Anu Talka

KAUPUNKI MUUTOSTEN KOURISSA

 

SUOMEN TEOLLISUUDEN KÄYNNISTYMINEN

 

Suomi säilyi 1900-luvulle asti maatalousyhteiskuntana ja toiseen maailmansotaan asti maa- ja metsätalous työllistivät kansalaisista suurimman osan. Maamme teollistuminen käynnistyi 1800-luvun puolivälissä, jolloin ensimmäisenä alkoi kehittyä tekstiiliteollisuus. Sitä seurasivat nopeasti metalliteollisuus ja elintarviketeollisuus sekä vuosisadan lopulla maailmanmarkkinoiden kysynnän lisääntyessä kasvanut puunjalostusteollisuus. Työvoiman saanti tehtaisiin oli helppoa, sillä maaseudulla oli syntyvyyden kasvun myötä runsaasti tilatonta väkeä. Työvoiman liikkuvuutta rajoittavat säännökset purettiin 1800-luvun puolivälin jälkeen. Ongelmana oli tosin työvoiman kouluttamattomuus. 1860- ja 1870-lukujen aikana uudistettiin lainsäädäntöä taloudellisen liberalismin hengessä: aiempien rajoitusten tilalle tuli elinkeinovapaus.

 

Teollistumisen vauhti kiihtyi vuosisadan loppua kohden, vaikka maamme pääomien puute hidasti kehitystä. Monet ensimmäisistä teollisuusyrittäjistä tulivatkin ulkomailta. Teollisuuslaitosten sijainti määräytyi raaka-aineen saannin ja kuljetusyhteyksien mukaan. Usein tehtaat sijoittuivat vesistöjen varsille ja koskien tuntumaan, sillä vesi oli sekä oivallinen kuljetusväylä että edullinen energian lähde. Höyryvoiman hyödyntäminen teollisuuslaitoksissa lisääntyi vuosisadan loppupuolella. Itä-Suomen teollistumista vauhditti Saimaan kanavan valmistuminen vuonna 1856. Sen jälkeen teollisuuslaitosten käytettävissä olivat sekä Saimaan alueen laajat metsävarat että suora kuljetusyhteys vientimarkkinoille. Itä-Suomeen keskittyikin puunjalostusteollisuutta, joka oli nimenomaan vientiteollisuutta. Elintarvike-, kenkä-  ja vaatetusteollisuus palvelivat etupäässä kotimarkkinoita ja metalliteollisuus molempia. Toinen merkittävä kuljetusväylä oli rautatie. Helsinki-Hämeenlinna rautatie valmistui vuonna 1862 ja siitä Riihimäellä erkaneva Pietarin rautatie kahdeksan vuotta myöhemmin.

 

 

KÄSITYÖLÄISIÄ JA PIENIÄ MANUFAKTUUREJA

Lappeenranta 1800-luvun alussa

 

Lappeenranta liitettiin vuonna 1812 muun Vanhan Suomen lailla autonomiseen Suomen suuriruhtinaskuntaan. Tuolloin päättyi 70 vuotta kestänyt kausi osana Venäjän keisarikuntaa. Samalla kaupunki muuttui rajalinnoituksesta sisämaakaupungiksi. Lappeenranta oli 1800-luvun alussa pieni kaupunki sekä väkiluvultaan että pinta-alaltaan. Kaupunkilaisia oli vuonna 1812 vain 210. Asutus oli levinnyt Linnoituksen ulkopuolelle Palloon ja Lappeen kirkon tuntumaan Suureksi esikaupungiksi kutsutulle alueelle. Linnoituksessa oli vuonna 1820 seitsemän yksityistaloa, Suuressa esikaupungissa 63 ja Pallossa 10 taloa. Linnoituksessa oli myös noin 40 valtion omistamaa ja armeijan käytössä ollutta rakennusta sekä ortodoksikirkko.

 

Lappeenrannassa ei 1800-luvun alussa ollut varsinaisten teollisuusammattien harjoittajia. 130 kaupunkilaista kuului porvarissäätyyn eli sai elantonsa kaupankäynnistä tai käsityöstä. Käsityöläiset voidaan katsoa teollisuuden edelläkävijöiksi, vaikka heidän työskentelytavoissaan ei vielä tässä vaiheessa ollut teollisen tuotannon piirteitä. Vuonna 1812 kaupungissa oli kaikkiaan 22 käsityöläistä. He edustivat eri aloja seuraavasti:

 

Ammatinharjoittajia

 

Kulta- ja hopeaseppiä          3

Puuseppiä                             2

Muurareita                              2

Kuvanveistäjiä                       1

Leipureita                               1

Kirjansitojia                            1

Vaskiseppiä                          3

Sorvareita                              3

Räätäleitä                              2

Pellavankutojia                      2

Hatuntekijöitä                         1

Läkkiseppiä                           1

 

Käsityöläisistä kuusi oli mestareita, 12 kisällejä ja neljä oppipoikia. Käsityöläisten määrä lisääntyi 1800-luvun aikana, sillä käsitöiden ja puhdetöiden tekeminen kotona väheni, kun kaupungeissa siirryttiin vähitellen entistä enemmin omavaraistaloudesta ostotuotteiden käyttöön. Vielä 1800-luvun alussa kaikille paikkakunnalle asettuneille käsityöläisille ollut riittävästi töitä ja jotkut heistä muuttivat pois kaupungista toivoen löytävänsä jostain toisaalta paremmat elinmahdollisuudet.

 

Varsinaisen teollisuuden ensimaininkeja edustivat Ihalaisen kalkkikaivos ja kauppias Uljana Slastnikoffin joitakin vuosia toiminut pikiruukki, joka toimi 1800-luvun alussa Linnoituksen viereisessä saaressa. Sitä alettiin ruukin myötä kutsua Pikisaareksi. Ihalaisen kalkkikaivos sijaitsi Lappeen pitäjän Ihalaisten kylässä.

 

Sen omisti Ihalaisten kylän tilojen yksi, kolme, neljä ja viisi lailla valtio. Kaivos oli 1800-luvun alussa hyvin ränsistynyt. Lappeenrannan kaupunki havitteli valtion omistamia Ihalaisen tiloja lisämaakseen, koska kaupungissa oli pulaa esimerkiksi laidunmaasta. Kaupunki osti tilat vuonna 1819. Kahta vuotta myöhemmin kalkkikaivos vuokrattiin kauppias J. Wikmanille, joka maksoi kaupungille jokaisesta polttamastaan kiviuunillisesta kalkkia 75 bankkoruplaa. Kalkkikaivoksen tuotto jäi vähäiseksi ja se käytettiin pääosin omassa kaupungissa. Ehkä tämä oli syynä siihen, että kalkkikaivoksen vuokraaja vaihtui seuraavien vuosikymmenien aikana useita kertoja. Eri puolilla Lappeen pitäjää oli lisäksi useita myllyjä, jotka toimivat useimmiten koskista saadulla vesivoimalla.

