemaan ylämaan talonpoikaistuotteet puoleensa. Vaihtoehdoiksi esitettiin Porvoota ja Vehkalahtea. Syksyyn 1722 mennessä maaherra Frisenheim oli tehnyt yksilöidymmän suunnitelman Itä-Suomen kaupan vaatimista järjestelyistä ja esitti Vehkalahtea Viipurin perilliseksi sekä kohtalotoveriaan, sota - auditööri Friedrich Wittstockia sen pormestariksi. Majesteetti oli antanut suostumuksensa järjestelyille jo vuoden loppuun mennessä.

Privilegit vaativat kuitenkin vielä valtiopäivämatkaa. Ruotsiin lähtivätkin pormestari Wittstock ja entinen viipurilainen varakas kauppias Jobst Dobbin, joka myös kustansi valtiopäivämatkat. Miehillä oli kiire ehtiä valtiopäiville esittämään asiaansa ennen Porvoota. He saivatkin sekä kamari- että kauppakollegion puoltolauseet, ja vihdoin 18.7.1723 Vehkalahti sai anomansa privilegit. Niiden mukaan Vehkalahti sai "erityisenä kuninkaan armonosoituksena" käyttää kaupungistaan kuninkaan nimeä Friedrichshamn eli sittemmin Fredrikshamn, suomalaisille vain Hamina. Kaupunki sai Viipurin vanhan arvosijan n:o 9, 15 vuoden vapaaoikeudet kontribuutioveroista, maa- eli pikkutullista, aksiisista, manttaali-, karja- ja leivinuuniveroista sekä laivamiehenpidosta. Tuon ajan haminalaiset saivat pitää itsellään myös majoitustuulaakimaksut. Privilegien kolmas pykälä vapautti haminalaiset suuresta meritullista kahdeksan vuoden ajaksi, minä aikana kaupunkilaisten tuli rakentaa tai hankkia kauppa-aluksensa ulkomailta. Sen sijaan kaupunki ei saanut vapautusta sotaväen majoituksista, mutta kannetut tuulaakimaksut tuli nimenomaan käyttää armeijan parakkien rakentamiseksi - eli majoitusrasituksen pienentämiseen.

Lappeenrannan kannalta merkityksellisintä Haminan privilegeissä oli Lappeenrannan ja Savonlinnan määrääminen Haminan alaisiksi markkinapaikoiksi. Oikeudellisesti molemmat markkinapaikat olivat Haminan alaisia, mutta sillä erolla, että Lappeenrantaan määrättiin alioikeudeksi Haminan maistraatin alaisuudessa toimiva kämnerioikeus, eli suppea oikeuselin, joka hoiti tärkeät, ripeää käsittelyä vaativat kaupan ja käsityön kysymykset. Savonlinnan oikeusasiat hoidettiin Säämingin kihlakunnan käräjillä.

Kaiken kaikkiaan Haminan privilegit olivat uudelle ja varsin tuntemattomalle kaupungille poikkeuksellisen laajat ja sen Viipurilta saama korkea arvosija maan kaupunkien keskuudessa aiheutti epäluuloja ja vastatoimenpiteitäkin vanhojen ja vauraiden ruotsalaiskaupunkien, mm. Tukholman taholta. Suomalaiskaupungeista oli Haminan edellä vain Turku.

Pormestari Wittstockin esittäessä laatimansa privilegiluonnoksen valtiopäivillä maaherra Frisenheim oli jo antanut siihen lausuntonsa, jossa hän torjui privilegien kuudennen kohdan Lappeenrannan alistamisesta Vehkalahden markkinapaikaksi. Hän esitti Lappeenrannalle ylämaankaupungin oikeuksia sekä maaherran virkapaikkaa. Frisenheim ei ollut liioin tyytyväinen Lappeenrannan oikeudelliseen alistamiseen Haminalle, sillä kaupungit olivat etäällä toisistaan. Maaherran mukaan Lappeenrannankin tuli saada maistraattinsa. Liekö tämä kannanotto vaikuttanut siihen, että vuoden 1724 lopulla Lappeenrannan kämnerioikeus poistettiin ja sen jälkeen oikeudenhoito jäi kihlakunnanoikeudelle. Privilegit oli joka tapauksessa hyväksytty Vehkalahden eli nyt Haminan esittämässä muodossa.

