Pekka Toivanen

KAUSKILAN KAPPELINMÄKI

Tämän vuosisadan puolelle säilyi Lappeen seuduilla suullinen tieto kappelista, joka sijaitsi Kauskilan kylän Kappelinmäellä, Löytösen ja Hyyvikkään järvien välisellä kannaksella. Löytönen on pieni umpeenkasvava järvi, josta laskee puro suurempaan Hyyvikkään järveen ja siitä edelleen polveillen Suomenvedenpohjaan ja Viipurinlahdelle. Näin muodostuneella vesireitillä on saattanut olla varhaisemmalla keskiajalla merkitystä. Viipurin ja Savon väliset yhteydet hoidettiin Kappelinmäen ja Viipurin välistä maantietä myöten ja edelleen Saimaan länsipuolitse tai useimmiten matka jatkui Savoon vesiteitse Saimaan vesistöä myöten. Mahdollisesti käytetty vesiväylä ja etenkin tie Viipurista Saimaan rannalle on synnyttänyt Kauskilan kylän, jonka asutus johti kappelin syntyyn.

Lappeenrannasta on Kauskilan Kappelinmäelle maanteitse 10 kilometriä. On ilmeistä, että Kauskila oli keskiajalla syntyneen Savon asutuksen ja sen asuttajien satama. Muinaisista yhteyksistä kertovat myös paikannimet. Lapvesi-nimi on säilynyt eri muodoissaan historialliselle ajalle useissa Savon pitäjissä aina Pohjois-Savoa myöten. Esim. Kuopion Haminanlahdessa tunnetaan vanhimmassa maaveroluettelossa Lappivetelän tulisaari. Maaningan Lapvetelänlaks vastaa nykyistä Lapvetelän kylää.

Björn Cederhvarf kirjoitti vuonna 1907 muistiin tiedon vuodelta 1826, jonka mukaan Kappelinmäellä oli Viipurista tultaessa tien oikealla puolella näkyvissä entisen kirkon paikka. Cederhvarf kertoo, että paikalla oli ollut "useampia kiviä, joiden joukossa oli pari pienempää, jollakin tuntemattomalla kirjoituksella varustettuna". Kappelinmäki antoi elonmerkkejä itsestään seuraavan kerran vuonna 1951, jolloin mäen yli vievää tietä alennettaessa luiskasta löytyi joukko pronssi- ja lasiesineitä, mm. kaksi akanthusaiheista kupurasolkea, pronssinen koristeeton puukonkahva, ristinmuotoinen ketjunjakaja, kaksi korvaputkea , yhdeksän lieriömuotoista lasihelmeä, brakteaatteja sekä nahkahihnaan pujotettuja pronssikierukoita. Brakteaatti (lat. bracheatus = kultalevyllä päällystetty) oli tässä tapauksessa keskiaikainen, ohut, vain toiselta puolelta leimattu hopearaha. Brakteaateiksi kutsuttiin myös myöhäiskeskiaikaisia kultaisia tai pronssisia riipuksia.

Unto Salo on vuoden 1953 kaivauksiensa perusteella todennut, että Kauskilan kalmistossa oli säilynyt esineellinen hautaustapa käytössä aina 1300-luvun loppupuolelle. Hautauspaikan syrjäisyys ei selittänyt tätä, koska Kauskila oli Viipurin tuntumassa, sinne ja sieltä johtaneen tien vieressä. Kauskilan yhden tutkitun esineellisen haudan perusteella ei voida tehdä koko Karjalaa koskevia päätelmiä, mutta silti voidaan kysyä Unto Salon tavoin, eikö myös Savon ja Karjalan keskusalueille leimallinen hautaus ole säilynyt Pähkinäsaaren rauhaan asti ja sen ylikin?

