Mervi Kansonen

KAUPAN KEHITYS AUTONOMIAN AJALLA

VIENTIÄ JA TUONTIA

Autonomian ajan ensivuosina jatkuivat Lappeenrannan kauppiaiden lujat kauppasuhteet Pietariin, vaikka liittymiskauden alussa koettiinkin tilapäistä puutetta kaikenlaisesta tavarasta. Huolimatta siitä, että jo liittymisvuonna 1812 oltiin aloiteltu avautunutta kaupankäyntiä läntiseen Suomeen, Mikkelin markkinoille, Turkuun, Poriin, Vaasaan ja Helsinkiin, oli Pietarin kauppa vilkasta vielä 1820-luvullakin.

Siirtomaatuotteet, vilja, suola, rauta, silkkikankaat, pellava, pumpulikankaat, viinit, mausteet, lasitavarat, messinki ja terästarvikkeet olivat kaikki tuontitavaraa lappeenrantalaisissa liikkeissä. Vientituotteita olivat metsäriistan nahat, joita kerättiin myytäväksi aina sisämaata myöten, voi, terva, potaska, kimrööki sekä puukäsityöt mm. rukit.

Kaupungin vienti ja tuonti saavuttivat 1840-luvulle tultaessa hetkeksi tasapainon, jonka jälkeen heikkenemään lähtenyt vienti, Moskovaan solmituista uusista kauppasuhteista huolimatta, aiheutti vuosien 1857-1865 aikana kuusi kauppiaiden konkurssia. Myös katovuodet ja maalaisten itsenäinen tavarankuljetus Pietariin, lisääntynyt maakauppa ja kiertelevät Arkangelin kauppiaat vähensivät kauppiaiden tuloja.

Kauppiaita oli kehotettu 1840-luvulla keisarillisesta määräyksestä pitämään varastoissaan suuria määriä viljaa, joka pääosin tuotiin Pietarista, vaikka kaupungin vähävaraiset kauppiaat pelkäsivätkin joutuvansa vararikkoon ylisuurien viljavarastojen takia. Kuitenkin huonosti säilyvää pietarilaista ruista säilöneet kauppiaat saivat olla kiitollisia varastoistaan 1850-60-lukujen katovuosina.

Vuosisadan keskivaiheilla etenkin teuraskarjan vienti, jota kerättiin Pohjois-Suomea myöten Lappeenrannan markkinoille eteenpäin myytäväksi, kasvoi huomattavasti, kun taas voin vienti väheni 1860-luvulla, ja sen tilalle tuli puutavaran kasvanut vienti 1880-luvun alussa. Venäjän käymä Turkin sota vuosina 1877-78 vaikeutti kauppaoloja, aiheutti vararikkoja ja heikensi teollisuutta.

Maassamme vallinneet suomalaisuusaatteet alkoivat näkyä 1890-luvun lopulla myös kaupan alalla vaatimuksina myydä pelkästään kotimaisia tuotteita. Vaikka koko muu Suomi oli keskittänyt tuontinsa Lyypekkiin tai Tukholmaan, nähtiin, että Itä-Suomi vieläkin kävi kauppaa Pietarin kanssa saaden sieltä huonolaatuista tavaraa. Toivottiin, että rautatieyhteys sekä Saimaan kanavan rakentaminen muuttaisivat kaupankäynnin painopistettä enemmän pois Pietarista, Moskovasta ja paikallisista oloista.

Uusien meijereiden perustamisen nähtiin yhä laajentavan mahdollisuuksia viedä ulkomaille voita ja vaihtaa se venäläiseen viljaan, ja rautatien toivottiin houkuttelevan uutta toimeliaisuutta teollisiin yrityksiin. Lisäksi kotimaan myllyteollisuuden kehitystä odotettiin, jotta voitaisiin jauhaa venäläistä viljaa myytäväksi eteenpäin.

Lännestä tuotujen tavaroiden, etenkin Helsingin ja Tampereen tehdastuotteiden, odotettiin käyvän kaupaksi enemmän kuin tähän asti. Kuitenkin Pietarin nähtiin säilyttävän asemansa jo läheisyytensäkin vuoksi, ja sinne perustettuja suomalaisia kauppahuoneita pidettiin viennin kannalta tärkeinä.

Kotimaisia ja kansallisia pyrintöjä elvyttänyt liike tähtäsi myös kotimaisten tuotteiden käytön lisäämiseen. Aikaisemmin oli mm Oulun nahkatehtaan ja Tampereen vaateteollisuuden tuotteita saanut ostaa Pietarista halvemmalla kuin kotimaasta. Vähitellen alkoivat kuitenkin oman maan villakankaat tulla saksalaisten ja englantilaisen trikoiden rinnalle, mutta etenkin palttinaa, puuvillakangasta ja pikkurihkamaa tuotiin vielä paljon Venäjältä, vaikka ne eivät voittaneetkaan laadussa kotimaisia.

1890-luvun lopun lehtiartikkeleissa vedottiin kauppiaan rooliin yleisön kasvattajana, jonka tuotteita valitessaan pitäisi katsoa kansansa parasta. Kuitenkin Lappeenrannassa oli myytävänä Pietarista tuotua tavaraa, josta kauppias sai suurimmat voitot. Jopa paperia, joka oli oman teollisuutemme tuotteita, tuotiin Venäjältä. Lisäksi valitettiin, ettei kukaan kauppiaista ollut erikoistunut maalaistuotteiden myyntiin.

Jo 1900-luvun alkuvuosina saatiin kaupungin kaupoista ostaa monelle vielä harvinaisia herkkuja, kun tuoreiden hedelmien tuonti Venäjältä oli huipussaan.

Vuonna 1915 alkanut ensimmäinen maailmansota toi rajahintoja ja vuonna 1916 Viipurin komendantin määräyksen, ettei kaupungista saanut viedä rautateitse tai laivoilla lihaa, voita, jauhoja, ryynejä, kynttilöitä, kalaa eikä ruis- ja vehnäleipää. Kuitenkin elintarvikkeet alkoivat loppua, kun ei voitu turvata Viipuriin, etenkin lihan, munien ja voin saanti oli vaikeaa.

Varsinaisesti vuonna 1917 Venäjän vallankumouksesta alkaneet levottomuudet vaikeuttivat kauppiaiden toimintaa ja elintarvikkeiden hankintaa. Vuoden lopulla itsenäiseksi julistautuneen Suomen lappeenrantalaiset kauppiaat ostivat mm. jäkälää, jota oluttehdas valmisti leipäainekseksi. Kansalaissotavuonna 1918 otettiin käyttöön elintarvikekortit.

Itsenäisyyden alussa katkesi Lappeenrannan vuosisatainen kauppayhteys Pietariin, ja moni kauppias joutui lopettamaan yrityksensä tavarapulan, levottomuuksien ja rajoitusten takia, mutta autonomian ajan kauppiaat olivat jo ehtineet solmia kauppasuhteita muuhun maahan ja läntisiin maihin, joten sota-ajan yli kauppaa harjoittaneet kauppiaat saattoivat jatkaa toimintaansa menestyen etenkin kotimaisten tuotteiden toimittajina ja myyjinä.

MUUTOKSIA KAUPPIASKUNNASSA

Vakituisia ja nimellisiä kauppiaita

Vanhaan Suomeen kuuluneessa Lappeenrannassa takasi riittävän suuri omaisuus kauppiaskillan jäsenyyden, eikä kaupungissa ollut yhtään ensimmäisen eli tukkukauppiaskillan kauppiasta, jolla olisi ollut oikeus harjoittaa tukkukauppaa. Kauppiaat kävivät vähäisempää kauppaa maaseudulla ja kaupungissa, lisäksi veroa maksaneet talonpojat saivat ryhtyä kauppiaiksi ilman pätevyyttä. Naiset saivat myydä tupakkaa ja nuuskaa.

Jo 1700-luvun lopulla oli kaupunkiin siirtynyt venäläisiä maaorjia Jaroslavin kuvernementistä, kun kolmen vuoden verojen suorittaminen takasi kauppaoikeudet ulkomaalaisille. Tämä järjestelmä toi kaupunkiin myös kauppiaan oikeuksia hakevia venäläisiä, jotka asuivat vain nimellisesti kaupungissa, ilmiön, joka saavutti huippunsa 1800-luvun puolivälissä. Yleensä Jaroslavista tulleiden maaorjien liikkeitä johtivat sukujen naiset, joiden oli helpompi saavuttaa henkilökohtainen vapaus, todellisuudessa kauppaa kävivät sukujen miespuoliset jäsenet.