 

Manufaktuurit lisääntyvät vuosisadan puolivälissä

 

Lappeenranta jatkoi rauhallista eloaan 1870-luvulle asti. Kaupunkilaisten määrä kasvoi vähitellen. Esimerkiksi vuonna 1830 heitä oli noin 500 ja vuonna 1860 hieman yli 800. Kaupungin aluetta ei merkittävästi laajennettu. Esikaupunkien, varsinkin Suuren esikaupungin, merkitys kasvoi. Kaupunki siirtyi yhä enemmän Linnoituksen ulkopuolelle. Linnoitusalue ja -laitteet siirtyivät kaupungin vastuulle maistraatin haltuun, kun se Haminan, Savonlinnan ja Kyminkartanon linnoitusten lailla lakkautettiin vuonna 1835. Kasarmit ja muut rakennukset jäivät armeijan käyttöön ja valtion omaisuudeksi. Vuonna 1854 Lappeenrannassa oli neljän julkisen rakennuksen ja Venäjän valtion omistamien rakennusten lisäksi 80 yksityistaloa, joista vain kaksi sijaitsi Linnoituksen kaupunginosassa. Asutusta keräytyi myös kaupungin rajan tuntumaan Lappeen pitäjän puolelle.

 

Kaupungin satamaa parannettiin, mutta sen merkitys jäi vähäiseksi. Taikinalahtea tärkeämpi oli Lauritsalan satama, joka oli seutukunnan tärkein satama jo ennen Saimaan kanavan rakentamista. Lauritsala olikin toinen Etelä-Saimaan laivaliikenteen keskuksista. Toinen oli Joutseno. Koska kanavan merkitys jäi Lappeenrannalle vielä tässä vaiheessa vähäiseksi, olivat kaupunkilaiset hyvin kiinnostuneita saamaan kaupunkiinsa rautatien. Sillä aikaa, kun Pietarin radalta Lappeenrantaan ulottuvaa sivurataa suunniteltiin, matkustavaisia ja tavaroita kuljetettiin Simolan asemalle sekä parannettiin Lappeenrantaan ulottuvia Saimaan väyliä muun muassa Mikkelin suunnasta. Saimaan laivaliikenteestä kiinnostuneiden mielenkiinto kohdistui rautatien odotusaikana Lappeenrannan laivaliikenteen edistämiseen. Sotilaallisia tarkoituksia varten rakennettu lennätin saatiin kaupunkiin Krimin sodan aikana vuonna 1855. Samana vuonna paranivat postiyhteydet, vaikkei jokapäiväistä yhteyttä vieläkään saatu. Tietoja maailman uutuuksista kaupunkiin saatiin muutamista sinne tilatuista sanomalehdistä.

 

Vuosisadan puolivälissä Lappeenrantaan ja Lappeelle perustettiin muutamia pieniä teollisuuslaitoksia eli manufaktuureja. Maistraatti oli vahvistanut toiveikkaasti jo vuonna 1829 manufaktuuriliikkeen harjoittajalle 42,86 bankkoruplan liittymismaksun, joka oli ennen vuosisadan puoliväliä rahayksiköksi vakiintuneina hopearuplina 21,43 ruplaa. Ulkomaalaisen liikkeenharjoittajan maksu oli kaksinkertainen. Vastaavanlaisia veroluontoisia ja kaupungille maksettavia liittymismaksuja perittiin myös kaupungissa toimintaansa aloittavilta kauppiailta ja käsityöläisiltä. Manufaktuurien perustamisessa aloitteellisia olivat ennen kaikkea kaupungin kauppiaat.

 

Kauppaneuvos Carl Fredrik Savander vaikutti kaupungin liike-elämässä monipuolisesti. Hän perusti esimerkiksi Härskiänsaareen telakan ja veneveistämön. Savanderin olutpanimo toimi Lauritsalan kartanon yhteydessä 1800-luvun puolivälistä lähtien. Panimon toimintaedellytykset paranivat, kun kartanon maille valmistui vuonna 1857 tiilinen panimorakennus. Viipurissa järjestettiin vuonna 1862 maatalousnäyttely, jonne Savanderit veivät näytteille useita olutlaatuja sekä karviaismarjaviinaa ja paloviinaa. Kauppaneuvos Savander kuoli samana vuonna ja Lauritsalan kartanon maataloutta  ja oluttehdasta jatkoivat hänen poikansa J. V. ja A. E. Savander. He perustivat kartanon yhteyteen maanviljelyskoulun, jossa opetettiin muun muassa paloviinan polttoa, juustontekoa ja meijeritaloutta. Jatkokurssilla oli mahdollista perehtyä baijerilaiseen oluenpanoon oluttehtaan saksalaisen oluenpanijan johdolla. Panimon palveluksessa oli mestari ja kuusi kisälliä. Savanderien kauppahuone ajautui 1860-luvun lopulla vararikkoon. Lauritsalan kartanon oluttehtaineen osti kauppaneuvos Hackman. Kartano siirtyi pian hänen vävylleen eversti Emil von Haartmanille, joka jatkoi panimon toimintaa. Mustolassa aloitti samoihin aikoihin oluttehtaan kanssa toimintansa pieni laivatelakka ja Saimaan kanavan avaamisen jälkeen Lauritsalan kartanon alueelle syntyi pieniä tehdaslaitoksia, myllyjä ja telakoita.

 

Pitkäikäisimpiä manufaktuureista oli vuosina 1847-1867 toiminut saviastia-tehdas. Sen perusti Lavolan kylään Sakari Saikko, joka oli jo aiemmin valmistanut savesta ”kaikenlaista parempaa taloustavaraa” eli tuoppeja, maitoastioita ja lautasia. Astioihin sopivan saven hän sai tilaltaan, jossa oli riittämiin savea myös tulevaisuudessa tehtaan tuotteisiin suunniteltujen kaakelien valmistamista varten. Apulaisina Saikolla oli kaksi oppipoikaa. Manufaktuuri siirtyi myöhemmin Saikon sukulaisille. Savitehtaan tuotteita myytiin markkinoilla ja ilmeisesti kauppa kävi, koska tuotannon arvo kasvoi nopeasti monikymmenkertaiseksi. Esimerkiksi vuonna 1861 tehtaalla valmistettiin 6 800 erilaista saviastiaa. Työntekijöitä oli kolme. Tehdas sijaitsi tuolloin Lappeen Korkea -ahon kylässä Heiskan talossa. Tehtaan tuotto kasvoi vielä sen viimeisinä toimintavuosina, mutta ilmeisesti sen kohtaloksi koituivat nälkävuosien kireät taloudelliset olot.

 

Seutukunnan ensimmäisen nahkimon eli nahkurinliikkeen perusti sahankirjuri Antti Mathelin Joutsenoon 1850-luvun puolivälissä. Tehdas hiljeni taloudellisten ongelmien vuoksi vuonna 1860. Samana vuonna toimintansa aloittivat Mikonsaaren kylästä olevan talonpoika Fr. Mikonsaaren sekä simolalainen laamanninoikeuden lautamies Petter Haikalan ja hänen veljensä talonpoika Christian Haikalan nahkimot. Christian Haikalasta tuli sittemmin yksi kaupungin johtavista kauppiaista ja monenlaisen teollisuuden harjoittaja. Mikonsaaren manufaktuuri aloitti toimintansa varovaisesti ja vaatimattomasti. Tuotteet myytiin markkinoilla. Nahkimon vuosituotanto oli suurimmillaan 1860-luvun puolivälissä. Haikaloiden nahkimo aloitti Mikonsaarta suuremmassa mittakaavassa. Henkilökuntaa oli parhaan tuoton vuosina 1860-luvun puolivälin jälkeen viisi. Aivan vuosikymmenen lopussa nahkimon tuotto alkoi pienentyä. Sama suunta jatkui seuraavalla vuosikymmenellä, jolloin Haikalat siirtyivät muihin liiketoimiin. 