Kaivauksissa löytyi kaksi osittain säilynyttä pakanallista miehen hautaa. Vainajat oli asetettu selälleen länsiluode – itäkaakkois - suuntaisiin hautakuoppiin. Miehen vyötärön kohdalla oikealla puolella oli tuluspiin kappale ja sen lähellä rautarengas ja avaimenreiän muotoinen solki . Vasemmalla puolella oli kappaleiksi murtunut puukko. Toisessa soikeassa kuopassa vainaja oli varustettu rautatapparalla, jonka varsi oli suuntautunut alaspäin. Vieressä oli kaksi tuluspiin kappaletta sekä viisi päällekkäistä brakteaattia kankaanjätteen päällä. Vainajan vasemmalla puolella oli harmaan patinan peittämä pronssirengas sekä alempana reisiluun vieressä ruostunut puukonterä. Unto Salo on otaksunut kaikkien näiden esineiden kuuluneen vyöhön, jolloin kankaaseen käärittyjä brakteaatteja on voitu säilyttää tuluskukkarossa.

Kappelinmäen nuorempia hautoja kaivettaessa on vanhempia esinehautoja tuhoutunut, mutta niiden esineistöä saatiin kaivauksissa talteen runsaasti. Naisten hautauksiin ovat kuuluneet runsaat korut, esimerkiksi ketjulaitteisiin kuuluneet karjalaiset kupurasoljet, ristinmuotoiset ketjunjakajat, korvakeputket, pronssihelmet ja korvalusikat. Lisäksi on löydetty soikea , akantusaiheinen kupurasolki, hevosenkenkäsolkia, kaksi helmeä, joista toinen on valmistettu lasista ja toinen mahdollisesti meripihkasta. Kalmistosta saatiin myös talteen naisten vaatteissa koristeena olleita pronssispiraaleja.

Nähtävästi olkasolkena toiminut palmettipäinen hevosenkenkäsolki kuuluu Kauskilan kalmiston ainutlaatuisiin löytöihin. Sillä on vastineita Virosta, Liettuasta ja Gotlannista, mutta myös Nousiaisista, ja se lienee tuontiesine, joka on kulkeutunut Kauskilaan viimeistään 1100-luvun aikana. Rullapäinen hevosenkenkäsolki on ajoitettu virolaisen vastineen mukaan 1200-luvulle. Karjalaiselle ristiretkiajalle tyypillisiä olivat ristinmuotoiset ketjunjakajat, korvakeputket, pronssiset puukonkahvat, lieriömäiset pronssihelmet ja rapukoristeiset kupurasoljet kun taas akantusaiheisen soljen keskusaluetta on ollut Savo. Samaten myös muodoltaan bysanttilainen, nähtävästi karjalaista työtä oleva hopeinen pieni ristiriipus ajoittunee samaan kauteen 1200-luvulle. Siitä on muodostunut tavallaan Kauskilan kalmiston ja samalla koko Lappeen vanhan pitäjän symboli.

Kauskilan kolme rengassolkea ovat myöhäiseltä ristiretkiajalta tai vasta keskiajalta. Niille ei ole löydetty vastineita ennen 1200-lukua. Turun vastaava solki on ajoitettu 1300-luvulle, mikä sopisi myös Kauskilan solkimuotoon. Siten Kauskilan kalmistossa jatkui pakanallinen hautaus vuoden 1300 vaiheilla. Brakteaatit ajoittuvat vieläkin myöhäisempään esineelliseen, mutta pakanallisperäiseen hautaukseen. Koska brakteaatit ovat saman vuosisadan loppupuolelta, pakanallisen hautauksen voi siten katsoa jatkuneen Kauskilassa koko keskiajan.

Kauskilan kalmistoa käytettiin vielä 1500-luvun lopulla, mahdollisesti 1600-luvun alussakin. Haudat ovat esineettömiä, mutta hajalöytönä tuli 1950-luvun kaivauksissa esille kaksi Juhana III:n vuonna 1573 lyöttämää kahden äyrin hopearahaa.

Perimätieto kertoo myös hirsisestä kappelirakennuksesta, josta Unto Salon kaivauksissa ei kuitenkaan tavattu merkkejä. Mahdollisen kappelin on Salo olettanut sijainneen kaivausalueen ulkopuolella, siitä kymmenisen metriä idempänä sijainneen vanhan tien itäpuolella.

