KAUPUNGIN PERUSTAMINEN 1649 JA MAAHERRA JOHAN ROSENHANE

Pekka Toivanen

KAUPUNGIN PERUSTAMINEN 1649 JA MAAHERRA JOHAN ROSENHANE

Suomalaisen kaupunkilaitoksen synnyn "toisessa geneettisessä vaiheessa" 1600-luvun puolivälissä perustetun Lappeenrannan kaupungin taustalla on perimmältään Westfalenin rauhan muuttama Ruotsin asema vaatimuksineen. Pohjoiseurooppalaiseksi suurvallaksi nousseen Ruotsin keskushallinto laati uuden kauppa- ja kaupunkipolitiikan. Valtiontaloudelle oli tärkeää perustaa kaupunkeja, joissa taitavat kauppiaat ja uutterat käsityöläiset nostaisivat taloudellista vaurautta ja siinä sivussa kohentaisivat valtakunnan edustavuutta. Yksin Tukholmakin oli vielä rauhan solmimisen aikaan siinä määrin agraarinen ja nukkavieru, että valtiojohto kainosteli kutsua ulkomaalaisia delegaatteja katsomaan uuden suurvallan kulissien taakse.

Kreivi Pietari Brahe toteutti toisen kenraalikuvernöörikautensa alussa tunnollisesti valtaneuvoston hänelle määräämiä tehtäviä, joihin kuului kaupunkien perustaminen suurimpiin markkinapaikkoihin. Näin katsottiin voitavan parhaiten torjua myös kansallisiksi epäkohdiksi kohonneita majamieslaitosta ja maakauppaa. Niinpä tammikuusta 1649 lähtien Brahe teki jälleen pitkän kiertomatkan Suomessa vieraillen mm. Viipurissa, jossa hän kuunteli paikallisen käskynhaltijan, maaherra Johan Rosenhanen, käsityksiä saamansa virkaohjesäännön toteuttamiseksi. Viipurissa Pietari Brahe ja Johan Rosenhane tekivät myös päätöksen uuden kaupungin perustamisesta viipurilaisten vanhaan markkinapaikkaan, Lappeenrantaan. Sen jälkeen kenraalikuvernöörin matka jatkui Lappeenrannan kautta Savonlinnaan.

Vaikka kaupunki näin oli jo perustettu Pietari Brahen Viipurin pysähdyksen yhteydessä, se vaati ajan katsomusten mukaan vielä privilegit eli kaupungin erityisoikeudet. Privilegeistä päätettiin Tukholman valtiopäivillä 20.9.1652. Tuolloin kaupunki oli siis jo aloittanut toimintansa, saanut kaupunkiväestönsä, pormestarinsa ja asemakaavankin. Maanmittari Erik Nilsson Aspegren oli kaavoittanut Lappeenrannan ja toisen kaupunkitulokkaan, Vehkalahden, saman matkansa aikana kesäkuussa 1649. Lappeenrantaan oli nähtävästi jo Viipurin neuvonpidossa talvella 1649 valittu pormestariksi alkujaan viipurilainen Jochim Lenter. Hän matkusti maaherra Rosenhanen neuvomana kesällä 1652 Tukholmaan valtiopäiville. Seuraavan vuoden 1653 alussa pormestari Lenter saapui privilegit mukanaan Viipuriin, jossa hän luovutti ne maaherra Johan Rosenhanelle.

Kaupungin privilegien esikuva on löydettävissä vuonna 1643 perustetun Moran kaupungin privilegeistä, jotka muutamia epäoleellisia järjestyseroja lukuun ottamatta olivat jokseenkin samat. Lappeenrannan privilegien 14. eli toripäivää koskeva kohta oli saanut vaikutteita Viipurin oikeuksista ja Lappeenrannan markkinapaikalla kahden kaupungin välille odotettavissa olevasta ristiriidasta.

Kaupungin nimi

Privilegien mukaan perustettu kaupunki sai nimen Lappeenranta ("Lapwestrandh"). Sitä nimitystä asukkaat ja markkinavieraat olivat käyttäneet jo vanhastaan. Siihen viittaa myös anomuskirjeen ensimmäisen vastaanottajan, kirjaajan, merkintä, jossa hän ilmoittaa ottaneensa kirjelmän vastaan valtiopäivillä käsiteltäväksi "äskettäin perustetun Lappeenrannan ('Lapvestrandh') valtuutetulta". Lappeenrannan nimissä esitys ja sen pääkohdat käsiteltiinkin 20.9.1652 mennessä.