 

Myös kauppias Alexander Alexandroff kokeili kykyjään manufaktuurinpitäjänä. Hän perusti 1850-luvulla öljynpuhdistamon. Muutaman vuoden ajan toiminut tehdas toimi hevosvoimalla ja siellä oli työssä kolme oppipoikaa. Raaka-aineena käytettiin hamppu- ja liinaöljyä. Samaan aikaan toimi myös Aleksandroffin viinatehdas Pikisaaressa. Kauppiaan leski Daria Aleksandroff myi öljynpuhdistamon koneet, mutta jatkoi muutaman vuoden ajan viinatehtaan toimintaa. Pian viinatehdas siirtyi seuraavalle viinatehtaanvuokraajalle Maria Popoffille ja häneltä edelleen seuraavan vuosikymmenen alussa oikeudet vuokranneelle kauppias Antti Ruotzille. Viinanpolttimo toimi Pikisaaressa ilmeisesti vuoteen 1889 asti. Tuolloin sen silloinen omistaja käsityönopettaja M. Sinkkonen muutti polttimorakennuksen puusepäntehtaaksi.

 

Viinan valmistus oli vuosisadan lopulla kannattavaa. Kauppias S. Kravatinsky perusti kaupunkiin vuonna 1872 uuden viinatehtaan, jonka toiminta jatkui vuoteen 1894 saakka. Vuosina 1873-1899 toimi entisessä teatteritalossa aloittanut kauppias A. Schiräkoffin spriitehdas, jonne asennettiin vuonna 1885 voimanlähteeksi höyrykone. Tehdas paloi seuraavana vuonna, mutta se jatkoi toimintaansa uudelleen rakennettuna. Kravatinsky valmisti viinan ohella liköörejä ja jalostettuja viinatuotteita. Schiräkoff sen sijaan keskittyi valmistamaan viinaa ja spriitä teknisiin tarkoituksiin. Molemmissa tehtaissa työn tekivät kisällit. Viinatehtaat olivat tuotoltaan selvästi kaupungin parhaiten menestyviä manufaktuureja. Esimerkiksi nahkimoihin verrattuna ne olivat lähes kultakaivoksia. Vuonna 1873 Mikonsaaren nahkimon tuotto oli 1 703 markkaa ja Haikaloiden nahkimon 2 570 markkaa. Kravatinskyn viinatehdas tuotti samana vuonna 58 728 markkaa ja Schiräkoffilla poltettiin viinaa 21 424 markan arvosta.

 

Manufaktuuritoiminnan käynnistämisestä huolimatta ajanjakso oli Lappeenrannassa vielä käsityöläisten aikaa. Käsityöläiset perustivat vuonna 1868 Lappeenrannan käsityöläis- ja tehtailijayhdistyksen samana vuonna lakkautetun ammattikuntalaitoksen jatkajaksi. Yhdistys valvoi, ”etteivät ammattitaidottomat päässeet harjoittamaan käsityöläiselinkeinoa ja siten pilaamaan myös muiden mainetta”. Kaupungissa toimi edelleen kussakin käsityöläisammatissa vain mestari tai korkeintaan pari ammatin harjoittajaa. Heistä värjärit menestyivät Linnoituksessa sijainneen kehruuhuoneen teettämien töiden ansiosta varsin hyvin. Muiden elanto kertyi vaivalloisesti. Maistraatin mukaan käsityöläisten tulot riittivät vuosisadan puolivälissä vaivoin jokapäiväisen leipään. Vuosina 1830-1875 Lappeenrannassa työskenteli 18-29 käsityöläismestaria. Eniten käsityöläismestareita oli 1860-luvulla. Heidän lisäkseen tulevat kisällit ja oppipojat, joita oli esimerkiksi vuonna 1860 45 henkeä.

 

TEHTAILIJOITA JA TEOLLISUUSLAITOKSIA

Muutoksen tuulet saapuvat Lappeenrantaan

 

Yhteiskunnan muuttuminen alkoi näkyä Suomessa 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä. Valtiopäivät kokoontuivat säännöllisesti ja teollistuminen oli päässyt elinkeinotoiminnan vapautumisen myötä hyvään vauhtiin ja kaupankäynti oli vapaata. Suomi oli saanut 1860-luvulla myös oman rahan ja omat postimerkit. Myös kaupunkien hallinto järjestettiin uudelleen vuonna 1873 annetulla Suomen kaupunkien uudella kunnallisasetuksella. Lappeenrannassakin päätettiin siirtyä valtuustoaikaan, vaikka väkiluku ei sitä lain mukaan edellyttänytkään. Kaupungille veroa maksavat henkilöt valitsivat valtuutetut. Äänioikeutta vaille jäivät esimerkiksi palkolliset eli piiat ja rengit, veronsa maksamatta jättäneet sekä naimisissa olevat naiset.

 

Lappeenrannassa kaupungin väkiluku lisääntyi 1800-luvun viimeisten vuosikymmenien aikana. Vuonna 1880 kaupunkilaisia oli hieman yli tuhat ja kahtakymmentä vuotta myöhemmin noin 2 600. Vuonna 1910 kaupunkilaisia oli noin 3 000 ja viisi vuotta myöhemmin noin 3 500. Väestönlisäys johtui sekä syntyvyyden kasvusta että muuttoliikkeestä. Kaupunkiin muutti vuodesta 1885 lähtien yleensä enemmän väkeä kuin sieltä muutti pois. Muuttajat tulivat sekä Viipurin läänin alueelta että yhä enenevässä määrin muualta Suomesta.

 

Kaupungin ulkopuolella Lappeen kunnan alueella oli kaupunkimaista esikaupunkiasutusta. Kaukaan ja Lauritsalan suunnalla asui paljon sekä työväkeä että siellä toimivien teollisuuslaitosten toimihenkilöitä. Kokonaisuudessaan kaupungin vaikutuspiirissä eli nykyisen Lappeenrannan alueella asui huomattavasti edellä mainittua enemmän väkeä. Pelkästään kaupungin välittömässä läheisyydessä esikaupunkialueella oli vuonna 1895 yhtä paljon taloja kuin varsinaisessa kaupungissa. Vuokratonteille vapaasti ilman kaavoituksen rajoituksia syntynyttä asutusta oli Taikinamäellä, Kiviharjussa, Siivolassa, Tykissä ja Peltolassa. Suunniteltaessa vuonna 1904 kaupungin muodostamista omaksi seurakunnaksi todettiin, että kaupunkiseurakuntaan siirtyisi Lappeen seurakunnasta noin 2 800 henkeä. Osa esikaupunkialueista liitettiin kaupunkiin vuosisadan vaihteessa. Liitosten yhteydessä kaupunkiin saatiin myös tarpeellista rakentamatonta tonttimaata. Lauritsalan suunta kasvoi vuosisadan vaihteessa vielä nopeammin, sillä suuret teollisuuslaitokset tarvitsivat työvoimaa. Myöhemmän Lauritsalan kauppalan alueella asui vuonna 1910 jo noin 3 500 henkilöä. Asutus painottui Kaukaan tehtaiden ja Lauritsalan sahan tuntumaan.