Minna Kähtävä - Marttisen mukaan vuoden 1997 Kappelinmäellä suoritetuissa koetutkimuksissa oli tarkoitus etsiä kalmiston rajoja sekä tutkia aluetta geofysikaalisin menetelmin. Kalmiston rajoja ei saavutettu työjakson lyhyyden vuoksi, mutta alueella havaittiin matala, noin 30 x 30 m laajuinen neliömäinen ojanne. Siitä saatujen hiilinäytteiden perusteella se ajoitettiin vuosien 1520-1665 väliselle ajanjaksolle. On mahdollista, että ojanne on vanhan kirkkomaan aita, joka rajaa kalmistoa. Myös tutkimustulokset tukevat tätä oletusta. Ojanteen sisäpuolella voitiin havaita koskemattomiin hautauksiin viittaavia jälkiä. Samantyyppinen matala ojanne on havaittu esimerkiksi Turun Koroisten varhaiskristillisellä hautausmaalla. Tämä löytö jo yksinäänkin sekä tutkimusalueen laidalta tavattu koskematon ruumishauta antavat riittävästi pohjaa Kauskilan Kappelinmäen tutkimusten jatkamiseksi.

Kauskilan Kappelinmäen lukuisat löydöt eivät ole ehdottoman kiistattomasti todisteita, mutta kuitenkin vahvoja viitteitä Lappeen seurakunnan ja hallintopitäjäksi järjestäytyvän yhteisön runsaista kulttuurivaikutteista. Kauskilan kalmiston löytöjen yllättävin arkeologinen anti oli, että pakanallinen hautaus jatkui Kauskilassa aina 1300-luvun lopulle saakka. Karjalassa valmistettu bysanttilainen ristiriipus osoittaa kuitenkin, että kristinusko oli jo saapunut Kauskilaan, kuten muuallekin Karjalaan ja jopa Savoon asti ortodoksisessa muodossa. Pakanallisten hautojen itä-länsisuuntaisuus on samankaltainen Mikkelin Tuukkalan hautojen kanssa, kun Laatokan Karjalan ristiretkiaikaisille haudoille olivat tyypillisiä etelä-pohjoissuuntaiset puusalvoshaudat. Siten Kauskilan kalmiston ja Savon välillä näyttäisi olleen lähempi yhteys kuin kulttuurin vaellusteillä Laatokan Karjalasta. Siihen viittaavat Kauskilan esinelöydöt, lähinnä akantusaiheiset korut. Esineiden tuontisuunnat ovat vaihtoehtoisesti Gotlanti, Itäbaltia ja Inkeri. Kauskilan vainajille ei kuitenkaan ollut karttunut samanlaista varallisuutta kuin Etelä-Savon kalmistot osoittavat.

Läntinen Karjala liitettiin Ruotsin valtioyhteyteen Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323. Hautalöydöt osoittavat ruotsalaisen, läntisen vaikutuksen lisääntyneen Kauskilassa 1300-luvun lopulle ajoittuvissa löydöissä. Ruotsalaiset brakteaatit ilmestyivät Kauskilan miehen kukkaroon pakanallisen hautauksen ollessa päättymässä. Lopullisesti Kauskilan kalmisto siirtyi läntiseen kulttuuripiiriin viimeistään vuoden 1415 vaiheilla, jolloin Lappeen kirkkopitäjä mainitaan ensimmäisen kerran itsenäisenä. Kauskilan Kappelinmäki, huolimatta monista avoimiksi jäävistä kysymyksistä, muodosti siten esivaiheen Lappeen kirkko- ja hallintopitäjän muodostumiselle.

Artikkeli on julkaistu teoksessa Kauskilasta kuntaliitokseen. Historiaa ja tarinoita. Etelä-Karjalan museon julkaisusarja nro 21. Lappeenranta. 1999.

Teoksen tilaukset osoitteesta museot@lappeenranta.fi hintaan á 10 € (+ toimituskulut).