Privilegien toinen kohta kaupungin sinetistä viittasi jo ruotsinkielisen nimen uuteen muotoon ja sisältöön: "...he saavat tässä kaupunkinsa sinetissä käyttää ja siihen hahmottaa villin miehen seisomaan järven rannalla, kuten tämä yllä oleva piirustus lähemmin osoittaa,.." Sittemmin kirjelmän alalaitaan merkittiin teksti "Lappeenranta Villimiehenrannaksi" ("Lapvestrand til Willmanstrand").

Maaherra Rosenhane alkoi käyttää kaupungin nimen uutta muotoa 11.9.1653. Mainittu sinetin luonnos on sittemmin kadonnut, mutta kaupunki sai käyttöönsä sinetin vuonna 1656. Se oli varustettu tekstillä "SIGILLUM CIVITATIS WILLMANSTRAND". Villimiehen hahmolla oli ennen Pohjolaan saapumista takanaan pitkä historia Babylonin Gilgamesh -eepoksen hurjasta villimies Endikuksesta hebrealaisten Simsoniin, kreikkalaisten Herakles - sankariin, roomalaisten Herkulekseen ja edelleen pohjoisten kansojen myytteihin. Kuningas Eerik IX otti metsäläisen myös Lapin tunnukseksi pyrkiessään 1600-luvun alussa laajentamaan alueitaan Lappiin asti. Lapin vaakunasta villimiehellä oli lyhyt harppaus Lappeenrannan tunnukseksi. Kuningatar Kristiinan hovimaalarit Henrik Munnekus eli Munichhoven sekä Simon Bourdon maalasivat sitä paitsi villimiestä mm. allegoriamaalauksissaan, joten sinetin aihe oli etsimättä tarjolla.

Lappeenrannan kaupunkihankkeesta närkästyneille viipurilaisille eivät Lappeenranta enempää kuin Villimiehenrantakaan kelvanneet, vaan he ilmensivät loukkaantumistaan erilaisin haukkumanimin. Jo syysmarkkinoilla 15.9.1653 viipurilaisten rumpali Yrjö Kaurainen huusi markkinoiden päätösrummutuksen yhteydessä, että "Viipurin porvarien tulee poistua, että "Häntäkaupungin" ("Swantz stad") asukkaat pääsisivät kaupantekoon". Kaupungin häpäiseminen tiesi rumpalille 30 hopeamarkan sakkoja.

Jo talvella 1654 Kurkijoen pogostan kauppamies Ivan Rigonpoika haukkui lappeenrantalaisia "Nälkäkaupungin" porvareiksi ("Hunger Stadz Borgare") ja herjasi muun ohella kaupungin oikeutta "Kelmikaupungin" ("Skelms Stadz") oikeudeksi. Kauppamies sai kaikkiaan 108 hopeamarkan sakot, joista kaksi herjaa kaupungista ja sen asukkaista tekivät yhteensä 52 hopeamarkan räväkät sakot. Summan suuruuden johdosta ja ennakkopäätöksen saamiseksi oikeuden päätös jätettiin Turun hovioikeuden vahvistettavaksi. Sieltä saatiin kesään 1655 mennessä päätös, jossa Lappeenrannan kaupungin ja sen väen kutsuminen lisänimin kiellettiin 200 hopeatalarin uhkasakolla. Kielto ei kuitenkaan yltänyt Luumäelle saakka, koskapa sikäläinen Yrjö Matinpoika Hyryinen erehtyi todistajien läsnä ollessa haukkumaan lappeenrantalaisia "Perskaupungin porvareiksi" ("Rompestadz Borgare"). Uhkasakkoa ei Hyryisen tietämättömyyden ja köyhyyden vuoksi toteutettu, vaan hänelle langetettiin 'vain' 40 hopeamarkan sakot.

Samoihin aikoihin kirjattiin kaupungin asukkaille myös suomenkielinen lisänimi "Rämssänkaupungin väki" ("Rämsen Caupungis karlar"). Nälkä- ja Häntäkaupungin lisänimet istuivat kuitenkin tiukimmin Lappeenrannan markkinavieraiden mielissä. Kaupunginpalvelija joutui virkansa vuoksi vetämään haukkujat edesvastuuseen. Kaupunginpalvelija Matti Haatainen kuuli toispaikkakuntalaisen Matti Väätäisen päihtyneenä tokaisseen hinnoista tinkiville lappeenrantalaisille: "Ei teillä nälkäisillä ole varaa ostaa tai lunastaa". Väätäinen tehosti sanojaan nimittämällä Lappeenrantaa "Nälkäkaupungiksi" ("Nälkä Caupungi" ja varmuuden vuoksi vielä "Häntäkaupungiksi" ("Händä Caupungi"). Köyhyytensä ja "humalassa heikon ja huonon päänsä" vuoksi Väätäinen istui haukuistaan kolme vuorokautta kaupungin vankikirstussa.