Vanhan Suomen liittäminen muun Suomen yhteyteen vuonna 1812 Venäjän valtakunnan autonomisena osana osoitti heti myös kaupungin kauppajärjestelmän vanhanaikaisuuden. Maakaupungin eri kaupankäyntimuotoja ei oltu eroteltu toisistaan, vaikka täällä ulkomaan kauppaoikeudet olivatkin vain I killan jäsenillä. Muun Suomen kanssa tasavertaiseen asemaan pääseminen aiheutti täällä lainsäädännöllisiä muutoksia, kun porvarioikeuksia piti myöntää nyt myös leskille ja turvattomille naisille, ja sallia ravintoloitsijaksi ryhtymisen ilman tutkintoa. Porvarioikeudet sai vain yhdessä kaupungissa, ja niitä ei enää annettu kuin vapaille miehille, eikä maaorjia saanut käyttää enää edes kauppa-apulaisina.

Vuonna 1812 oli kaupungissa vain seitsemän täällä asunutta kauppiasta: miespuolisia Jacob Claudelin, Jakob Wikman, Harlam Dimitrijeff, Uljana Slastnikoff ja naisia 17-vuotias kaupungin varakkain kauppias Anna Kuffschinoff ja Varvara Onkoff. Muuhun Suomeen liittymisen myötä loppui venäläisiltä maaorjien jälkeläisiltä oikeus saada vapaus Suomessa ilman erityistä maksua, jollaista mm. Uljana Slastnikoff tarjosi omaisistaan.

1820-luvulle tultaessa oli irtauduttu vanhasta kilta-järjestelmästä ja käytössä oli muussa Suomessa vallinnut tapa, jossa kauppiaat jaettiin tukku-, vähittäis- ja ruokatavarakauppiaisiin sekä vähäisempään kaupankäyntiin oikeutettuihin porvareihin.

Uudet säännökset muuttivat täällä jo vuosikymmeniä toimineiden venäläisten kauppiaiden aseman. Uljana Slastnikoff joutui maksamaan poikiensa vapauttamisesta 8000 ruplaa, Varvara Onkoffin liike lopetettiin nimellisesti jo 1813 lopussa, ja kauppaa käytiin tämän jälkeen suvun miesten puodeissa toisten vapaiden kauppiaiden suojeluksessa. Näin he suorittivat veronsa yksityishenkilöille tavalla, joka tuli yleiseksi niin Lappeenrannan kuin muidenkin pienten rajakaupunkien kauppiaiden keskuudessa autonomian ajalla.

Jotkut kauppiaat, mm. 40 vuotta kaupungissa toimineen Mihail Kuffschinoffin pojat Nikolai ja Mihail, saivat vapautuksen maaorjuudesta vasta vuonna 1820 anottuaan sitä kaupungin maistraatilta ja maaherralta, joka oli puoltanut heidän anomustaan, koska heidän toimintansa etenkin varuskunnan ruokatavarain hankkijoina nähtiin läänille hyödylliseksi.

Lappeenranta ei vetänyt 1800-luvun alkukymmeninä puoleensa kauppaa harjoittavia Suomen muista osista. Liittymiskauden jälkeen yksi harvoista uudeksi kauppiaaksi hyväksytyistä oli vuonna 1820 kauppaoikeudet saanut kauppakirjuri, lasku-, kirjoitus- ja kielitaitoinen Carl Fredrik Savander, joka oli aloittanut uransa Uljana Slastnikoffin palveluksessa. Savander osti Dimitri Slastnikoffin perikunnalta tontin no 11 toisesta kaupunginosasta, ja ryhtyi pitämään omaa puotiaan ensimmäisenä muualta Suomesta muuttaneena kauppiaana.

Kauppiaiden keskuudessa alkoi jo 1810-luvulla yleistyä edellä mainittu tapa ottaa veroa vain nimellisesti kaupungissa kirjoilla toimivilta kauppiailta. Yleensä nämä veroa maksaneet ulkomaalaiset kauppiaat eivät asettuneet edes paikkakunnalle asumaan, vaikka heitä olikin merkitty kauppiaiden tonteille vuokralaisiksi. Nämä kauppiaat lupasivat anomuksissaan olla häiritsemättä kaupungin kauppiaskuntaa toiminnallaan. Kauppiaat takasivat nyt kauppaoikeuksia tuttavilleen lähinnä Pietarin kauppaa ajatellen, koska siellä oli tärkeää saavuttaa tukkukauppiaan arvo, jonka sai näin helpommin Itä-Suomen kaupungeissa. Kaupungin omille kauppiaille tämä oli hyvä keino lisätä tuloja silloin, kun kaupankäynti muuten oli heikkoa. Esimerkiksi kauppias Claudelin oli jo vuoteen 1825 mennessä hankkinut tontilleen kuusi uutta kauppiaan oikeuksia anovaa ulkomaalaista, jotka tosiasiassa asuivat Pietarissa.

Venäläisille vapautetuille maaorjille oli kuuluminen suomalaiseen kaupunkikuntaan tukena vapaudelle. Ulkomaalaisten oli ennen porvarioikeuden saamista anottava Suomen suuriruhtinaskunnan kansalaisuutta, ja venäläisten oli kaupunkiin asukkaiksi pyrkiessään osoitettava veronsa ja laskunsa maksetuiksi. Lappeenrannassa oli 1828 nimellisesti 29 kauppiasta, joista 17 oli Claudelinin nimissä, mutta 1850-luvulle tultaessa hänellä oli nimissään jo 221 henkeä, jotka perheenjäseniä lukuunottamatta olivat muualla asuvia kauppiaita. Eniten nimellisiä kauppiaita oli kuitenkin Savanderilla, yhteensä 295 henkeä. Lappeenrannassa nimellisesti asuvien kauppiaiden lukumäärä saavutti juuri tänä aikana huippunsa, ja sen jälkeen Krimin sodan seurauksena poistui kirjoista ensiksi ranskalaisia ja englantilaissyntyisiä porvareita.

Vuoteen 1865 mennessä kaikki edellisenkaltaiset yksityiset kauppiassuhteet lakkasivat, ja vain jotkut kaupungissa kirjoilla olleet hankkivat kiinteistöjä kaupungista, monet lähinnä viettääkseen eläkepäiviään kaupungissa, kuten porvarioikeudet kaupungista hankkinut hovineuvos Sacharoff.

Venäjällä maaorjuuden lakkauttaminen lisäsi halua kirjoittautua suomalaisten kauppiaiden joukkoon, joten nämä toivat rahaa kaupunkiin vielä 1870-luvulle asti.

Vanhat väistyvät

Huolimatta kaupungissa kirjoilla olevista sadoista nimellisistä kauppiaista, oli todellinen kauppiaiden lukumäärä 1800-luvun puolivälissäkin vielä vain seitsemän. Vanhat vakaat kauppiassuvut alkoivat hävitä 1800-luvun puoliväliin tultaessa, ja esim. Johan Wikmanin toiminimi oli hävinnyt kokonaan hänen kuoltuaan 1832. Harlam Dimitrieffin talon oli ostanut 1820-luvulla Jacob Claudelin.

Taloustirehtööri Claudelin vei vielä naisten hameita ja sukkia Pietariin, ja sai 1840 ruutikauppiaan tehtävät. Jacob Claudelinin kuoltua 1849 jäi hänen leskelleen Katariinalle ja pojilleen Antille ja Fredrikille talo ja tontti no 12 toisessa kaupunginosassa, nykyisin tunnettu Wolkoffin talona, sekä saman kaupunginosan tontti no 28 pienempine asuinrakennuksineen ja ulkohuoneineen.

Kauppavarastosta löytyi erilaisia pumpulikankaita, huonekaludamastia, sertinkiä ja siirtomaatavaroina mm. anista, kuminaa ja mantelia. Antti Claudelin jatkoi isänsä liikettä kuolemaansa asti, ja hänen puolisona Hedvig otti Antti Ruotzin, kauppa-apulaisensa, liikkeensä hoitajaksi ja meni myöhemmin hänen kanssaan naimisiin, jolloin Claudelinin toiminimi jakautui kahtia.

Antti Ruotzi osti Hedvig Claudelinin kuoleman jälkeen itselleen Mihail Kuffschinoffille kuuluneen tontin no 23 nykyisen Leonia-pankin paikalla ja rakensi siihen talon, jossa Jacob Claudelinin jo 1700-luvulla aloittama kauppaliike jatkui uuden suvun hallussa. Ruutikauppaoikeudet omistaneen Antti Ruotzin liike meni konkurssiin vuonna 1879. Katariina Claudelinin toinen poika Fredrik jatkoi vuonna 1859 kuolleen äitinsä kauppaa, mutta 1850-luvun pulakauden koettelema yritys myytiin viipurilaiselle Hackmanin Rothen liikkeelle, ja talon osti Slastnikoffin perheeseen kuulunut Filip Slastnikoff, joka harjoitti talossa kauppaa ennen Ivan Wolkoffia.