 

Uuden kunnallishallinnon ensimmäisiä tehtäviä oli saada kaupungin satama siihen kuntoon, että myös suuret ja syvällä uivat alukset pystyisivät rantautumaan. Satama rakennettiin Linnoituksen niemen pohjoispäähän 1870-luvun lopulla. Rakentamista nopeutti toive rautatien pikaisesta ulottumisesta Lappeenrantaan saakka. Pistoraide Simolasta Lappeenrantaan valmistui vuonna 1885. Se jatkui kaupungin asemalta uuteen satamaan eli ensimmäisen kerran rautatie ulottui Saimaan rantaan saakka. Satamaa laajennettiin useampaan otteeseen Rapasaaren suuntaan, koska tavaraliikenne oli varsinkin rautatien valmistumisen jälkeen vilkasta. Jo vuonna 1889 oli Linnoituksen niemen ja Rapasaaren välinen salmi täytetty.

 

Teollisuuden ja kaupankäynnin mahdollisuudet paranivat Lappeenrannassa 1800-luvun lopulla muutenkin. Alkava pankkitoiminta helpotti pääomien saantia. Kaupungin ensimmäinen pankki oli vuonna 1874 aloittanut Lappeenrannan säästöpankki. Vuosisadan vaihteessa liikepankitkin avasivat kaupungissa konttoreita. Postiyhteydet paranivat ja posti saatiin kaupunkiin 1870-luvulta lähtien päivittäin. Asiasta kiinnostuneet kaupunkilaiset perustivat vuonna 1887 puhelinlaitoksen. Ensimmäiseksi rakennettiin paikallista verkkoa ja linja Viipuriin. Vuonna 1894 kaupungissa oli 70 puhelinta. Paikkakunnalle saatiin myös oma sanomalehti. Yhteislyseon opettajana toimineen C. G. Swanin Lappeenrannan Uutiset aloitti ilmestymisensä kesällä 1885. Vuosisadan lopulla sanomalehtiä oli jo kolme. Niiden lisäksi luettiin valtakunnallisia lehtiä.

 

Manufaktuureista pieniin teollisuuslaitoksiin

 

Kaupungin teollistuminen pääsi käyntiin vuosisadan vaihteen tienoilla, jolloin perustettiin useita uusia teollisuuslaitoksia. Lappeenrantaa ei silti vielä autonomian aikana voida pitää teollisuuskaupunkina, sillä sinne syntynyt teollisuus oli pääasiassa pientä. Lappeenrannassa oli raaka-aineen ja hyvien kuljetusyhteyksien ansiosta edellytyksiä metsäteollisuudelle sekä Ihalaisen kalkkikaivoksen ansiosta kaivostoiminnalle. Vastaavia edellytyksiä ei ollut muille teollisuuden aloille. Esimerkiksi kulutustavarateollisuus kaipasi laajempia markkinoita kuin mitä oli Lappeenrannan ympäristössä. Viipurin läänin kaupungeista Lappeenranta oli kolmanneksi teollistunein, mutta valtaosa läänin teollisuuslaitoksista sijaitsi maaseutupitäjissä.

 

Lappeenrantaan syntyi pienteollisuutta, joka vastasi lähinnä paikalliseen kysyntään. Myös jotkut vanhoista manufaktuureista jatkoivat toimintaansa. Teollisuuslaitokset sijoittuivat Pallonlahden tuntumaan. Ongelmana oli suurteollisuudelle soveltuvien teollisuusalueiden puute. Suomen virallisen tilaston mukaan kaupungin teollisuuslaitosten ja niiden tuotannon ja työntekijöiden määrä kehittyi seuraavasti:

Vuosi   Tehtaita                  Tuotannon-      Työn-

                                               arvo, mk*           tekijöitä

 

1885               21                      354 915             85

1890               28                      668 120           190

1895               26                      441 813           191

1900               27                   1 012 317           204

1905               32                      696 705           218

1910               15                   1 239 300           210

1915               20                   2 274 100           360

1917               18                   3 426 000           276

 

Asetelmaan on vertailun vuoksi otettu mukaan myös autonomian ajan viimeinen vuosi 1917. Kaupungin alueella toimivien teollisuuslaitosten määrä oli suurimmillaan vuosisadan vaihteessa. Sen sijaan työntekijöitä oli eniten 1910-luvulla, jolloin myös teollisuuslaitosten tuotannon arvo oli suurimmillaan. Monet teollisuuslaitoksista olivat vielä 1800-luvulla pieniä yrityksiä. Seuraavien vuosikymmenien aikana tehtaat suurenivat ja niiden määrä väheni. Ilmeisesti tämän maamme ensimmäiseksi teollistumiskaudeksi nimitetyn ajanjakson aikana myös Lappeenrannassa kokeiltiin monenlaista teollista toimintaa ennen kuin kannattavimmat vaihtoehdot löytyivät.

 

Monet kaupungin kauppiaista olivat edelleen aktiivisia myös teollisuustoiminnassa. Ilmeisesti syntymälahjaksi saatu yritteliäisyys pisti kauppiaat kokeilemaan onneaan useilla eri aloilla. Tehtaat toimivatkin useimmiten jonkun aikaa. Sen jälkeen kauppias joko myi tai lopetti ne ja siirtyi uusien haasteiden pariin. Kaupungissa oli käynnissä murrosvaihe, jolloin vanhoja yrittäjiä poistui liike-elämästä ja uusia tuli tilalle. Sen vuoksi kaupunkiin ei syntynyt paljon merkittävää ja pitkäikäistä teollisuutta. Kaikki tehtailijat eivät kuitenkaan olleet kauppiaita. Osa heistä tuli Lappeenrantaan muualta tai siirtyi tehtailijaksi muista tehtävistä. Monet näistä ensimmäisten tehtaiden omistajista ja Lappeenrannan teollisuuden edelläkävijöistä harjoittivat samaan aikaan monen eri alan teollisuutta.

 

Kauppiaat tehtailijoina

 

Kauppias A. Kravatinskyn ja kauppias A. Schiräkoffin viinanpolttimot sekä Pikisaaren viinanpolttimo jatkoivat toimintaansa 1800-luvun lopulle saakka. Pallossa toimi insinööri J. Warjuksen tislaamo, joka myytiin insinöörin kuoltua Kiala Aktiebolag för jordbruk och industri -yhtymälle. Yritys valmisti jo Warjuksen aikana liköörejä ja hajuvesiä. 1900-luvun alussa perustettiin Jakowleffin tislaamo paikkaamaan lopettaneiden polttimoiden jättämää aukkoa. Ennen lain voimaan tuloa oli vireillä Kaukaan tehtaiden väkiviinatehdashanke, mutta se ei ehtinyt aloittaa toimintaansa, sillä viinantislaamot lakkautettiin vuonna 1917 voimaan tulleen kieltolain perusteella.

 

Vanhaa tehtailijakantaa edusti myös kauppias Christian Haikala, joka palautti nahkatehtailijana saamiaan manufaktuurioppeja mieleen leipurinliikkeessään. Hän valmisti myös muita elintarvikkeita kuten marjaviiniä ja ruiskahvia. Ilmeisesti tehtailijan ura kiehtoi Haikalaa, sillä hän perusti 1880-luvun alussa Tyysterniemeen höyryveromyllyn ja sen yhteyteen korjaus- ja valinpajan. Myllyn vieressä aloitti vuonna 1885 Haikalan höyryvoimalla toimiva yksiraaminen kanttuuni- ja sirkkelisaha. Sen tehtailija perusti anomuksensa mukaan kaupungin ja sen ympäristön puutavaratarpeen tyydyttämiseksi, mutta puutavaraa myytiin muuallekin. Sahan toiminta oli laajimmillaan 1890-luvulla.