Kaupungin nimittely palveli viipurilaisten tarkoitusperiä, sillä heillä oli jo kaupungin perustamisesta lähtien pyrkimys kaupallisen satelliittinsa nujertamiseen. Siksi haluttiin nimityksillä asettaa kaupungin koko, merkitys ja sen asukkaiden köyhyys mahdollisimman huonoon valoon. Nimitykset heikensivät myös Lappeenrannan asukkaiden itsetuntoa. He tiesivät kaupungin heikot kantimet, koskapa he eri yhteyksissä mainitsivat hankkeistaan hyvin varovaisesti "niin kauan kuin kaupunki kestää". Maaherra Anders Lindhielm käyttikin vuonna 1680 viipurilaisten haukkuja hyväkseen perustellessaan reduktion eli suuren verojen peruutuksen yhteydessä Lappeenrannan kaupunkioikeuksien peruuttamista. "Nälkäkaupungin" nimeen liittyen hän totesi, ettei kaupungissa ollut yhtään ainoaa taloa, vaan ainoastaan pieniä savupirttejä. Näin arvovaltaisia haukkuja ei Lappeenrannan maistraattikaan kyennyt mitätöimään.

Lappeenrannan alue ja asemakaava

Lappeenrannan kaupungin asukkaat osoitettiin tätä tarkoitusta varten maanmittari Erik Nilsson Aspegrenin kaavoittamalle alueelle vanhan Lappeen kirkon ja kirkkomaan pohjoispuolelle Saimaaseen työntyvälle, asutuksetta jääneelle jyrkälle harjanteelle. Sijainti oli sinänsä liikenteellisesti edullinen maa- ja etenkin vesiyhteyksien solmukohta. Sijainti muodosti kuitenkin yhden ja kaupungin kehittymiselle ratkaisevan epäkohdan. Vanhastaan jyrkän mäen alle rantavyöhykkeen markkinapaikalle oli syntynyt viipurilaisten kylki kylkeen rakennettu puotikylä tupineen ja varastopuoteineen. Se esti liikenteen mäeltä rantaan ja aiheutti jatkuvat rettelöt viipurilaisten kanssa. Lappeenrantalaisten ensimmäinen valtiopäivävalitus vuodelta 1652 koski juuri tätä. He perustelivat kauppakylän aiheuttamaa riesaa ja pyysivät viipurilaisten rakennuksia siirrettäväksi "johonkin sopivampaan paikkaan".

Viipurilaisten oikeus tarkemmin määrittelemättömään markkinarantaan sisältyi heidän privilegeihinsä ja heillä oli siihen omistuksellinen luonne, josta he kantoivat omalle kaupungilleen tonttiäyrit sekä silta- ja puotirahat. He myivät tontteja toisilleen ja lainhuudattivat ne Viipurin maistraatissa, mutta Lappeenrannan saatua privilegit he joutuivat lainhuudattamaan ne Lappeenrannan maistraatissa ja maksamaan veroluontoiset maksut Lappeenrannalle. Näin ollen Lappeenrannan kaupunkialueen oikeudellinen luonne muodostui hyvin ongelmalliseksi ja viipurilaisia nöyryyttäväksi. Aikaa myöten tilanne muodostui Lappeenrannalle kohtalokkaaksi.

Lappeenrannan kaupungin saama kaupunkialue määrättiin privilegeissä hyvin ylimalkaisesti vain "Lapvedenrantaan". Liitteenä ollut asemakaava täsmensi alueen rajan markkina-alueen sisäpuolella olleeseen jyrkkärinteiseen mäkeen. Maakirjat eivät selvittäneet liioin alueen alkuperäistä omistajaa, mutta reduktioasiakirjat ilmoittivat sen kuuluneen kirkolle ja pappilalle. Kruunu ei ilman korvausta voinut ottaa pappiloiden maata omistukseensa. Epäselväksi on jäänyt, korvasiko kruunu kaupunkialueen pappilalle muualta, vai onko kruunu tulkinnut maakirjoihin viemättömän maan omistukseensa. Mikäli kruunu olisi lahjoittanut maan kaupungille, tuli kaupungin maksaa periaatteessa tonttiäyrit kruunulle. Kruunu ei kuitenkaan näytä aina käyttäneen oikeuttaan tällaisille alueille perustetuissa kaupungeissa.