Myös 15 taloa tontteineen omistaneen Slastnikoffin suvun kauppaliikkeen mahtikausi loppui 1850-luvun pula-aikana ja kauppakartano myytiin. Toista kauppakartanoa piti vielä Slastnikoffin leski Eudokia nykyisen Hinkkasen talon paikalla ennen kuin siirtyi kokonaan Viipuriin. Savander osti talon 1860-luvulla.

Uutena venäläisenä kauppiaana oli kaupunkiin 1833 tullut Aleksander Alexandroff, joka kuollessaan vuonna 1856 jätti perikunnalleen kaksi kauppataloa, olutpanimon ja paloviinan polttolaitoksen Pikisaaressa. Leski Daria Aleksandroff jatkoi liiketoimintaa toimien lähinnä viinanvuokraajana ja kauppiaana kuolemaansa asti 1857. Hänen hyvin varustetussa puodissaan tontilla no 5 toisessa kaupunginosassa nyk.Tasihinin talon paikalla oli myyty mm. lyhyttavaroita, eli erilaisia nappeja posliinisiin asti, ompeluneuloja sekä posliini-, puu- ja kipsipiippuja, peilejä, saksia, kookossaippuaa, pomadaa, kyniä, leikkikaluja, hattuja, kankaita, pumpuliliinoja, nenäliinoja, arabeskeja, erilaisia astioita ja silmälaseja.

Kuffschinoffien kauppiassuku vaikutti kaupungissa 1800-luvun loppuun asti. Mihail Kuffschinoffin poika Grigori omisti aikaisemmin mainitun Antti Ruotzille siirtyneen talon tontilla no 23.

Mihailin veli Nikolai Kuffschinoff kuoli vuonna 1856 ja pojista Alexei jatkoi kauppaa tontilla 39 sekä leski Eulampia tontilla 5 Alexandroffin jälkeen. Alex Kuffschinoff nuorempi ryhtyi myös liikemieheksi vuonna 1855 toimien mm. tontilla no 8/10 nykyisen Sokoksen paikalla, mutta siirsi liiketoimensa pian ensimmäiseen kaupunginosaan eli linnoitukseen. Kuffschinoffien kauppiassuvun vanhimmat ovat 1884 kuollut Grigori Kuffschinoff ja Tasihinin talossa kauppaa käynyt ja 1891 kuollut leskirouva Eulampia.

Viinanpolttimoita ja lyhyttavaroita

Venäläisistä kauppiaista menestyi vuosisadan loppupuolella Anna Kravatinsky, joka jatkoi Kravatinskyn viinanpolttolaitoksen johdossa miehensä kuoleman jälkeen vuodesta 1874, ja jonka viinamyymälässä työskenteli Olympiada Kannin myyjättärenä. Vuonna 1880 Kravatinsky maksoi kaikista kauppiaista suurimmat verot. Kymmenen vuotta myöhemmin viinanvalmistusoikeudet äidiltään saaneen Petter Kravatinskyn johdossa polttimo toimi ainakin vielä vuonna 1891.

Kravatinskyn polttimon kilpailija Afanasi Schiräkoff rakensi 1886 uuden viinanjalostustehtaan palaneen tilalle, ja tämän kauppiassuvun viime vuosisadan tarina päättyi, kun Afanasi Schiräkoff asetettiin konkurssitilaan vuonna 1893. Koko omaisuus, talo 5 Wolkoffin taloa vastapäätä sekä kolme taloa neljännessä kaupunginosassa, tislauslaitos, mylly ja konehuone sekä talo no 19 toisessa kaupunginosassa saunoineen ja neljännen kaupunginosan rantamakasiinit menivät kaikki velkojien tyydyttämiseksi. Schiräkoff -sukuisia kauppiaita toimi kaupungissa vielä 1920-luvun taitteessa, kun Eugen Schiräkoff piti kauppaa rantatorin vierellä Leino & Pärnäsen talossa, joka aiemmin tunnettiin Holpaisen talona.

Matjev Tasihin osti talon no 5 Wolkoffin taloa vastapäätä, jossa kauppaa ovat käyneet mainitut venäläiset johtavat kauppiaat Kuffschinoffit, Alexandroffit ja Schiräkoffit. Tasihinin johtamana liike toimi vuoteen 1899, jonka jälkeen hänen leskensä Ekaterina Tasihin piti herkkukauppaa ainakin vielä tämän vuosisadan toisella kymmenellä.

Venäläisten kauppojen keskittymää täydensi vielä 1900-taitteessa Aleksim Tscerbakoffin (k.1908) puoti nykyisessä Hinkkasen talossa, joka siis oli ollut aiemmin sekä Dimitri Slastnikoffin että Savanderin omistuksessa. Tscherbakoffin puodissa myytiin lyhyttavaroita: nenäliinoja, hansikkaita, nappeja, rihmaa ja henkseleitä sekä peperossia, leivoksia, rukkasia, lierihattuja, saakoryynejä, kermakannuja, astioita, setolkkavöitä, suitsia ja työkaluja, ajan tavan mukaisesti kaikki saman katon alla. Vaimo Maria ei jatkanut puodin pitoa ja kuoli pian miehensä jälkeen vuonna 1909.

HIDASTA ERIKOISTUMISTA

Kauppiaitten määrä nousi kymmenestä 55:een vuosien 1870-1915 aikana. Nousua edisti etenkin elinkeinonharjoitusta koskevien määräysten muuttuminen, joissa ei enää tehty jyrkkää jakoa kauppaa ja käsityöammattia harjoittavien kesken, joten usea käsityöläinen toimi myös kauppiaana.

Puodit olivat koko 1800-luvun pimeitä ja lämmittämättömiä, yhden tai useamman huoneen käsittäviä, pääosin sekatavaraan keskittyneitä liikkeitä, joiden pääasiallinen kaupankäynti tapahtui sisäpihan puolen varastoista. Kadun puolelle avautuvia ovia, portaita ja pieniä näyteikkunoita alettiin rakentaa puoteihin vasta 1880-90-lukujen taitteessa.

Tuoretavaran pääasiallinen ostopaikka oli vielä koko 1800-luvun kaupungin tori, vaikka erikoistuneemmat kauppiaat alkoivatkin hankkia kellareihinsa jopa kaloja ja kuljetuttivat leivoksia puoteihinsa myytäviksi pitkistäkin matkoista. Myös pieniä maitokauppoja alkoi ilmestyä vuosisadan vaihteessa lähes joka kortteliin.

Erikoiskauppiaiksi oli 1871 merkitty vain Antti Ruotzi, vuonna 1866 aloittanut W. Couper, Christian Haikala ja A. Schiräkoff. Muut kaupat harjoittivat virallisesti ruokatavarakauppaa, vaikka niiden hyllyiltä saattoi löytyä kaikkea kankaista, astioista, tupakasta, öljylampuista ja valjaista lähtien.

Kaupan erikoistuminen alkoi kuitenkin vähitellen 1800-luvun puolella. Kauppias Antti Ruotzin veljellä, A.G. Ruotzilla, oli nykyisen Leonia- pankin talon paikalla neljä eri myymälää: posliini-, rauta-, vaate-, koru-, siirtomaatavara- ja herkkukauppa, joiden tuotteita olivat rautatavara, kankaat, lamput, asusteet ja polttoaineet sekä ruokaosastolla siirtomaatavarat eli appelsiinit, juustot ja korintit.

A.G. Ruotzin erikoistunut liike ajautui vuoteen 1900 mennessä vararikkoon, jonka syynä oli lähinnä 1870 Venäjän kauppaa vaikeuttanut Turkin sota ja pula-aikojen rasitukset. Koska liikkeelle ei löytynyt ostajaa, myytiin Ruotzin kolme kaupunkitaloa sekä Onnelassa ollut sekatavarakauppa huutokaupalla. Savanderin kauppahuoneen kokoiseksi yritykseksi kasvaneen A.G. Ruotzin liikkeiden tavaravaraston huutokauppa pidettiin tammikuussa 1901, ja sen osti elinkeinolupa-anomukseen kaupungin asukkaaksi merkitty raumalainen suurliikemieheksi kohonnut Alfred Kordelin, joka oli ilmoittanut jo kesäkuussa vuonna 1900 myyvänsä A.G. Ruotzin talossa muoti- siirtomaa ym. tavaraa. Kordelin myi kauppatavarat turkulaiselle kauppias A.Blomille helmikuussa 1901. Alfred Kordelinin lyhytaikainen vierailu kaupungissa liittynee hänen tuottoisaan toimintaansa ostaa konkurssipesiä, joita hän myi eteenpäin suurella voitolla.