 

Sekä Haikalan myllyn tuotteet että viinatehtailijana aiemmin mainitun kauppias A. Schiräkoffin myllyn tuotteet palkittiin Viipurin maatalousnäyttelyssä vuonna 1887. Kaupungin kolmannen myllyn perusti vuonna 1885 kapteeni L. Fr. Cederhvarf Haikalan naapuriin. Höyrymyllyn yhteydessä toimivat leipomo ja paja. Cederhvarf oli aloittanut tehtailijan uransa vuonna 1877 perustamalla Pallossa toimineen puusepäntehtaan. Se laajeni vuosien mittaan puutavaraliikkeeksi, jota jatkoi hyvällä menestyksellä Cederhvarfin poika proviisori L. Cederhvarf. Kuljetuksia varten hankittiin Sorea-laiva. Myös A. Schiräkoff ja Christian Haikala olivat hankkineet itselleen laivat kuljetuksia varten.

 

Monitoiminen kauppias Matti Roiha oli ollut kauppiaanopissa Juho Häklin ja Juho Lallukan liikkeessä Viipurissa. Hän perusti ostamaansa Couperin taloon eli entiseen Savanderin liiketaloon vuonna 1890 kravatti- ja tupakkatehtaat. Jo samana vuonna oli kravattitehdas kolmesta maassamme toimineesta kravattitehtaasta suurin. Roihan molempien tehtaiden työntekijät olivat enimmäkseen naisia. Tupakkatehtaan naisia kutsuttiin kaupungilla tupakkaenkeleiksi. Tuolloin ei tosin vielä tiedetty tupakan vaarallisuudesta ja nimityksen sattuvuudesta. Työntekijöiden määrä nousi vajaassa vuodessa 30-50:een. Tehdas mainosti tuotteitaan ahkerasti. Niille oli keksitty sekä paikkakuntaan liittyviä että yleisempiä nimiä kuten Suomen Rakuna, De la Gardie, Lempi, Samson, Stanley, Noblesse ja Pankkiiri. Roihan tehtaan sikareita kehuttiin saksalaisten veroisiksi. Sikarit saivat Brysselin maailmannäyttelyssä vuonna 1893 kultamitalin. Sen jälkeen satapäiselle työntekijäjoukolle järjestettiin juhlat, joiden yhteydessä Roiha ja kauppias V. Abramoff lahjoittivat molemmat pohjasumman sairasapukassaan. Menestys jatkui kolme vuotta myöhemmin Marseillen näyttelyssä; saaliina oli jälleen kultamitali. Tehdas olikin kaupungin johtavia teollisuuslaitoksia ja se oli aivan 1900-luvun alussa työntekijämäärällä mitaten myös kaupungin suurin teollisuuslaitos.

 

Matti Roiha vuokrasi vuonna 1893 englantilaisen John Nethersolen vuonna 1891 sataman tuntumaan perustaman portteri- eli oluttehtaan. Oluttehdas kiinnosti tätä liike-elämän moniottelijaa vain kolmen vuoden ajan. Ehkä syynä myyntiin olivat kaupunkilaisten valitukset Roihan huonolaatuisesta ja jopa pilaantuneesta oluesta. Tehdas ei ollut myöskään raittiusihmisten mieleen. Lyhyen aikaa Roiha kokeili onneaan myös kirjapainonomistajana ja sanomalehden omistajana. Hän osti osake-enemmistön asessori J. W. Jalanderin vuonna 1888 perustamasta Lappeenrannan kirjapainosta ja perusti Itä-Suomen Sanomat, joka oli kaupungin toinen sanomalehti. Siinä hän puolustautui toimittaja C. G. Swanin Lappeenrannan Uutisissa esittämää kritiikkiä vastaan. Kirjapaino ja sanomalehti siirtyivät vuonna 1895 faktori K. F. Virtamolle ja opettaja J. Markkulalle.

 

Lappeenrannan mahdollisuudet eivät kuitenkaan riittäneet Roihalle. Hän siirtyi hiljalleen vuodesta 1895 lähtien Viipuriin. Seuraavana vuonna hän siirsi kravattitehtaansa Viipuriin. Oluttehdas oli myyty jo vuonna 1894 Lauritsalan oluttehtaan omistajalle eversti Emil von Haartmanille. Pian tämän jälkeen oluttehtaat yhdistettiin Lappeenranta-Lauritsala yhtiöksi, joka keskitti vuonna 1900 toimintansa Ainonkadulle. Tupakkatehdasta Roiha hoiti lyhyen aikaa Viipurista käsin. Sitten sen toiminta yritettiin järjestää muuttamalla tehdas osakeyhtiöksi, jonka osakkaiksi tulivat W. Palmroth, L. Cederhvarf ja E. Modée. Ratkaisu ei osoittautunut onnistuneeksi, joten vuonna 1906 koneet myytiin silloiselle osakkaalle A. J. E. Gestrinille. Yritys keskittyi sikarien valmistukseen ja jatkoi toimintaansa Auk. J. E. Gestrinin sikaritehtaana. Tehdas toimi maailmansotaan asti valmistaen sikareita nimeltä Kullervo, Suomi, Kansalais-Sikari, Anna, El-Braca ja Bruna-Prima.

 

Myös monet muut kaupungin kauppiaista kokeilivat tehtailijan uraa. Kauppias N. Tasihin jatkoi vuosisadan alussa Schiräkoffin entistä myllyä. Hänellä kuten myös aiemmin mainitulla kauppias Christian Haikalalla ja monilla muillakin kaupunkilaisilla oli tiilitehtaita kaupunkia ympäröivällä maaseudulla. Haikala oli ostanut vuonna 1890 Tiensillan tiilitehtaan opettaja K. Oittiselta. Kalkkitehtaan lähellä oli A. Dimitrijeffin ja A. Kuukan tiilitehdas. Yksi tiilitehtaista toimi Kähärilässä. Muutaman vuoden ajan 1900-luvun alussa toimi myöskin kiveä hyödyntänyt Suomen Vuolukivi Oy. Kauppias A. Abramoff rakensi vuonna 1900 Palloon laivatelakan. Telakka oli niin suuri, että siellä voitiin korjata myös Saimaan suuria höyrylaivoja. 

 

Yrittäjyys kunniaan

 

Kaupungin ensimmäisen konepajan perusti vuonna 1891 Palloon vankilan työnjohtaja, insinööri W. Grönlund. Sitä ennen hänelläkin oli ollut mylly, jossa valmistettiin ryynejä ja hienoja jauhoja. Grönlund piti myös jyväasioimistoa ja myi konepajan yhteydessä katto- ja seinähuopaa. Hän perusti pajan yhteyteen messinkivalimon ja laivatelakan, jossa voitiin sekä korjata höyrylaivoja ja lotjia että rakentaa aluksia. Grönlundin kuoleman jälkeen konepajaa jatkoi vuonna 1902 kapteeni Forsell. Konepajaa johti Forsellin poika insinööri E. G. Forsell. Yritys työllisti 50 miestä vuonna 1905. Valimossa valettiin tuolloin joka toinen päivä ja telakalla talvehti 11 alusta. Ensimmäisen maailmasodan aiheuttaman kysynnän kasvun vuoksi valimon ja konepajan tuotantoa kasvatettiin. Vuonna 1917 siellä työskenteli 83 henkeä ja tuotannon arvo ylitti miljoonan.