Kaupunkiprivilegien seitsemäs kohta määräsi kaupungin pitämään alueestaan tonttikirjaa, johon merkittäisiin omistussuhteiden muutokset sekä tapahtuneet rakennustoimet. Lappeenranta toteutti määräyksen. Viipurilaiset lainhuudattivat rantatonttinsa ja sen rakennustoimet Lappeenrannan maistraatissa, jolloin heidän tonttinsa liitettiin Lappeenrannan tonttikirjaan. Kaupunkilaiset kiinnittivät ensimmäisissä kirjelmissään kruunulle huomiota laidunmaan tarpeeseen. Lisäksi liikenteen solmukohdassa ollut kaupunki joutui jatkuvasti sotaväen läpimarssien ja kruunun liikenteen jalkoihin, jolloin majoituksen rasitus ja laidunmaiden tarve koettiin raskaana. Niinpä jo ensimmäisillä valtiopäivillä anottiin lähistön autiotiloista pormestarin palkkauksen tueksi yhtä Armilan ja kahta Karkkoilan eli Karkkolan kylän yhteensä 2/3 veron tilaa.

Vuoden 1656 "ruptuuri" eli Kaarle X Kustaan Venäjänsodan yhteydessä tapahtunut vihollisen rynnäkkö rajalääniin aiheutti sotaväen "suuria kokouksia", värväystä ja "läpimarsseja", joista Lappeenrannan valtiopäivämies, pormestari Jochim Lenter valitti vuoden 1660 valtiopäivillä. Valitus johti Viipurin läänin rakuunoille aikanaan kuuluneiden Kahilan, Mustoilan ja Mikonsaaren tilojen luovuttamiseen kaupungille.

Vaikka lappeenrantalaiset valittivat taajaan alueistaan, saattoi niitä pitää Vehkalahden saamiin maihin verrattuna hyvinkin vertailukelpoisina. Valitusten syynä näyttäisi olleen pikemminkin huoli eri komissioiden ja veroviranomaisten vaihdelleista tulkinnoista. Vielä viimeistä alueita koskevaa valitusta esitettäessä todettiin sotilashallinnon komissaarien laskeneen kaupungille hyväksi vääriä taloja, jolloin kaupungin nauttiman alueen kokonaisveromääräksi saatiin 2 23/24 veroa eli lähemmäs kaksi kertaa suurempi kuin Vehkalahden saama etu. Suurempaa hyötyä laskennallisesta veromäärästä ei kuitenkaan ollut, sillä kaupungin lakkautuksen lähtölaskenta oli jo käynnissä.

Vuodesta 1641 valtakunta vaati perustettavien kaupunkien suunnittelemista alusta pitäen "regulariteettiin" eli säännönmukaisiksi, jolloin niille laadittiin järjestelmällisesti ennalta asemakaavat. Maaherra Johan Rosenhane antoi perustamispäätöksen jälkeen Viipurin ja Savonlinnan läänissä vuosina 1643-1673 toimineen maanmittari Erik Nilsson Aspegrenin tehtäväksi kaavoittaa lääniin perustetut Lappeenrannan ja Vehkalahden kaupungit. Lappeenrannan asemakaavaa ei ole päivätty, mutta ilmeisesti kaavan laatiminen tapahtui kesällä 1649, kuten Vehkalahdenkin (4-5.6.1649). Lappeenranta kantoi kaavan ylälaidan merkinnän "Lapwestrans Stadh" mukaan vielä alkuperäistä nimeään.

Aikakauden kaavoitustavoitteiden mukaisesti Aspegren ei antanut jyrkästi rantaan viettävän ja ahtaan niemen sekä varhemman markkina-asutuksen häiritä kaupunkitilan hahmottelua. Aspegrenin ratkaisussa on haluttu nähdä tietoista pyrkimystä symmetriaan, mutta todennäköisempää on ollut ahtaan kaupunkitilan mahdollisimman tarkka hyväksikäyttö. Täysimittaiset korttelit oli jaettu 20 suorakaiteen muotoiseen tonttiin.