Kaupunkiin alkoi tulla myös suurten viipurilaisten tukkukauppiaiden sivuliikkeitä, jotka palvelivat erikoistuvia kauppapuoteja. Lappeenrannassa oli viipurilainen tukkukauppias Feodor Sergejeff saanut vuonna 1885 kauppaoikeudet, ja hän perusti pääasiassa ulkomaan- ja Venäjän tavaroiden myyntiin keskittyneen liikkeen. Sergejeffin liikkeenhoitajana Kirkko- ja Koulukadun (Kuninkaankatu) kulmassa, ns. Kirkkolan talon paikalla, toimi Georg Telegin. Sergejeff sanoi jo 1887 irti kauppaoikeutensa, jolloin kaupanhoitajana toiminut Telegin osti kaupan omiin nimiinsä ja toimi samassa talossa ainakin 1920-luvulle asti.

KAUPPAPAIKKA VAILLA VERTAA

Nykyisen Sokoksen paikalla olleiden tonttien 9, 8 ja 10 suosio kauppapaikkana on kaupunkimme suurkauppiaiden keskuudessa ollut voittamaton. Raatihuone ja mm. kauppias Savanderin ansiosta sen edustalle vuonna 1829 valmistunut tori houkutteli kauppiaat tälle kaupungin vilkkaimmalle ostospaikalle.

Tonteilla toimineita kauppiassukuja ovat olleet Kuffschinoffit, Savanderit, Woldemar Couper, Matti Roiha, Adam Kuukka, Christian Haikala sekä 1900-luvun puolella suurimpien kauppahuoneiden joukkoon kohonneen Albin Westerholmin (myöhemmin Lindholm) kauppahuoneen pääliike vuodesta 1896 lähtien. Westerholmin sivuliike perustettiin samaan aikaan rantaan rakennusmestari Juho Holopaisen taloon.

Savanderin kauppahuone

Mikkeliläisen Carl Fredrik Savanderin 1800-luvun alussa kaupungin venäläisten kauppiaiden kilpailijana aloittama liiketoiminta jääkärirykmentin Viipurin pataljoonan lihanhankkijana vuodesta 1887 ja kehruuhuoneen tavarantoimittajana on hyvä esimerkki torpparin pojan noususta liikemaailman menestyjiin viime vuosisadan Lappeenrannassa.

Savander alkoi varsinaisesti harjoittaa kauppahuonetta Dimitri Slastnikoffilta ostamallaan tontilla no 11, nyk. Yhdyskadun ja Koulukadun kulmassa 1830-luvulla. 1840-luvulla Savander osti Kauppakadun varrelta läheisen tontin no 8, ja myöhemmin tämän viereisen tontin no 10 Kuffschinoffilta. Vastakkainen Savanderin lunastama tontti oli tulevan raatihuoneen paikka. Hän omisti myös useita muita taloja, joita vuokrasi edelleen.

Savander alkoi aluksi pyörittää liikettään sukulaisvoimin, mutta vuonna 1850 hänellä oli jo kaksikin kauppakirjuria ja 6 renkiä. Kauppakirjurit ja rengit asuivat omistajaperheen yhteydessä, siksi kauppakartanossa tarvittiin runsaasti kotiapulaisia, joita oli tavallisesti seitsemästä yhdeksään.

Tonteille 8/10 keskittyi kauppa. Itse kaupassa oli kaksi huonetta, eikä se muuten paljon eronnut muista ajan puodeista. Alkuaikoina liikkeen pääasiallinen toiminta oli maalaisten kanssa harjoitettua vaihtokauppaa, joka osittain selittää sen isot viljavarastot. Lisäksi myytiin mm. turkiksia, nahkoja, villaa, pellavaa, lasi-, posliini- ja fajanssituotteita, lamppuja, teetarjottimia, saippuoita, sateensuojia ja leikkikaluja. Hopeaesineitä oli myös mahdollisesti saatavana. Ulkovarastoista sai suoraan hakea kalanpyydyksiä, hirsiä, lautoja, halkoja ja pientä puutavaraa, heiniä, kalkkia, kalkkikiveä ja jopa soutuveneitä. Toiminnan loppuaikoina tuotteisiin kuuluivat siirtomaatavarat ja viinit. Oman tehtaan olutta oli myös aina saatavana, omistihan Savander Lauritsalassa olutpanimon ja kievarin.

Vaimonsa Sofia Halitziuksen perintönä Savander oli saanut Lauritsalan kartanon, ja peri appensa hoitaman Hackmannin puutavaraliikkeen edustuksen, johon kuului puiden lähetys, vastaanotto ja lastaus Viipuriin kuljetettavaksi.

Saimaan kanavan rakentamisen takia valtio lunasti kanavan tieltä osan Savanderin maista Lauritsalassa ja hyvitti sen luovuttamalla osan Tyysterniemestä. Kanavan rakennusaikoihin Savander sai lisätyötä rakennusmiesten muonittajana. Omistamalleen Härskiänsaaren maille Savander rakennutti telakan, jossa valmistettiin liikkeen tarvitsemia laivoja ja veneitä.

C. Fr Savanderille myönnettiin kauppaneuvoksen arvo 52-vuotiaana työstään Saimaan kanavan hyväksi. Hän toimi myös kaupungin elinkorkolaitoksen edustajana ja Claudelinin kuoltua verohintojen määrääjänä ja sunnuntaikoulun johtokunnassa.

Vanhan kauppaneuvoksen elinaikana toiminimi kesti myös 1850-luvun vaikeat vuodet. Carl Fredrik Savander kuoli vuonna 1862, jolloin vanhin poika Carl Wilhelm Savander yritti jatkaa isänsä uraa, mutta jo vuonna 1867 yritys jätti vararikkoanomuksen. Monissa huutokaupoissa myytiin kauppahuoneen tavaravarastoa, ja parasta irtainta tavaraa lähetettiin myös Viipurin huutokauppakamariin rahaksi muutettavaksi. Kauppakartanon osti alkuaan viipurilainen kauppakirjuri Woldemar Couper, joka oli aloittanut kaupungissa rihkamakauppiaana 1866.

Matti Roiha

Parikkalassa syntynyt ja Viipurissa Lallukalla työskennellyt Matti Roiha aloitti kauppatoimintansa Lappeenrannassa vuonna 1886 leskirouva Sotikoffin tontilla, jossa ainakin valmisti ja myi kravatteja, ja anoi samana vuonna lupaa sikarien, paperossien ja hienompien tupakkalaatujen valmistukseen. Roihan tehtaan tupakkavalmisteet saivat useina vuosina voittoja maailmannäyttelyissä eri puolilla maailmaa. Roiha oli ostanut Couperilta 1890 aiemmin Savanderin omistuksessa olleen talon, johon siirsi tupakkatehtaansa sekä alkoi myydä mm hattuja samalla kun jatkoi Woldemar Couperin samassa talossa 1883 aloittamaa väkijuomain ”vähittäis- ja paljottaiskauppaa”.

Roiha itse muutti vuoden 1896 alussa Viipuriin, jonne siirsi myös kravattitehtaansa, mutta hänen väkijuomamyymälänsä toimi kaupungissa edelleen. Tupakkatehdas jäi huonolle hoidolle ja myytiin huutokaupalla 1906 August Gestrinille. Roihan väkijuomainmyymälä toimi kaupungissa ainakin 1890-luvulle, jolloin maistraatti ei enää suostunut lupaa uusimaan, koska Roiha asui jo poissa kaupungista ja viinamyymälä sijaitsi lähellä kahta koulua. Vielä vuonna 1903 Roiha kuitenkin yritti uusia miedoimpien väkijuomain myyntioikeutta, ilmeisesti siinä kuitenkaan onnistumatta.

Christian Haikala

Kauppias Couperin viereisellä tontilla aloitti kaupanpidon vuonna 1886 ruokatavarakauppias Henrik Hellsteniltä talon ostanut Christian Haikala, jonka liiketoimet kaupungissa juontavat juurensa aina vuoteen 1858. Tuolloin hän piti veljensä kanssa nahkimoa, yritti leipomoalaa ja perusti Tyysterniemeen höyryveromyllyn, korjaus- ja valinpajan sekä viereiselle tontille yksiraamisen sirkkelisahan.