 

Rakennusmestari E. J. Holopainen perusti vuonna 1897 Palloon sahan. 1900-luvun alussa monet puutavaraliikkeet joutuivat hankaluuksiin. Holopaisen saha ajautui vararikkoon vuonna 1902. Sahan toimintaa jatkoi J. H. Leino. Hän laajensi toimintaa ja kun saha vuonna 1908 paloi arvioitiin sahan ja sen puutavaran yhteiseksi arvoksi 160 000 markkaa. Tulipalon aikaan oli koko Pallo tulimerenä. Myös Pikisaaressa toiminut Sinkkosen puusepänliike joutui vuosisadan alussa vaikeuksiin. Sen osti konsuli A. Ljungqvist, joka palkkasi lisää työväkeä. Tuotteita vietiin Pietariin. Vuonna 1904 puusepänliikkeen omisti konsuli U. Mustonen. Hän laajensi sen varsinaiseksi sahaksi. 1910-luvulla sahat pääsivät osalliseksi puutavaran kysynnän kasvusta vientimarkkinoilla ja yhä useammat kaupunkilaiset saivat sahoilta työtä. Sahojen yhteen laskettu tuotto oli 378 200 markkaa vuonna 1914 ja 392 500 markkaa vuonna 1917. Kaupungissa toimi myös Onni Haikalan puusepäntehdas.

 

Palloon asettui myös kiteeläisen Heikki Auvisen Savonlinnassa toimintansa aloittanut huopatehdas vuonna 1901. Huopatehtaalla valmistettiin jalkineita ja hattuja. Maailmansodan kynnyksellä Auvinen hankki valtiolta saamansa lainan avulla useita sähkökoneita ja höyrykoneen. Niiden ansiosta tehtaan päätuotteena olleita jalkineita valmistettiin sen jälkeen 12 000-15 000 paria vuodessa. Tehtaalla käytettiin kotimaista villaa 6 000-7 000 kiloa vuodessa. Tehdas työllisti 15-20 miestä ja 20-32 naista. Itseoppinut Auvinen oli oman alansa uranuurtaja maassamme. Hän sai kultamitalin sekä Viipurin että Kuopion näyttelyssä. Tälle tehtaalle ensimmäisen maailmansodan syttyminen vuonna 1914 ei merkinnyt ongelmia vaan pikemminkin päinvastoin: kysyntä kasvoi ja Venäjältä tuotiin huopatehtaan tarpeisiin runsaasti villaa.

 

Reservirykmentin kapteeni W. Palmroth perusti 1900-luvun alussa Korkkitehdas Minervan nykyisen Chymoksen paikkeille. Korkkitehtaan yhteydessä toimivat sittemmin myös telakka ja korjauspaja, veneveistämö sekä ajokalu- ja kengityspaja. Suunnitteilla oli toiminnan merkittävä laajentaminen, sillä vuonna 1905 Minerva anoi oikeutta vetää tehtailleen Aleksanterinkatua eli nykyistä Valtakatua pitkin kiskot hevosraitiotietä varten. Raskaaseen teollisuuteen toimintaansa laajentanut Minerva olisi suunnitelmien mukaan työllistänyt 150 miestä. Lupa raukesi muutamaa vuotta myöhemmin käyttämättömänä. Laajennusten sijaan Minerva keskittyi telakkatoiminnan jatkamiseen ja korkkiteollisuuteen. Korkkitehdas oli vuonna 1906 kaupungin suurin teollisuuslaitos, jossa työskenteli 47 työntekijää.

 

Tehtaiden rinnalla jatkoivat käsityöläiset työtään. Käsityöläisammattien lukumäärä lisääntyi ja monipuolistui kaupungissa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Vuosien 1868-1913 välisenä aikana kaupungissa työskenteli yhteensä 237 itsenäistä käsityöläisammatin harjoittajaa. Huomattava osa heistä hankkii leipänsä räätälinä, leipurina, suutarina, maalarina, puuseppänä, muurarina tai kirjansitojana. Käsityöläisten ja teollisuuden raja ei ollut kovin selvä. Osa käsityöläisistä toimi täysin tehdasmaisesti ja oli oikeastaan rinnastettavissa tehtailijoihin ja osa tehtailijoista kuului käsityöläisten yhdistykseen. Käsityöläisiä koulutettiin vuosisadan vaihteessa alan kouluissa.

 

Käsityöläisten johtomies vuosisadan vaihteessa oli nahkuri K. F. Lönnqvist. Hänen nahkurinliikkeessään oli 1910-luvulla 15-20 työntekijää. Pohja- ja päällisnahkoja kaupungin suutarien tarpeeksi tuotettiin hyvin tehdasmaisesti. Kaupungin suutareista huomattavia mestareita olivat P. Mårdberg ja P. Kinnunen, jotka toimivat lähes teollisesti. Kenkiä tehtiin myös miesten työvankilassa. Oma lukunsa olivat kaupungin monet leipurit. Heistä monet pitivät kahvilaa ja Heikki Miettinen myös virvoitusjuomatehdasta. Kaupungin johtava leipuri oli 1900-luvun alussa Maria Nyysinen ja P. Moschkiroffilla oli kaupungissa makkaratehdas. Käsityövaltaisia kirjapainoja toimi 1900-luvun alussa jo useita.

Kaupungin käsityöläisten ja tehtaiden tuotantoa esiteltiin ensimmäisen kerran Suomalaisen viikon yhteydessä pidetyssä VPK:n talon näyttelyssä syyskuussa 1913. Samaan aikaan 45-vuotista historiaansa juhlineen yhdistyksen historiankirjoittaja luonnehti näyttelyä seuraavasti:

 

”Uskottavasti vaikutti näytteille asetetut käsityöt innostusta monessa nuoressa ja vanhassa henkilössä antamaan arvon ja kannatuksen oman paikkakunnan kotimaiselle käsityölle. Toiminimi Aug. Gestrinin Sikaritehtaan valmisteet ansaitsevat myöskin alallaan tulla huomioon otetuiksi. Ei tarvitse tupakkamiesten tosiaankaan enää mennä merta edemmäksi kalaan, siksi monipuolinen on varasto. Oli Sikaria, Piipputupakkaa, Mahorkkaa ym. tupakoita näytteille asetettu. Mainitsemista ansaitsee myöskin Heikki Auvisen Huopatehtaan kotoiset valmisteet: matot, kengät, tohvelit, hatut ym. sekä Paavo Reinikaisen jalkineet, P. Kinnusen tehtaan sirot ja sievät salonki- ja tanssikengät, Lappi ja Lyytikäisen kulta- ja hopeateokset ja seppä Vähätuvan terästeokset sekä Anna Sofia Anderssonin muodikkaat hatut ja myssyt ja monen muun esille asetetut suomalaiset käsityötuotteet.”