Kaavoitetun alueen rakennuskannasta tiedot ovat ristiriitaiset. Koska kaupunkia asutettiin, pystytettiin sinne myös alueelle muuttaneiden asumuksia, myöhemmän maaherra Lindhielmien kertomuksen mukaan vain savupirttejä. Julkisia rakennuksiakin pystytettiin. Kaavoitetun alueen länsirinteessä oli vanhastaan sijainnut ns. "Kuninkaan huone", maaherran ja kruunun virkamiesten residenssi markkinoiden ja katselmusten aikana. Kaupunkihanke toi kaupunkimäelle raatihuoneen, mahdollisesti jo vuoden 1653 alussa, jolloin maaherra Johan Rosenhane piti siellä "raastupaa" ("hölt iagh Rådhstu").

Maaherra Johan Rosehane ja Lappeenranta

Lappeenrannan kaupungin perustamisvaiheissa, kuten Lappeenrannan markkinoiden vaiheissa korostui erityisellä tavalla Viipurissa residenssiään pitäneen maaherra Johan Rosenhanen (1611-1661) rooli. Maaherra oli ollut virkansa johdosta jo ennen Lappeenrannan kaupunkihanketta, vuodesta 1645 lähtien maaherraksi tultuaan, vuosittain Lappeenrannan markkinoilla, minne "koko Viipuri saapui". Markkinoilla hänen tehtävänsä oli maaherrana toimia eräänlaisena "tervakaupan ylimpänä meklarina", joka avasi ja päätti markkinat ja tällä välin valvoi, että talonpojat olisivat saaneet tervastaan edes tietyn vähimmäishinnan - jotta pystyivät maksamaan kruunulle veronsa.

Maaherran tehtävien tämä puoli käy selville Diariumista jo syysmarkkinoilla 1652, jolloin hän "kaikkien Viipurin porvarien" kanssa vietti kuusi päivää Lappeenrannassa. Rosenhane kertoo seuraavaa:

"8. (syyskuuta). Kello 12 annoin kuuluttaa markkinat avatuiksi ja annoin käskyn, että se, joka ei maksaisi talonpojalle käteisellä, tulisi saamaan 40 markan sakot näillä markkinoilla. Porvaristo liittoutui kuitenkin (Viipurin) pormestarin ja raadin käskyn mukaisesti, minun tietämättäni, ja tahtoi laaditun kirjoituksen mukaisesti asettaa talonpoikaistavaroille tietyn hinnan ja jakaa tervan keskenään. Tämän vuoksi kukaan muu (Viipurin maistraatista ja porvareista) ei ollut luonani kuin Menschever. Itätuulta."

Kaupunkihankkeen ollessa vireillä hän neuvoi lappeenrantalaisia privilegikysymyksessä ja evästi heidän edustajaansa valtiopäivämatkalle. Kenraalikuvernööri Pietari Brahelle hän ilmoitti Viipurin vihamielisestä asenteesta uusiin kaupunkeihin ja kysyi neuvoa, mitä tulisi tehdä. Vastaus ei ole tallella, mutta ilmeisesti kreivi sanoi painavan sanansa, koska tammikuun viimeisenä päivänä 1653 pormestari Lenter tuli Tukholmasta ja jätti Lappeenrannan saamat privilegit maaherralle Viipurissa.

Maaherra itse ilmaantui käräjämatkallaan helmikuussa Lappeenrantaan ja neuvotteli pormestarin ja porvareiden kanssa ajankohtaisista ongelmista. Maaliskuussa hän palasi kaupunkiin viideksi päiväksi. Diariumissa hän kertoi 21.3.1653 Lappeenrannan perustamisesta seuraavaa:

"21. Tuomittiin kaksi valtiorikosasiaa. Sitten menin raatihuoneelle ja perustin uuden kaupungin Lappeenrannan, annoin lukea privilegit, asetin maistraatin ja annoin jokaisen vannoa valansa. Sitten iltaa vasten matkustin sieltä ja tulin yöllä Viipuriin. Pilvistä säätä."

Näin maaherra Johan Rosenhanekin ilmoittautui kaupungin perustajaksi, vaikka todellisuudessa kenraalikuvernööri Pietari Brahe oli tehnyt siitä päätöksen - tosin maaherran paikallistuntemukseen nojautuen - jo talvella 1649. Kuningatar Kristiina oli puolestaan myöntänyt valtaneuvoston kauppa- ja kaupunkipolitiikan mukaiset privilegit valtiopäiväpäätöksen hyväksyttyään. Käytännön toimet, privilegien lukeminen, raadin nimittäminen sekä raatimies- ja porvarivalojen vastaanottaminen lankesi hänen virkatehtäviinsä.