Kauppiaan luvat Haikala oli saanut jo vuonna 1868, jolloin hän avasi kaupungissa kaksi puotia. Yksi Haikalan monista kauppaliikkeistä oli ainakin entisessä ajurinvanhempi Petter Bruunin talossa nykyisen Koulu- ja Kirkkokadun (ns. Kirkkolan talon tontti) kulmassa, jossa hän oli aluksi vuokralaisena, mutta osti talon itselleen vuonna 1880. Haikala ilmoitti 1886 myyvänsä kaupassa tuorepuolella mm. jääkellarilohta ja ”Delikatessi-silliä kastimen kanssa”.

Haikala oli vuoteen 1887 mennessä kohonnut Lappeenrannan johtavaksi kauppiaaksi, ja hän rakennutti vasta hankitulle tontilleen no 9 nyk. Koulu- ja Kauppakadun kulmaan kaupungin ensimmäisen kivitalon liikepaikakseen. Siinä talossa hän jatkoi menestyksekästä kaupankäyntiä myyden välillä erikoisuutena heinänsiemenien, kesähattujen, siman sekä Riian pellavasiemenblinien lisäksi ruiskahvia ja mustikoista tehtyä marjaviiniä.

Christian Haikala kuoli vuonna 1896, minkä jälkeen mylly- ja sahaliikkeen johdossa oli vuoteen 1903 saakka leskirouva Anna Haikala, joka toimi myös aktiivisesti mm. kaupungin Naisyhdistyksessä. Hän jatkoi myös kauppaliikettä, jonka varasto myytiin huutokaupassa vasta vuonna 1910.

Juomatavaroita

Koko 1800-luvun ajan olivat kaikki suuremmat kauppahuoneet saaneet myydä puodeissaan miedompia väkijuomia, mm. viinejä, olutta, punssia. Monet kauppiaat tekivät myös myyntiin omia miedompia sekoituksiaan esimerkiksi marjamehuista ja viinasta.

Viinanmyyntioikeuksia oli pyritty supistamaan vuodesta 1878 alkaen, ja oikeus väkevämpien viinojen myyntiin annettiin sitä varten perustetulle Anniskeluyhtiölle. Näin pyrittiin vähentämään työkansan juopottelua etenkin pyhäaikoina. Uudella yhtiöllä sai olla yksi myymälä ja kaksi anniskelupaikkaa. Ravintolat saivat myydä väkijuomia ja ulkomaisten väkijuomien ja viinien myynti annettiin suurimmille kauppiaille, aluksi Woldemar Couperille ja Matti Roihalle, vaikka maistraatti antoikin lupia myös muille valtuustoa suopeammin. Kaikki suurimmat kauppiaat kiistelivät viinanmyyntiluvista.

Tämäkään lainsäädäntö ei ilmeisesti tuonut helpotusta kaupunkilaisten turmiolliseen tilaan, vaan 1886 alettiin toden teolla keksiä keinoja väkijuomain aiheuttamien haittojen lieventämiseksi. Kaupungin seurakunnan jäsenet päätyivät kokouksessaan antamaan maistraatille lausunnon, jossa ehdotettiin seuraavan tammikuun ensimmäisestä päivästä alkaen sellaisten väkijuomain myynnin ja anniskelun kieltämistä kokonaan, jonka alkoholiprosentti oli yli 25. Myös ylempiä porvareita ja työkansaa koolle kutsunut maisteri Reijolan johtama kokous päätyi ajamaan jopa viinien ja oluiden myynnin poistamista ruokatavarakaupoista.

Vuonna 1888 annettiin viinan, poltettujen ja tisleerattujen juomien myyntiin oikeudet Viktor Abramoffin äidille, Seurahuoneen emännälle, rouva Maria Abramoffille, Anniskeluyhtiön viinakaupalle ja herra Woldemar Couperille. Vielä 1890-luvun puolivälissä vedottiin kuntakokouksissa myös miedompien juomien myynnin kieltämiseen ”niitä myyskenteleviltä kauppiailta” kansan valistuksen ja sivistyksen nimissä. Lopulta myös miedompien juomien myynti siirtyi vuonna 1896 kokonaisuudessaan Lappeenrannan Juomatavarainkauppa Oy:lle, joka muutti entiseen Roihan taloon 1898.

Kaupungissa pidettiin 1911 kieltolain hengessä Suomen yleinen raittiuskokokous ja valtuusto yritti viinan täyskieltoa, mutta perui kuitenkin esityksen. Anniskeluyhtiö ja juuri perustettu Väkijuomain vähittäismyynti ja anniskelu Oy Lappeenrannassa saivat myyntioikeudet. Viime mainittu sai lisäksi maksua vastaan anniskeluoikeuden Seurahuoneella. Anniskeluyhtiön viinikauppa toimi vuonna 1914 Holopaisen talossa satamatorin laidalla ja myyjänä kaupassa oli Axel Ståhle.

Ensimmäisen maailmansodan lähestyessä oli kuvernööri osittain maistraatin suosituksella laajentanut myyntiä haluten ehkäistä valtuuston monopolisoimisyritykset sekä kaupan että miedoimpien juomien tarjoilun alalla. Kuvernööri määräsi kuitenkin 1915 myynnin vain yhdelle yhtiölle. Sota-aikana valtuusto vahvisti entisenlaiset oikeudet, mutta anoi samalla, että vuonna 1909 eduskunnan hyväksymä kieltolaki toteutettaisiin.

Valtiovallan taholta tehtyjen rajoitusten takia anniskeluyhtiöiden voittovarat kävivät vähäisiksi, ja valtuusto hyväksyi lähes täydellisen kunnallisen kieltolain kahdeksi vuodeksi kesäkuun alusta 1917 alkaen. Lappeenranta-Lauritsala-yhtiö sai pitää lainmukaisen oikeutensa myydä tehtaalta olutta ja Väkijuomain Vähittäismyynti ja Anniskelu Oy:n sopimus Seurahuoneen viinanmyynnistä purettiin.

Kansansivistystä

Haikalan omistamassa talossa toimi Lappeenrannan ainoa kirjakauppa, jonka oli perustanut vuonna 1874 kansakoulunopettaja Emilia Sohlman, sittemmin Pelkonen. Kirjakauppaa oli jatkanut 1889 Ida Carling, joka sai painotoimen ylihallitukselta luvan pitää kirjakauppaa Haikalan talossa Kauppakadun varrella. Carlingin kirjakauppa toimi entisissä Christian Haikalan puotihuoneissa, joissa välillä oli muutaman vuoden ollut vuokralaisena kauppias Pekka Raninen.

Aikansa uutuuskirjojen lisäksi kirjakauppa tarjosi vuonna 1889 Thymo Cresola saippuaa, hajuvesiä, stemppelimustetta, kaulanauhoja ja hansikkaita. Kirjakaupassa myytiin myös naisten asusteita ja monenlaisia ompelutarvikkeita sekä koruompelutöitä ostajille valmistettaviksi.

Carling piti kaupan erityisesti ruotsinkielistä kirjallisuutta, mutta esimerkiksi toukokuussa 1890 julkaistun mainoksen mukaan kirjakaupassa oli tarjolla myös runsaasti uskonnollisia teoksia: ”Vartia-ääniä Suomen Siionista III”, ”Rippilasten kirja”, O.Jensen ”Papin palvelus”, ”Lasten opiksi ja huviksi” ja Lindmanin ”Turun Tuomiokirkko”, jotka olivat ajan uutuuksia. Vuonna 1894 taas tarjottiin myös ajanvietettä, maanviljelyskirjasia, Elsa Pakkalaa ja Juhani Ahoa.

Carling muutti Suomen Rakuunarykmentin hajottamisen jälkeen pois kaupungista, mutta hänen kiintymystään entiseen kotiseutuun osoittavat jälkisäädöksenä tehdyt lahjoitukset kaupungille ja rouvasväenyhdistykselle. Ne käytettiin Armilaan vuonna 1905 perustetun lastentarhan (nykyinen Peltolan päiväkoti) laajennustöihin vuonna 1914. Tämän myöhemmin ”Ensiavuksi” nimetyn yhdistyksen puheenjohtajana toimi myös kirjakaupan ensimmäinen omistaja kansakoulunopettaja Emilia Pelkonen.