 

 

Suurteollisuus rantautui Lappeenrannan naapurustoon

 

Norjalaissyntyiset veljekset T. ja J. Salvesen anoivat vuonna 1889 Lappeenrannan kaupunginvaltuustolta lupaa ostaa Pikisaari ja Katajasaari sekä niitä ympäröivä vesialue. He olisivat rakentaneet Pikisaaren pohjoisrantaan höyrysahan. Kaupunki ei ollut halukas myymään alueita. Sen sijaan niitä tarjottiin vuokralle, mutta yhtiö taas ei ollut kiinnostunut vuokramaasta vaan sijoitti sahansa Lappeen puolelle Lauritsalaan Huhmarvuoren lähellä sijaitsevalle Varkaansaarelle lähelle Saimaan kanavan suuta. Aktiebolaget T. & J. Salvesen rakensi Lauritsalaan ensin kaksiraamisen sahan, joka laajennettiin sittemmin neliraamiseksi. Sen tuotto kohosi vähitellen alkuvuosien 4 000:sta noin 30 000 standarttiin vuodessa. Saha paloi vuonna 1906. Sen jälkeen rakennettu uusi saha oli Suomen ensimmäinen rautabetonista ja kalkkitiilestä rakennettu saha. Sahalla työskenteli noin kaksisataa henkeä. Aikanaan se laajennettiin kahdeksanraamiseksi.

 

Kaukaan Tehdas Oy rakennutti vuosina 1890-1892 Lappeen Parkkarilaan rullatehtaan. Robert Björkenheimin omistaman yhtiön ensimmäinen rullatehdas oli aloittanut Mäntsälässä vuonna 1873. Kaukas joutui taloudellisiin vaikeuksiin ja sen osti vuonna 1894 eversti Hugo Standertskjöld. Tuolloin tehtaalla työskenteli jo noin 200 henkeä. Standertskjöld laajensi toimintaa Parkkarilassa. Vuonna 1896 aloitti ensimmäinen rullatehtaalta jäävää puujätettä polttoaineenaan hyödyntävä sulfaattiselluloosatehdas, joka nosti tehtaiden työntekijämäärän jo 328 henkeen. Toinen sulfaattiselluloosatehdas aloitti vuonna 1905. Vuonna 1909 rullatehtaalla työskenteli 367 henkeä ja selluloosatehtailla 278 henkeä. Tehdasalueella toimi vuodesta 1898 alkaen etupäässä omaa tarvetta varten rakennettu yksikehäinen höyrysaha ja vuodesta 1915 lähtien myös rikkikiisu-uuni.

 

Tehdas rakennutti Parkkarilaan Lappeenrannan asemalta kapearaiteisen rautatien, jota jatkettiin vuonna 1908 Lauritsalaan. Lauritsalan sahalta johti rautatien päätepisteeseen köysirata. Sahan puujätteet kuljetettiin köysirataa ja rautatietä pitkin Parkkarilaan hyödynnettäväksi. Kaukas osti vuonna 1916 Salvesenien Lauritsalan sahan ja kahta vuotta myöhemmin Joutsenossa sijainneen Pulp yhtiön sulfaattiselluloosatehtaan. Kaukaan rullatehtaan tuotteet menivät pääasiassa vientiin kuten myös osa selluloosasta.

 

Saimaan eteläranta oli hyvä paikka sahoille, joten niitä perustettiin Lappeelle useita edellä mainittujen lisäksi. Vuonna 1905 aloitti ruotsalaisen Collin & Co:n saha Lamposaaressa. Neliraaminen saha siirtyi vuonna 1911 viipurilaisen Paul Wahl & Co:n omistukseen. Saha tuotti tuolloin 6 000-7 000 standarttia vuodessa ja siellä työskenteli 250-300 henkeä. Muukonniemessä aloitti vuonna 1911 yksiraaminen Niemelän saha. W. Gutzeit  & Comp. eli myöhempi Enso-Gutzeit oli 1890-luvulla ryhtynyt kuljettamaan Saimaan vesistöstä ostamiaan tukkeja uittamalla ylivientilaitosten avulla Saimaan Jokilahden pohjukasta Myllylammen, Kärenlammen, Jängynjärven, Kivijärven ja Kymijoen kautta sahoilleen Kotkaan. Vuosisadan lopulla yhtiö perusti ylivientilaitoksen ensimmäisen etapin lähelle Rutolaan yksiraamisen sahan, joka siirrettiin myöhemmin Saimaan rannalle. Siellä saha laajennettiin ensin kolmi- ja sitten neliraamiseksi.

 

Pikisaaren sahan ohella ainoa tuolloin Lappeenrannan kaupungin alueelle sijoittunut ja sittemmin suurteollisuudeksi kehittynyt teollisuuslaitos oli Ihalaisen kalkkitehdas. Sen toiminta oli 1900-luvun alkuun asti vaatimatonta. Vuokraajina oli viime vuosisadan lopulla ensin kauppias Antti Ruotzi ja hänen jälkeensä venäläinen kauppaneuvos K. Jakovleff, joka omisti vuosina 1874-1888 Luukkaanniemessä toimineen kaksiraamisen höyrysahan. Saha oli Lauritsalan seudun ensimmäinen varsinainen teollisuuslaitos. Jakovleff vuokrasi joinakin vuosina louhoksen edelleen alivuokraajille. Tehdas oli ilmeisesti koko ajan käynnissä ja esimerkiksi vuonna 1894 siellä työskenteli 60 miestä. Jakovleff olisi ollut halukas luopumaan kaivoksesta kesken 25 vuoden vuokrakauden, mutta siihen ei kaupunki vuokranantajana suostunut. Vuoden 1909 alusta lähtien louhos vuokrattiin Oy Pulpille Joutsenosta. Pulp siirsi vuokrasopimuksen samantien Paraisten Kalkkitehdas Oy:lle. Uusi vuokralainen rakensi louhokselle seuraavana vuonna uuden uunin ja tuotanto saatiin ensimmäistä kertaa kunnolla käyntiin. Vuonna 1912 tehdas toimi täydellä teholla ja kalkkikiveä louhittiin 25 624 tonnia. Sotavuodet tiesivät tehtaalle hyviä aikoja ja tehtaalla työskenteli 50-70 miestä.

           

TYÖVÄEN OMAT RIENNOT

 

Vuosisadan vaihteessa työväen osuus kaupunkilaisista kasvoi huomattavasti. Työläiset muuttivat Lappeenrantaan työn perässä sekä lähiseudulta että kauempaa. Teollisuuslaitosten lisäksi työtä tarjosi kaupunkiin 1800-luvun lopulla asettunut rakuunarykmentti. Työläiset olivat kaupungissa ja koko maassa uusi yhteiskuntaryhmä. Työväkeä oli tosin ollut ennenkin, mutta sen luonne ja määrä oli nyt toinen. Enää ei voitu puhua palkollisista vaan kyse oli itsenäisestä työväestöstä, jonka pääosa työskenteli tehtaissa. Toisaalta työväestön asema kaupungissa oli selvästi erilainen kuin perinteisten yhteiskuntaryhmien virkamiesten, kauppiaiden, käsityöläisten sekä palkollisten eli piikojen ja renkien.

 

Työläiset asettuivat asumaan esikaupunkeihin ja Lauritsalan suunnalle teollisuuslaitosten lähimaastoon. Osa rakensi oman mökkinsä ja osa asettui Lauritsalan sahan ja Kaukaan tehtaiden rakennuttamiin työväen asuntoihin. Osa asunnoista sijaitsi kasarmeissa eli suurissa taloissa, joissa oli useita asuntoja. Yleensäkin asuntoja oli yhdessä talossa useita ja talot sijaitsivat lähekkäin. Asuinalueet olivat tiiviitä ja asunnot pieniä. Usein koko perhe asui hellahuoneessa eli yhdessä huoneessa. Asuminen oli jo huomattavasti mukavampaa mikäli käytössä oli keittiön ja huoneen kokoinen asunto. Ahtautta lisäsivät asukit, joita otettiin lisäansioiden tarpeessa. Asukille tai asukeille vuokrattiin joko sängynpaikka tai peräti toinen huoneista. He saattoivat olla sukulaisia tai tuttavia esimerkiksi vanhempien kotiseudulta.