Vuosina 1652-54 maaherra oli toistuvasti Lappeenrannan pormestarin, raadin ja kauppamiesten tukena ja turvana näiden esittäessä ongelmiaan Viipurin porvariston puristuksessa. Uppsalan valtiopäivien yhteydessä kesällä 1654 Johan Rosenhane oli kuitenkin saanut uudelta kuninkaalta, Kaarle X Kustaalta, lupauksen uudesta virasta. Maaherra palasi syksyllä Viipuriin , hyvästeli joulukuun toisella viikolla Viipurin merkittävimmät ("dee förnämbsta af heela stadhen") - jälleen vihaa pitäneitä pormestareita lukuun ottamatta - ja matkasi rekikelillä uuteen virkaansa, maaherraksi Linköpingiin.

Johan Rosenhanen maaherrakausi Viipurissa merkitsi Lappeenrannalle sekä toipumista 30-vuotisen sodan rasituksista että suurvalta-ajan uudistusten toteutumista. Pian Rosenhanen lähdön jälkeen alkanut rajamaakuntia koetellut "ruptuuri", Kaarle X Kustaan Puolan ja Venäjän sodat 1656-58, vei hankkeilta taloudellista pohjaa ja näivetti kaupungin kehityksen.

Lappeenrannan väkiluku ensimmäisen kaupunkihankkeen aikana

Lappeenrannan väkiluvusta saatavat tiedot jäävät 1600-luvun ajalta hyvin epätarkoiksi. Ne perustuvat henkikirjoihin, joita laadittiin henkiveron maksamiseksi eikä väestörekisteriksi. Henkikirjoihin merkittiin täysi-ikäiset, aluksi 12-vuotiaat, myöhemmin 15 vuotta täyttäneet veroamaksavat henkilöt. Rutiköyhät, vaivaiset ja sotamiesten vaimot jätettiin niiden ulkopuolelle. Vuoden 1652 valtiopäiväpäätöksen mukaisesti vapautettiin myös 63 vuotta täyttäneet henkirahan maksusta ja siten myös henkikirjoista. Siksi henkikirjojen väkimäärän vaihtelut on osittain selitettävissä satomäärien ja siitä johtuen veronmaksukyvyn vaihteluna ja hallinnollisten toimenpiteiden taustaa vasten. Ne saattoivat olla suurempia väkimäärän heiluttajia kuin todellisessa väkiluvussa tapahtuneet muutokset.

Lappeenrannan henkikirjat alkavat vasta kaupungin saamien vapaavuosien päätyttyä vuonna 1665, vaikka valtiopäiväpäätöksellä vapaavuosia jatkettiin vielä vuoteen 1668 saakka. Väestön todellisen määrän selvittämiseksi väkimäärä on kerrottu tavallisesti 2,5-kertaisena. Vuonna 1665, jolloin ensimmäinen henkikirjaväkiluku kirjattiin, oli täysikasvuisia kaupunkilaisia 246 henkilöä. Se oli myös suurin kirjattu määrä, sillä veroa maksavien luku oli laskussa.

Vuosikymmenen lopulla heitä oli enää vaille 200. Kaupunkioikeuksien menettämisen jälkeen väkiluku edelleen laski ja oli alimmillaan vuonna 1702, jolloin niemellä asusti enää 30 henkilöä. Viimeiseen isonvihaa edeltäneeseen vuoteen mennessä Viipurin suunnalta tulleet pakolaiset nostivat luvun yli kaksinkertaiseksi. Verrattuna Vehkalahteen ja Savonlinnaan Lappeenrannan väkiluku oli koko kaupunkikauden selvästi suurempi kuin näissä maakaupungeissa. Olavinlinna vaikutti kuitenkin Savonlinnan varsin vakaana pysyneeseen väkimäärään. Mikäli kertointa käytetään hyväksi olisi Lappeenrannan laskettu väkimäärä ollut kaupunkikauden aikana parhaimmillaan - vuonna 1665 ja ehkä sitä edeltävinä vuosina - runsaasti yli 500 asukkaan.