Lappeenrantalaiset saivat silti tilaisuutensa vastata maaherran lausuntoon 25.4. Lappeenrannassa pidetyssä Haminan maistraatin kokouksessa. Nyt "kaikki yksimielisesti" ilmoittivat, että Haminan kaupungin vastaus oli laadittu kaikilta osiltaan heidänkin ajatustensa mukaisesti, eivätkä he liioin halunneet erota Haminan oikeudenhoidon alaisuudesta. Muussa tapauksessa lappeenrantalaiset olisivat joutuneet vetoamaan omasta oikeudestaan 50 peninkulman päässä olleeseen Turun hovioikeuteen. He halusivat edelleenkin tehdä muutoksenhaut lähellä sijainneessa Haminan raastuvanoikeudessa. Talous- ja kauppadeputaatio esitti sitä paitsi kämnerinoikeuden palauttamista Lappeenrantaan. Tässä muodossaan, siis Lappeenrantaan sijoitettua maaherran virkapaikkaa lukuun ottamatta, vuosien 1626-27 valtiopäivät hyväksyivät Haminan privilegit ja kuningas Fredrik vahvisti ne 21.2.1727.

Lappeenrantalaiset asettuivat kaupunkioikeus- ja oikeudenhoitokysymyksissä omia kaupunkioikeuksiaan vastaan, mutta se oli ymmärrettävissä: lappeenrantalaiset pystyivät harjoittamaan kauppaa ja käsitöitä Haminan privilegien turvin tarvitsematta kustantaa kalliita laajempia hallintoelimiään. Jopa kuningas Fredrikin vahvistamat valtiopäiväresoluutiot mainitsevat johdonmukaisesti privilegeihin tuijottamatta ja "kaksoiskaupungin" osapuolten juridista asemaa erittelemättä

"Haminan ja Lappeenrannan kaupungit" ("Fredrikshamns och Willmanstrands Städer"). Valtiopäiväpäätös korostaa, että vaikka kaupunki - Lappeenranta - ei ole saanut privilegejä se toimii kaikessa kuin kaupunki ja siksi myös sen asukkaat maksakoot kaupunkilaisille kuuluvat maksut ja rasitukset. Maaherran asettuminen Lappeenrantaan nosti myös käytännössä "kaupungin" arvoa.

Linnoituslaitteiden ohella Lappeenrannan merkittävin rakennuskokonaisuus oli eittämättä maaherran residenssi, johon liittyi erillinen kansliarakennus. Ne sijaitsivat länsirinteessä, "Kauppatorin" etelälaidalla vastapäätä Maaherrankatua. Rakennukset muodostivat umpipihan siten, että itäisin, maaherra virka-asunto, oli rinteen puolivälissä ja hallitsi siten ylinnä pihapiiriä. Sen edessä oli ranskalaisklassiseen tyyliin sivurakennukset, kaksi rakennusta kahdessa rivissä, jolloin muodostui suljettu pihapiiri. Tonttiin liittyi redutti Frisenheimin ja länsirinteen alimman lunetin välinen laaja puutarha, jonka puustoa on säilynyt aina näihin päiviin saakka.