Kirjakauppaoikeudet sai vuonna 1902 kauppias Antti Juho Ruotzi, jonka tytär Aina Siviä ryhtyi kaupan hoitajaksi. Omistajana oli kuitenkin A. J. Ruotzi kuolemaansa asti vuonna 1906, jolloin se siirtyi Siviän nimiin. Kirjakaupan joulunäyttelyssä 1910 oli kirjallisuuden lisäksi esillä allakoita, kalentereita, koriste-esineitä, taide-esineitä, kipsikuvia sekä koru- ja arvotavaraa.

Siviä Ruotzi toimi aktiivisesti myös kirjaston hyväksi, ja hänet valittiin vuonna 1909 kirjaston johtokuntaan. Naisyhdistyksen kirjallisuuden ja yhteiskunnallisten asioiden tarkkailijan tehtävät lennätinpäällikön rouva Ellinor Ståhlen kanssa ja Suomalaisen Naisliiton osaston perustaminen vuonna 1906, jolloin naiset saivat yleisen äänioikeuden, osoittavat Siviä Ruotzin aktiivista kiinnostusta myös poliittisiin ja yhteiskunnallisiin asioihin. Vuonna 1918 Siviä Ruotzi valittiin kaupunginvaltuustoon, jonne myös myöhemmin Toivokodin perustajana tunnettu Ellinor Ståhle tuli kokoomuksen edustajana. Kauppias Maria Lindholm, William Lindhomin puoliso, pääsi tuolloin valtuustoon edistyspuolueesta. Siviä Ruotzin poliittinen ura johti aina eduskuntaan asti 1924, ja hän istui yhden parlamenttikauden. Siviä Ruotzi oli myös tunnettu ja arvostettu jäsen Suomen kirjakauppiasliitossa, jossa hän toimi ainoana naisena vuosikymmeniä. Lappeenrannan Kirjakauppana tunnetuksi tullutta yritystä Siviä Ruotzi johti kuolemaansa asti vuoteen 1946.

VIIMEISIÄ JAROSLAVILAISIA

Venäjältä, Jaroslavin kuvernementista muuttaneiden kreivi Seremet’evin maaorjien kaupoista viimeisinä Lappeenrannassa toimivat jo aiemmin mainitun Ivan Wolkoffin ja Savonlinnasta tänne muuttaneen ravintoloitsija Wasili Abramoffin pojan Viktor Abramoffin liikkeet.

Ivan Wolkoff

Ivan Wolkoff aloitti monen muun jaroslavilaisen entisen maaorjatalonpojan tapaan puutarhurina ja lihanvälittäjänä, ja hänen toimipaikkansa sijaitsi leskirouva Kuffschinoffin talossa linnoituksessa. Ivan perusti oman teurastamon Ihalaisiin 1861 ja lihakauppa siirtyi linnoituksesta keskustaan.

Ivan Wolkoffin tuolloin yhdeksänlapsinen perhe oli saanut 1871 Suomen suuriruhtinaskunnan kansalaisuuden, Ivan kauppiaan arvon ja vuonna 1872 he asettuivat asumaan kauppias Claudelinin rakennuttamaan ja Filip Slastnikoffilta ostettuun taloon tontille 38 (ennen 12) toisessa kaupunginosassa. Rakennuksen toisessa päässä oli puotihuone konttoreineen ja toinen oli perheen asuntona. Kaupan vintillä, pakarituvassa sekä puodin takahuoneessa asui myös vuokralaisia, joista suurin osa oli kauppa-apulaisia.

Talon suuri piha muodosti varastoineen, talleineen, aittoineen, väentupineen, navettoineen ja pakarintupineen ajan tavan mukaisesti kauppakartanon, jossa pääosa kaupasta käytiin suoraan varastoista maalaisten hevoskärreihin. Vuonna 1912 oli kaupan varastossa seuraavasti ruokatavaraa: yli 7000 kiloa hapankaalia, kaalia, ruokaöljyä ja kurkkua, lisäksi kankaita, taloustavaroita ja rakennustarvikkeita. Yrityksen tavarantoimittajina olivat mm. viipurilaiset tukkukaupat Sergejeff sekä Häkli Lallukka & kumpp.

Portin pieleen rakennetussa, aluksi asuinrakennukseksi tarkoitetussa puodissa, harjoitti 1800-luvun lopulla kauppaa myös kaupungin asuste-, lelu- ja rihkamamuodin edelläkävijä Elisabeth Gestrin, jonka pikkupuodista sai toisinaan myös ”parasta walkeaa portviiniä”. Vuodesta 1917 lähtien huoneistossa toimi Koposen vaatetusliike.

Wolkoffin lihakauppa siirtyi vuonna 1887 kadun toiselle puolelle tontille no 4, ja kauppakartanon puoti jäi sekatavarakaupaksi. Wolkoffilla oli vuodesta 1878 lähtien ollut kauppa myös yhdessä omistamassaan Pallon kaupunginosassa sijainneessa kiinteistössä.

Armilassa, Lavolassa ja Lauritsalassa sijainneilla tiloilla harjoitettu maanviljelys oli Wolkoffien tärkeä tulonlähde kaupan lisäksi, ja tilojen tuotteita myytiin myös kauppavarastoista. Tiloilla vuokralaisina asuneet perheelliset työmiehet hoitivat maatyöt. Ihalaisen teurastamo toimi 1890-luvun lopulle asti.

Ivan Wolkoffin liike oli 1880-luvulla kohonnut Haikalan jälkeen toiseksi johtavaksi liikkeeksi ja Ivanin kuoltua vuonna 1900 hänen kymmenestä lapsestaan Mihail ja Nikolai jatkoivat yhdessä isänsä kauppatointa Mihailin kuolemaan asti seuraavana vuonna. Tämän jälkeen kaupasta vastasi Nikolai apunaan pietarilaissyntyinen vaimonsa Maria Ivanovna, jonka piti apulaisineen Nikolain kuoleman jälkeen kauppaa vuodesta 1912 vuoteen 1922.

Viktor Abramoff

Venäläisistä kauppiaista Viktor Abramoff jatkoi Seurahuoneen isäntänä toimineen, 1886 kuolleen isänsä, kauppias Wasili Abramoffin aloittamaa liikemiesuraa perustamalla ensin ”puu- ynnä kaikenlaisten tavarain kaupan”, joka vei mm. parruja aina Egyptiin asti. Vuonna 1896 Abramoff perusti ”Lappeenrannan Rauta- ja Rakennusaineiden kaupan” Haikalan taloon. Yritys myi rautakaupan alaan kuuluvia tuotteita sekä tapetteja ja ”Wärejä”. Vielä 1899 Abramoffilla oli Haikalan talon myymälän valikoimissa silppu-, visku- ja puimakoneita, vedenvaristajia sekä pumppuja.

Abramoff siirsi kauppansa vuonna 1900 vastakkaiseen Kauppa- ja Koulukadun kulmataloon, jonka pankinjohtaja J. Pelkonen oli ostanut A. G. Ruotzin konkurssipesältä samana vuonna.

Kaupunkilaisten keskuudessa ”Vilkkaana Vihtorina” tunnetuksi tullut Lappeenrannan Rautakaupan perustaja omisti lotjia ja tiilitehtaan, toimi kaupungin rahatoimikamarin jäsenenä, venäläisen sotaväen hankkijana, sekä oli mukana kauppahallihankkeessa ja oli myös yksi kylpylaitoksen perustajista.

Viktor Abramoffin sairastuttua 1912 jatkoi rouva Aleksandra Abramoff liikkeen johdossa ja hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1916 yrityksestä muodostettiin osakeyhtiö, jossa osakkaina olivat Leo Abramoff ja L. Tolvanen.

TUKKUKAUPPOJA JA PIKKUPUOTEJA

Lappeenrannan kauppatori oli siirretty vuonna 1890 Raatihuoneen torin ahtauden takia kaupunginlahden rantaan, jonne osa suurkauppiaista siirsi myymälänsä tai perusti liikkeelleen pienemmän sivumyymälän, joka oli yksi tie erikoistumiseen. Näin oli kaupankäynnin painopiste vuosisadan taitteessa rantatorilla ja Kauppakadun tienoilla. Satamaa vilkastutti Saimaan laivaliikenne ja sen myötä ostoksille tulleet lähipitäjien asukkaat sekä tavarankuljetukset.

1900-luvun alku oli pienten erikoisliikkeiden perustamisen ja niihin soveltuvien kauppatalojen rakentamisen aikaa. Rantatorin laidalla kauppaa käytiin torin ja vuosisadan alussa valmistuneen Viktor Abramoffin rakennuttaman kauppahallin lisäksi vuonna 1892 valmistuneessa rakennusmestari Holpaisen talossa, ja vuodesta 1906 uudessa huopatehtailija Heikki Auvisen rakennuttamassa kiinteistössä.