Elinkeinoelämä

Lappeenranta perustettiin vuonna 1649 maakaupungiksi, jolla oli oikeus tavaranvaihtoon muiden maakaupunkien tai tapulikaupunkien, lähinnä Viipurin kanssa. Kaupungin perustaminen tähtäsi ensisijaisesti kaikkialla rehottavan maakaupan hillitsemiseen, mutta silti Viipurin porvarit näkivät uuden maakaupungin synnyn ylivoimaisesti tärkeimmälle markkinapaikalleen uhkaksi Viipurin taloudellisille eduille ja vanhalle nautinnalle. He pyrkivät tekemään tyhjäksi kaupungin toiminnan jo ennen sen saamia privilegejä, jotka turvasivat uuden kaupungin elinkeinoelämän. Viipurissa residenssiään pitävä maaherra antoi tukensa Lappeenrannan pormestarille Jochen Lenterille ja joutui varoittamaan Viipurin raatia vastustamasta korkean kruunun tahtoa. Viipurilaiset pitivät omat markkinansa, "Äidinmessun markkinat" eli "ensimmäiset markkinat" jotka vuonna 1652 päättyivät 15.9. Sen jälkeen lappeenrantalaiset pääsivät aloittamaan omansa eli "toiset markkinat" 29.9.-23.10. Myöhemmin viipurilaiset jatkoivat omiaan aina syyskuun loppuun ja aiheuttivat siten haittaa lappeenrantalaisille.

Kaupunkien jako ulottui myös porvareiden jakamiseen ulkomaankauppaa käyneisiin valtaporvareihin eli kauppiaisiin, vähittäiskauppaa harjoittaneisiin "suomalaisiin porvareihin" sekä käsityöläisiin. Privilegit tähtäsivät kaupanjaon ulotettavaksi pitemmällekin määräämällä porvariston jakamaan osalleen määrättyjen tavaroiden kaupankäynnin keskenään. Maakaupunkiin ei rajoitusten vuoksi syntynyt valtaporvaristoa eikä liioin hienojakokaan toteutunut, koska porvarikäsitteen rajat hämärtyivät. Ajomiehet, käsityöläiset ja ratsumiehet harjoittivat olutkaupan ohella muutakin kaupankäyntiä. Tupakkakaupassa jopa kruunun tukema monopoli aiheutti kaupanjaon hämärtymistä.

Tervakaupasta ei ole tarkempia tietoja kaupunkikaudelta, joten on käytettävä säilyneitä vuoden 1638 pikkutullitilejä ja vuoden 1702 laituripaikkojen maksuluetteloa. Edellisenä vuonna kirjattiin Lappeenrannassa yli 13 000 tynnyriä, mutta määrät kasvoivat laskeakseen vuosisadan lopun nälkävuosina. Vuonna 1702 tuotiin Rapasaaren tullipaikkaan silti vielä yli 18 000 tynnyriä.

Tervan ohella Lappeenrantaan tuotiin Savosta kapakalaa, viljaa ja voita, lähipitäjistä myös teuraseläimiä. Hämeestä tuotiin mm. niintä. Asiakirjoista ei kuitenkaan käy selville tuotujen tavaroiden jakaantuminen lappeenrantalaista ja Viipurin porvarien kesken. Terva kulkeutui joka tapauksessa lopulta kokonaan Viipuriin, mutta myös suurimman osan muista talonpoikaistuotteista voi olettaa päätyneen sinne.

Kaupunkioikeudet lakkautetaan

Hellittämätön taistelu valtiopäivillä kolmen vuosikymmenen eli Lappeenrannan kaupunkikauden ajan Lappeenrannan ja Viipurin välillä huipentui 1680-luvulla. Viipuri hyökkäsi Lappeenrannan kaupunkioikeuksia vastaan ja vanhojen oikeuksiensa palauttamiseksi markkinapaikassaan. Lappeenranta kamppaili puolestaan oikeuksiensa turvaamiseksi ja lisätilojen saamiseksi kaupungin talouden tueksi. Aluksi lappeenrantalaisten kamppailu oli menestyksellistä, mutta vuoden 1679 Tanskan sodan rauhanteon jälkeen valtiontalouden hätätila teki ajankohtaiseksi palauttaa läänitettyjen ja luovutettujen tilojen verotulot kruunun tarpeisiin. Sitä paitsi kuningas Kaarle XI toteutti neuvonantajineen kalliiksi tulevaa armeijan uudelleenjärjestelyä. Käytössä oli vain kaksi keinoa, joko korottaa veroja ja vaatia uusia kontribuutioita tai peruuttaa privilegit ja toteuttaa jo aikaisemmin yritetty reduktion eli palauttaa kruunun käytöstä poisluovutetut verotulot takaisin kruunulle.