Väkiluvun kehitys

Isonvihan jäljiltä Lappeenrannan väkiluku oli ensimmäisenä rauhanvuonna 1722 laskenut henkiveroluettelon mukaan 101 täysikäiseen asukkaaseen ja 39 talouteen. Kaupunki elpyi kuitenkin nopeasti, koska vajaat kaksi vuotta myöhemmin kirjattiin jo 267 asukasta ja 96 taloutta. Tämän jälkeen asukasluku laski viidenneksellä vuoteen 1728 mennessä, mutta alkoi vuodesta 1731 lähtien nousta niin voimakkaasti, että vuonna 1737 kaupungissa kirjattiin kauden suurin asukasluku, 365 asukasta ja 111 taloutta. Kaksi vuotta myöhemmin henkikirjaväkiluku oli laskenut 290:een, mutta talouksien määrä taas noussut 119:ään. Väkiluvun voimakas vaihtelu osoittaa, että ilmoitetut väkimäärät johtuivat enemmänkin henkiverotuksen luettelointiperusteista kuin todellisista väkiluvun vaihteluista. Todellinen väkiluku olisi sen mukaan ollut suurimmillaan runsaat 900 asukasta vuonna 1737.

Linnoitusta rakennettaessa väkilukua nostivat lisäksi rakentajat, joita oli - kuten laskettiin - runsaat sadan muona-annoksen verran. Töiden päätyttyä linnoitusalueella oli tykistövaruskunta, jonka pääluku nousi pysyvästi yli puolensadan ja sen lisäksi myös jalkaväkeä, mm. Pohjanmaan rykmentin ja Kymenkartanon rykmentin Lappeen ja Ruokolahden komppanioita. Niitä majoitettiin alueelle muulloinkin kuin pääkatselmusten aikana. Lappeenrannan markkinoiden aikana "Yläkaupungin" eli linnoituksen ja "Alakaupungin" eli markkinarannan katuja kulutti hyvinkin toiselle tuhannelle noussut väkimäärä.

Yhteys Ruotsiin katkeaa

Lappeenrannan taistelu 24.8.1741 päättyi Ruotsin sotajoukkojen ja Lappeenrannan kannalta katastrofiin. Sen aikana osa kaupunkia poltettiin ja paikalle jäänyt väestö, venäläisten ylipäällikön de Lacyn mukaan "14 kauppiasta, 180 naista ja 106 alaikäistä", joutuivat vangeiksi. Jo ennen taistelua ja viimeistään sen aikana lappeenrantalaisia oli lähtenyt pakosalle Degerbyhyn, Porvooseen ja Helsinkiin. Lappeenrantaa ei valloituksen yhteydessä vielä miehitetty, mutta Ruotsin vallan aikaisen kaupunkiyhteisön toiminnat loppuivat koko sodan ajaksi. Venäläisetkin sotajoukot poistuivat kaupungista. Vuoden 1742 kesällä ne kuitenkin palasivat Lappeenrantaan, ottivat kaupungin haltuunsa ja valtasivat myös "emäkaupungin", Haminan. Lappeenrantaa ryhdyttiin suunnittelemaan linnoituskaupungiksi, mutta myös sen tulevaa kohtaloa ja kaupungin rakennetta ryhdyttiin suunnittelemaan, vaikka lopullista rauhaa ei vielä oltu solmittukaan.

Väestö uusiutui miehityskauden aikana merkittävästi. Aiempien pieneläjien lisäksi linnoitukseen siirtyi viipurilaiskauppiaita, venäläisiä kaupustelijoita ja sotilaita.

Ruotsin ja Venäjän edustajat allekirjoittivat 24.8.1742 Helsingissä antautumissopimuksen, jonka jälkeen ryhdyttiin rauhanneuvotteluihin. Ne kestivät seuraavan vuoden kesään ja lopullinen rauhansopimus allekirjoitettiin Turussa 7.8.1743. Sen mukaan raja siirtyi Kymijoelle, jolloin "ruotsalaisen" Lappeenrannan vaiheet päättyivät virallisestikin.

Artikkeli on julkaistu teoksessa Kauskilasta kuntaliitokseen. Historiaa ja tarinoita. Etelä-Karjalan museon julkaisusarja nro 21. Lappeenranta. 1999.

Teoksen tilaukset osoitteesta museot@lappeenranta.fi hintaan á 10 € (+ toimituskulut).