Pienempiä puoteja oli lisäksi monessa torin laidan talossa. Kauppiaiden lukumäärä lisääntyi monikymmenkertaiseksi vuosisadan alussa, ja moni entinen puotipoika yritti oman liikkeen perustamista, vaikkakin usein melko huonolla menestyksellä, joten vaihtuvuus kauppiaskunnassa oli suuri.

Kaupungin vanhin osuuskauppa, ”Työväen Osuusliike”, perustettiin vuonna 1904 Sacharoffin talossa nykyisen Säästöpankin kohdalla ja vuonna 1915 E. Sunin perustama tukku- ja vähittäiskauppa entisessä Haikalan talossa keskittyi vähitellen tukkukauppaan ja palveli näin ollen kaupungin erikoisliikkeitä.

Holpaisen ja Auvisen talot

E. J. Holpaisen vuonna 1892 valmistuneessa talossa rantatorin vierellä toimi viime vuosisadan lopulla kaupungin postitoimiston lisäksi lähinnä elintarvikkeiden myyntiin keskittyneitä liikkeitä: Savikurjen & kumpp. lihakauppa, kesäravintola, Paulina Kolinin tehdastekoisten tavaroiden kauppa, Matti Roihan ”Maalaiskauppa” (1895), ja A. A. Jakoleffin leipurinliike, jotka kaikki palvelivat torilla asioivia 1890-luvulla.

Jo Viipurissa ja Mikkelissä tukku- ja vähittäiskauppaa harjoittaneen Albin Westerholmin vuonna 1896 perustaman tukku- ja vähittäiskaupan toinen sivuliike toimi myös Holpaisen talon kulmassa. Hienot kotimaiset pukukankaat, asusteet, ”Nobelin petroleumi”, ”etelänhedelmät”, kylmävaunussa kuljetetut tuoreet englanninleivokset ja paljon muuta tarpeellista tai ylellistä oli tarjolla tässä monipuolisessa puodissa, jonka pääliike sijaitsi entisessä Roihan talossa nykyisen Sokoksen paikalla.

Westerholm keskittyi vähitellen lähinnä kangas- ja vaatepuolelle ja yrityksen jatkaja, liikkeessä kauppa-apulaisena aloittanut Westerholmin veljenpoika William Lindholm, osti vuonna 1906 molemmat liikkeet nimiinsä. Vuoteen 1920 mennessä Lindholm oli kohonnut kaupungin suurimmaksi tukkuliikkeeksi. Vasta tällöin myös Lindholmin kauppapuoti muutti omaan liiketaloon, monen lappeenrantalaisen muistamaan paikkaan Kauppakadulle vastapäätä Hotelli Patriaa.

Lindholmin yritys oli jo vuonna 1907 saanut kilpailijan myös torin vierellä sijainneeseen huopatehtailija Heikki Auvisen taloon, kun Kohvakka ja Löppönen avasivat tukku- ja sekatavarakaupan ”avonaisessa puodissa”, jota Hjalmar Kohvakka jatkoi omissa nimissään vuodesta 1908 alkaen. Hyllyjen avulla useaan osastoon jaettu liike tarjosi kotimaisten tehtaitten tuotteita, venäläisiä arbuuseja ja appelsiineja sekä suomalaisia ja skotlantilaisia villakankaita. Lisäksi junalasteittain suolaa tuotiin rautatievaunuista kaupan varastoihin kuljetettavaksi laivoilla eteenpäin maaseudulle.

Hjalmar Kohvakka kuoli vuonna 1918 kansalaissodan vaikeiden aikojen rasittamana. Punaisen puolen miehet tekivät kauppoihin ja kauppiaiden koteihin takavarikkoiskuja jopa keskellä yötä, ja etsivät mahdollista piilotettua tavaraa. Liikkeenhoidolle tärkeät kauppayhteydet Pietariin katkesivat silloin myös. Kohvakan aloittama liike jatkoi osakeyhtiönä ja nousi 1920-luvulle tultaessa Lappeenrannan suurimpien joukkoon.

Jo 1894 kaupungissa kauppiaana aloittanut O. V. Oinonen perusti ”Lappeenrannan Kauppa Oy” kangas- ja sekatavarainkaupan 1912 Holpaisen taloon ja yhdessä Palosaaren kanssa rauta- ja sekatavarainkaupan. Se oli pohjana vuonna 1919 perustetulle rauta-alan tukku- ja vähittäiskaupalle Rauta Oy:lle, josta 20-luvulle tultaessa muodostui vielä monen muistissa oleva, aluksi lähinnä suurteollisuutta palvellut Varalan perheyritys.

Pekka Kinnunen

Kaupan erikoistumisen aikoihin siirtyivät myös monet käsityöammatin harjoittajat kauppiaiksi, yleensä vähitellen siten, että esimerkiksi suutari valmisti ensin kenkiä omassa verstaassaan, möi ne omassa liikkeessään ja siirtyi vähitellen myymään myös kotimaisten kenkätehtaitten tuotteita.

Lappeenrannan kuuluisin suutari oli vuonna 1890 jalkineiden valmistuksen Pallon kaupunginosassa aloittanut Pekka Kinnunen, jonka tekemä naisen kenkä palkittiin parhaana Pariisin maailmannäyttelyssä. Kinnunen valmisti jo 1910-luvulla omassa verstaassaan sarjavalmisteisia kenkiä ja sotilassaappaita Venäjän valtiolle, vaikka hienommat kengät tehtiinkin vielä tilauksesta käsityönä.

Pekka Kinnunen perusti kenkien ja nahkojen sivumyymälän 1914 rantatorin vierelle Holpaisen taloon, josta lähipitäjien suutarit ostivat vielä omiin tarpeisiinsa nahkoja. Kaupassa myytiin myös hevosvaljaita torilla asioiville isännille.

Vielä 1917 Kinnunen sai Suomen ensimmäisillä suurmessuilla kengistään I palkinnon. 1920-luvulle tultaessa oli osakeyhtiöksi muodostetun liikkeen pääasiallinen artikkeli kuitenkin jo suomalaisista tehtaista tilatut tehdastekoiset kengät.

Helsinkiläisten talo

Lappeenrannassakin moniin eri osastoihin jaetut kauppahuoneet alkoivat vuosisadan vaihteessa vaihtua pieniin erikoisliikkeisiin, ja niiden tarpeisiin sopivat uudet kaksikerroksiset liiketalot, joiden kivestä tehty alakerta oli varattu pienille liikehuoneistoille takahuoneineen ja hirsirakenteiset yläkerrat oli tarkoitettu asumiseen.

Ensimmäinen tämän tyyppinen rakennus Lappeenrannassa oli Haikalan talon viereen Kuninkaankadulle (nykyselle Koulukadulle) rakennusmestari A. Sirénin vuonna 1891 rakennuttama, jossa toimi ainakin leipomo myymälöineen. Tähän tyyppiin voidaan lukea myös edellä mainitut Holpaisen ja Auvisen talot. Vuonna 1909 valmistui lisäksi ”helsinkiläisten talona” tunnetuksi tullut, oman aikansa ”liikepalatsi” Kauppa- ja Valtakadun (entinen Aleksanterinkatu) kulmaan sekä suutari Pekka Kinnusen suutariverstastaan ja myymälää varten rakennuttama jugend-tyylinen liiketalo. Se sijaitsi Snellmaninkadun ja Valtakadun kulmassa ja siinä oli tilaa myös pienille vuokrattaville liikehuoneistoille.

Helsinkiläisten rakennusmestarien Taipale & Forstadiuksen suunnittelema ja rakennuttama liikepalatsi nykyisen Säästöpankin paikalla tunnettiin paremminkin ”Apteekintalona” sen jälkeen kun apteekkari Snellman muutti siihen apteekkinsa 1930-luvulla. Rakennus sai ensimmäisenä vuokralaisekseen vuonna 1909 viipurilaisen A. Blumfeltin 1908 perustaman kahvikaupan sivuliikkeen, jonka kaupanhoitajana toimi Maria Antonoff.

Tuokio kahvikauppa Mokassa Kauppakatu 7

On vuosi 1909 ja avaan vastavalmistuneen liiketalon oven, kultaseppä -”optiikkeri” Palmulan viereisen, jonka uudenaikaisen suureen näyteikkunaan on juuri asetettu silmälaseja, liinarenkaita, lusikoita, kirjoitusvälineitä, medaljonkeja ja muita ”kulta- ja hopeateoksia”.