Vuonna 1679 nimitettiin Viipurin ja Savonlinnan läänin maaherraksi innokas reduktiomies Anders Lindhielm, joka seurasi toimeksiantonsa mukaisesti hallitsijan ja keskushallinnon suunnitelmia valtiontalouden eheyttämiseksi. Kuningas puuttui mm. vuosisadan puolivälissä perustettujen maakaupunkien tulevaisuuteen. Mm. Pohjanmaan maaherra Didrik Wrangel sai häneltä kirjeen, jossa hän totesi, etteivät läänin kaksi uutta kaupunkia, Raahe ja Pietarsaari "ainoastaan ole lähellä sijaitseville vanhoille kaupungeille haitaksi ja vahingoksi, vaan myös niin heikkoja, etteivät ne ehdi mihinkään kehitykseen ja kasvuun, joten Meillä ei ole aihetta huolehtia niistä tuloilla, jotka koituvat kruunulle tappioksi". Kirjelmän muotoilu sopi sellaisenaan Viipurin ja Lappeenrannan suhteisiin.

Anders Lindhielm oli nähtävästi pian virkaan tultuaan antanut kruununnimismies Harald Johanssonille määräyksen tuoda Lappeenrannan raatihuoneelta kaupungin perustamiskirjan ja valtiopäivien päätökset tutkittavakseen. Turhaan Lappeenrannan maistraatti yritti saada sille elintärkeät asiakirjat takaisin.

Maaherra Lindhielm oli saanut Viipurin kauppiailta ja kaupunginjohdolta informaatiota Lappeenrannan kaupungin vanhalle Viipurille ja sen kaupalle aiheuttamista hankaluuksista. Hän tutustui itsekin markkinoiden aikana ylämaankaupungin olosuhteisiin. Reduktiomiehenä hän näki Lappeenrannan tuolloin nauttiman 12 lahjoitustilan hyödyn kyseenalaiseksi. Vasta tämän jälkeen hän punnitsi kaupallisia näkökohtia. Määräjakoislaitoksen hyväksi tapahtuvat peruutukset olivat kuitenkin keskeisenä.

Lindhielm kirjoitti majesteetilleen, ettei Lappeenrannassa ollut ainoatakaan taloa, vaan rakennukset olivat pieniä savupirttejä eikä porvaristonkaan yhteenlaskettu omaisuus noussut 200 talariin. Maaherran kielteinen käsitys Lappeenrannan porvariston varallisuudesta saattoi olla oikeansuuntainen eikä viittaus savupirttiasutukseenkaan ollut liioin kokonaan paikkansapitämätön, mutta tarkkaanottaen se ei voinut pitää paikkaansa. Kaupunkikuvasta annettiin isonvihan jälkeen valaehtoisia todistuksia, jotka antavat Ruotsin vallan asutuksesta vivahteikkaamman kuvan. Joka tapauksessa Kaarle XI puuttui jo 18.1.1683 Lappeenrannan kaupunkioikeuksiin:

"Sitäpaitsi, koska Lappeenrannan hallussa on 12 kruununtilaa sekä siitä koituvan vahingon vuoksi että muistakin syistä ei ansaitse kauemmin nauttia kaupunkioikeuksia Viipurin kaupan huomattavaksi vahingoksi, määräämme täten, että mainitut oikeudet nyt lakkautetaan, kruunun tilat julistetaan meidän haltuumme ja Lappeenranta säilytetään vain lastauspaikkana."

Lappeenranta ei kuitenkaan suostunut laskeutumaan vain lastauspaikaksi. Henkikirjoissa Lappeenranta säilyi omana kokonaisuutenaan, ikäänkuin kaupunkina, säilytti käsityöläisensä, kunnes heidät nimenomaisesti määrättiin Viipuriin. Vehkalahden kruununnimismies mainittiin vielä vuonna 1688 Lappeenrannan pormestarina, jonka asema ja oikeudet ovat jääneet epäselviksi. Kahdesti entinen kaupunkiyhteisö valitsi valtiopäivämiehenkin, nähtävästi puhumaan kaupunkioikeuksien puolesta, kuitenkin tuloksetta. Porvarissäädyn pöytäkirjat laskivat kuitenkin Lappeenrannan edelleenkin kaupungiksi ja sääty odotti sieltä aina 1710-luvun lopulle edustajaa. Lappeenranta säilytti sitkeästi osan asutuksestaan ja maakaupungin elämänmuotoaan Uudenkaupungin rauhan jälkeiseen kauteen ja uusiin olosuhteisiin, jolloin Haminan - Lappeenrannan kaksoiskaupunki perustettiin.

Artikkeli on julkaistu teoksessa Kauskilasta kuntaliitokseen. Historiaa ja tarinoita. Etelä-Karjalan museon julkaisusarja nro 21. Lappeenranta. 1999.

Teoksen tilaukset osoitteesta museot@lappeenranta.fi hintaan á 10 € (+ toimituskulut).