 

Kaukaan tehtaiden työntekijät olivat muita Lappeen pitäjässä asuneita työläisiä paremmassa asemassa, koska vallinneen käsityksen mukaan tehtaan tuli huolehtia työntekijöistään. Tehdas perusti työntekijöidensä lapsia varten vuonna 1896 kansakoulun sekä ylläpiti kauppaa, lukusalia, sauna- ja pesutupaa, mankelia, yhteiskeittiötä, leivintupaa ja juhlasalia. Se järjesti myös työntekijöidensä sairaanhoidon sopimuksella Lappeenrannan kaupunginlääkärin kanssa. Oma sairaala avattiin vuonna 1909. Muiden alueiden asukkaat saattoivat vain uneksia vastaavista oloista. Lappeen kunta yrittikin parantaa mahdollisuuksia Lappeenrannan viereisten esikaupunkien asioiden hoitoon muodostamalla niistä Reijolan taajaväkisen yhdyskunnan vuonna 1910. Muuten työväki jäi pitkälti oman onnensa varaan eikä pitäjän isännillä riittänyt verojen nousun pelossa mielenkiintoa työväen olojen parantamiseen.* Pitäjän ainoa kansakoulu oli aloittanut toimintansa Taikinamällä vuonna 1878.

 

Työväestön omia yhdistyksiä alkoi syntyä aivan 1800-luvun lopulla. Lappeenrannan Työväenyhdistys aloitti toimintansa syksyllä 1893. Puuhamiehinä olivat työväen sivistämistä ja sen olojen parantamista ajaneet kaupunkilaiset. Mukana olivat muun muassa faktori J. V. Marttinen ja C. G. Swan. Toiminta käynnistyikin sivistyneistön johdolla kuten monilla muillakin paikkakunnilla ja työväen rooli jäi vähäiseksi. Aikaa kutsutaan työväenyhdistyksen wrightiläiseksi vaiheeksi. Yhdistys järjesti esimerkiksi työväen opintokursseja ja keräsi varoja iltamilla, joiden ohjelmasta aktiiviset jäsenet huolehtivat. Oma toimitalo ostettiin aivan 1900-luvun alussa Snellmaninkadulta. Vähitellen yhdistyksen johto siirtyi sivistyneistöltä työväelle ja yhdistyksestä tuli selkeästi työväen asioiden ajaja, jonka tavoitteena oli työläisten työ- ja elinolosuhteiden parantaminen, mutta ei harrastustoimintaakaan unohdettu.

 

Valtakunnallinen työväenliike järjestäytyi Suomen Sosiaalidemokraattiseksi puolueeksi 1900-luvun alussa ja sieltä löytyi henkinen koti 1900-luvun alussa myös Lappeenrannan työväenyhdistykselle. Linjanmuutos ei muuttanut merkittävästi yhdistyksen toimintaa, sillä se järjesti edelleen sivistys- ja harrastustoimintaa. Erona oli se, että omia asioita ajettiin aiempaa ponnekkaammin omin voimin ja valtakunnallisen organisaation tuella. Lauritsalassa ja Parkkarilassa työväenyhdistykset aloittivat toimintansa vuosisadan alussa työväen vetäminä ja niiden toimitalot valmistuivat vuonna 1910. Työväentaloista tuli vilkkaita monitoimitaloja, joissa harrastettiin politiikka, mutta myös liikuntaa ja monenlaista kulttuuritoimintaa.

 

Työväenyhdistykset kokosivat toimintansa piiriin koko työläisperheen. Naisille ja lapsille oli omaa toimintaa ja työväen urheiluharrastuksia varten perustettiin yhdistysten yhteyteen omat urheiluseurat. Lappeenrannassa toimi esimerkiksi Voimistelu- ja Urheiluseura Vesa ja Parkkarilassa Voimistelu- ja Urheiluseura Visa. Myös Lappeenrannan Työväen osuuskauppa ja Osuusliike Onni aloittivat toimintansa vuosisadan alussa. Uutiset luettiin työväen omasta lehdestä Kansan Äänestä. Jakautuminen työväestöön ja porvaristoon alkoi, vaikka yhteiskunnan varsinainen kahtiajakautuminen tapahtuikin vuosien 1917 ja 1918 aikana. Työväenyhdistysten rinnalle oli jo 1800-luvun lopulla syntynyt ensimmäisiä ammattiyhdistyksiä. Ammattiyhdistystoiminta lisääntyi 1900-luvun puolella.

 

 

 

LÄHTEET

 

Ahvenainen, Jorma, Enso-Gutzeit Oy 1872-1992. I osa 1872-1923. Jyväskylä 1992.

Antikainen, Jyrki, Herranen, Timo, Hoffman, Kai, Toivanen, Pekka, Lappeenrannan kaupungin historia 1917-1966. Ensimmäinen nide. Jyväskylä 1988.

Castrén, Liisa, Lappeenrannan kaupungin historia 1812-1918. Lappeenranta 1957.

Herranen, Timo, Räsänen, Matti, Räsänen, riita, Toivanen, Pekka, Lappeenrannan kaupungin historia 1917-1966. Toinen nide. Jyväskylä 1989.

Imatran kirja. Talka, Anu (toim.). Jyväskylä 1997.

Murto, T. G., Lappeen pitäjän historia II vuodesta 1784 nykypäiviin. Lappeenranta    1929.

Mäkipää, Leena, Lauritsalan sahan työväen työ- ja asunto-oloista 1916-1956. Etelä-Karjalan museon julkaisusarja 8. Lappeenranta 1982.

Riska, Leena, Lauritsalan kauppalan historia. Jyväskylä 1996.

Suomen kaupunkilaitoksen historia 2. 1870-luvulta autonomian ajan loppuun. Tommila, Päiviö (toim.) Vantaa 1983.

Suomen taloushistoria 2. Teollistuva Suomi. Ahvenainen, Jorma, Pihkala, Erkki, Rasila, Viljo (toim.). Helsinki 1982.

Standertskjöld, Johan, Kaukas 1873-1944. Helsinki 1973.

 

 

 

Artikkeli on julkaistu teoksessa Kauskilasta kuntaliitokseen. Historiaa ja tarinoita. Etelä-Karjalan museon julkaisusarja nro 21. Lappeenranta. 1999.

 

Teoksen tilaukset osoitteesta museot@lappeenranta.fi hintaan á 10 € (+ toimituskulut).

 


* Rahanarvoja ei ole muutettu kertoimella vertailukelpoisiksi. Tosin inflaatio alkoi vaikuttaa voimakkaasti vasta ensimmäisen maailmansodan aikana eli sen vaikutus näkyy lähinnä vuoden 1917 luvussa.

* Maalaiskunnissa äänioikeus perustui maanomistukseen, joten pääasiassa vuokratonteille rakennetuissa mökeissä asuvat esikaupunkilaiset eivät voineet vaikuttaa asuinpaikkansa kunnalliselämään.