Kahvihampaan kolotus vain yltyy, kun kahvikauppa Mokkaan astuttuani minut toivottaa tervetulleeksi huumaava vastapaahdettujen kahvien tuoksu ja tiskin takana topakka kahvikauppa Mokan liikkeenhoitaja, kahvilaatujen hyvä tuntija, ylväs venäläissyntyinen Maria Antonoff. Uutuuttaan hohtavan kaupan seinien vieret ovat pienten kahvilaarien peitossa, joissa kaikki mahdolliset jauhamattomat ja jauhetut kahvilaadut ovat aisteja houkuttavasti esillä. Raaka kahvi ja runsas valikoima kaakao-, tee- ja suklaapaketteja on asetettu hyllyihin.

Valittuani myymälänhoitajan kanssa haluamani kahvisekoituksen Pauligin jauhamattomista kahveista, pavut kaadetaan myllyyn. Muutama ohikulkija pysähtyy katsomaan kaupan ikkunan äärellä olevia kahvimyllyn Kauppakadulle näkyviä suuria pyöriä, jotka alkavat liikkua myllyn käynnistyttyä. Pian saan ruskeaan paperipussiin pakatun vasta jauhetun kahvin kassiini, ja Maria Antonoff suosittelee vielä huonolla suomen kielellä viipurilaisen Pohjolan - Koiton makeistehtaan karamelleja kotiin vietäväksi. Hän kääräisee ne kätevästi paperituutin sisälle, jonka sitoo pakettinappulalla.

Upouuden kassakoneen kilinä soi vielä korvissani, kun palaan takaisin Kauppakadulle, ja huomaan kuinka vastapäisen rautakaupan omistaja Viktor Abramoff palaa juuri keppiinsä nojaten joka aamuiselta kävelyretkeltään satamasta.

Mietin pitäisiköhän vielä pistäytyä Lindholmin puodissa, joka ilmoitti myyvänsä uutuutena ”gummikalosseja ja -palloja”.

Kahvikauppa Mokan omistus siirtyi vuonna 1917 A. Wikströmille, jonka puoliso Fanny Onerva piti kauppaa yllä. Kaupanhoitajana edelleen työskennellyt Maria Antonoff osti 1923 liikkeen omiin nimiinsä ja otti myymäläapulaisekseen Maija Sokuran. Talvisodan pommitusten takia liike jouduttiin siirtämään Valtakadun puolelle pienempään huoneistoon, ja Maija Sokura osti liikkeen omiin nimiinsä. Tämä ”Mokka Maijan kahvikauppana” tunnetuksi tullut erikoisliike on tuoksuineen vielä monen kaupunkilaisen mielissä, toimihan se samalla paikalla aina vuoteen 1979 asti.

Rakennusmestarit Taipale ja Forstadius omistivat talon vuoteen 1912 saakka, ja siinä toimineista muista erikoisliikkeistä ensi vuosien tulokkaita olivat Lappeenrannan työvankilan myymälä, leipuri Ernst Albert Pehrmannin leipomon sivuliike, Vilho Strengelin ruokatavara-, makkara- ja säilykeliike, Oinosen ja Reinikaisen nahka- ja jalkinekauppa, P. Salon herkku- ja hedelmäkauppa ja Hietakankaan valmiidenvaatteiden ja korujen kauppa. Ajan erikoisliikkeitä oli myös Oy Aira, jonka Stockmannin kanssa tekemä sopimus tuotti kaupungin urheilevalle väelle urheilu- ja voimailutarpeita sekä ”maailmankuuluja Hagenin pikaluistimia”. Talon Aleksanterinkadun, eli nykyisen Valtakadun, puoleisella sivulla myi ”sähkömonttööri” Antti Hietamies vuodesta 1913 lamppuja, polkupyöriä, sähkö-tarvikkeita, taskulamppuja, taskulampun pattereita, lämmityslaitteita ja ”keittoapparaatteja”, ja hänen liikkeensä teki myös ympäröivän maaseudun sähköistystöitä. Vuodesta 1912 oli liiketalo Amanda Berqvistin omistuksessa, kunnes Christian Haikalan rouva Anna osti sen vuonna 1917. Hänen poikansa Onni Haikala perusti sinne kukkien, siemenien ja omassa kasvitarhassa kasvatetun raakatupakan myyntiin erikoistuneen kaupan vuonna 1919.

Vaikka kaupan erikoistuminen olikin vielä viime vuosisadan puolella hidasta, oltiin myös Lappeenrannassa jo vuosisadan alussa valmiita perustamaan pieniä erikoistuneita liikkeitä. Asiaa edisti uusien liiketalojen vilkas rakentaminen.

Jos viime vuosisadan lopulla oli kauppiaskunnan vaihtuvuus suurta kaupan alalle ryhtyneiden taitamattomien yrittäjien vuoksi, sai 1900-luvun alku myös monet yrittämään pieniä erikoisliikkeitä, joista suosituimpia olivat siirtomaatavarapuodit, joita useat kauppiaat pystyivät pitämään vain muutaman vuoden. Lisäksi koventuva kilpailu vähensi yritysten tuottavuutta, ja yleistyneitä siirtomaa-tavarakauppoja haittasi myös välillisesti Pietarin kaupan tyrehtyminen.

Tukku- ja vähittäiskauppaa harjoittaneet kauppahuoneet vaihtuivat ja eriytyivät itsenäisyyden alussa vähitellen pelkästään vähittäiskauppaa harjoittaviksi erikoisliikkeiksi, joita tukkukaupat palvelivat. Tämä taas muutti kaupankäynnin luonnetta ja yrittäjiltä väheni suora kosketus tuotteita valmistaviin tehtaisiin ja niiden kaupoissa kierteleviin edustajiin, jotka hevoskuormissa kuljetettuine tuotenäytteineen olivat aiemmin olleet vakituisia vieraita kauppiaskodeissa.

Tässä artikkelissa esiin tulleiden kauppiaiden ja kauppojen lisäksi oli lukuisia muitakin merkittäviä kauppiaita, mm. 1904 perustettu Joosef Kaarnan siirtomaa- ja sekatavaran tukkuliike ja Aleksanterinkatu 47:ssä (nykyinen Valtakatu) vuonna 1915 aloittanut viipurilaisen Sofia Zweygberg Ab:n kangaskauppa, joka vuodesta 1917 toimi Koulu- ja Kauppakadun kulmassa nyk. Leonia-pankin paikalla, samassa puurakennuksessa, jossa edelleen oli vuokralaisena Viktor Abramoffin perustama Lappeenrannan rautakauppa ja jonka moni vielä muistaa.

Lukijalle huomioitavaksi

Venäläisten nimien asussa esiintyy eri lähteissä ja alkuperäisdokumenteissa erilaista kirjoitusasua. Tässä tekstissä on käytetty pääasiassa samaa kirjoitustapaa kuin Liisa Castrénin Lappeenrannan historiassa, joka on viimeksi julkaistu virallinen kaupungin historiateos tältä ajalta. M. K.

Lähteet:

Painetut lähteet

Castren Liisa, Lappeenrannan kaupungin historia 1912-1918, Lappeenranta 1957.

Hoffman Kai, Elinkeinojen kehitys, Lappeenrannan kaupungin historia 1917-1966, Lappeenranta 1988

Murto T.G., Lappeenranta 300 vuotta kaupunkina, Lappeenranta 1949.

Töchter Europas, Euroopan tyttäret, Hällisch-Fränkischen Museums, Band 10, Schwäbisch Hall 1996.

Yli 85 vuotta yrittäjätoimintaa samassa suvussa, toim. Sakari Lindholm, ei painovuotta

Lappeenrannan maakuntakirjasto:

Sanomalehtiarkisto

Painamattomat lähteet:

Lappeenrannan kaupungin arkisto

Raastuvanoikeuden ja maistraatin pöytäkirjat, perunkirjat ja konkurssiasiakirjat.

Äänitearkisto: Salo Pirkko, kauppiaat, Tampereen yliopisto, kansanperinteen laitos 1972.

Etelä-Karjalan museo:

Tynkkynen Liisa, Wolkoffin kauppiassuvun vaiheet, julkaisematon käsikirjoitus

Äänitearkisto: Mervi Kansonen, kauppiaat 1983.

Artikkeli on julkaistu teoksessa Kauskilasta kuntaliitokseen. Historiaa ja tarinoita. Etelä-Karjalan museon julkaisusarja nro 21. Lappeenranta. 1999.

Teoksen tilaukset osoitteesta museot@lappeenranta.fi hintaan á 10 € (+ toimituskulut).