LAPPEENRANTA HATTUJEN SODAN
NÄYTTÄMÖNÄ
Ruotsin
suurvalta mureni 1700-luvun alussa. Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721 kolmen
kruunun valtakunta joutui luovuttamaan Venäjän kaksipäiselle kotkalle Baltian
niemimaan ja Suomen itäosat. Etelä-Karjalan kohdalla raja myötäili nykyistä
itärajaa. Ruotsissa valta siirtyi itsevaltaiselta kuninkaalta säädyille, jotka
jakautuivat puolueisiin. Niistä tunnetuimpia ja pitkäaikaisimpia kutsuttiin
myssyiksi ja hatuiksi. Suurvaltaa haikailtiin takaisin, ja 1730-luvulla valtaan
nousivat varovaisten myssyjen sijaan revanssihenkiset hatut;
puolustusmäärärahoja suurennettiin ja välittömästi alettiin etsiä sopivia
liittolaisia Venäjän vastaiseen rintamaan. Myös Lappeenrantaa ryhdyttiin
vallanvaihdon jälkeen linnoittamaan uudelleen. Innostus varusteluun ja
mahdollisen sodan aloittamiseen oli emämaassa suuri. Suomessa sen sijaan nähtiin
revanssin mahdollisuus köykäisenä ja pääosa suomalaisista vastusti hanketta.
Venäjällä
suunniteltiin samaan aikaan vallankaappausta, jonka avulla valtaistuimelle
suunniteltiin nostettavan Pietari Suuren nuorin tytär Elisabeth. Ruotsalaiset
tekivät ranskalaisten avustuksella vallantavoittelijan kanssa lehmänkauppoja:
he lupasivat houkutella sotilaallisella toiminnalla mahdollisimman paljon laillisen
vallan kannalla olleita sotilasjoukkoja pois Pietarista. Vastalahjaksi
ruotsalaiset saisivat vallanvaihdoksen jälkeen muutamia Uudenkaupungin rauhassa
menetettyjä alueita takaisin. Neuvottelut olivat äärimmäisen salaisia. Suomessa
niistä tiesi ilmeisesti vain ylipäällikön sijainen, kenraaliluutnantti Henrik
Magnus Buddenbrock ja vastapuolella Lappeenrannan taistelun ylipäällikkö kreivi
Peter de Lacy sekä ehkä myös samaisen taistelun venäläisjoukkojen komentaja
James Keith.
Suomen
ruotujoukot oli kutsuttu keväällä 1741 kokoon. Sodan julistus annettiin Ranskan
painostuksen jälkeen 21. päivänä heinäkuuta, jolloin Suomessa olevat joukot
olivat hitaasti kokoontumassa kahteen ryhmään Taavetin ja Haminan läheisyyteen.
Venäläiset osasivat odottaa sodanjulistusta. Saatuaan tietoonsa ruotsalaisten
joukkojen keskitykset he ryhtyivät vastaaviin toimiin. Venäläiset ylittivät
rajan elokuun 21. päivänä. Vakoojatiedon perusteella olosuhteet olivat
hyökkäykselle edulliset, sillä Lappeenrannassa oli vasta murto-osa sinne
oletettavasti matkalla olleista ruotsalaisjoukoista. Lappeenrannan komendantti
Georg Fredrik von Brandenburg lähetti pikaisesti avunpyynnön Taavettiin ja
Haminaan, jonka jälkeen Taavettiin sijoitetut joukot lähtivät komentajansa
kenraali Karl Henrik Wrangelin johdolla marssimaan kohti Lappeenrantaa. Ensinnä
Lappeenrannan edustalle saapuivat 22. päivänä elokuuta noin 9 000 venäläistä
sotilasta. Illansuussa paikalle tulivat myös Wrangelin joukot, jotka
ryhmittyivät linnoituksen edustalle hyökkäysvalmiuteen. Wrangelin tosin piti
Buddenbrockin ohjeiden mukaan olla hyökkäämättä ylivoimaista vihollista vastaan
ja odottaa sen sijaan Haminasta Buddenbrockin johdolla marssivia apujoukkoja.
Odotuspaikkanakin piti Lappeenrannan huonosti puolustettavan ja valtakunnan
puolustuksen kannalta vähämerkityksisen linnoituksen sijaan olla helpommin
puolustettava Toikkalan harjanne Taavettiin johtavan tien varressa.
Seuraavana
aamuna suomalais- ja ruotsalaissotilaat heräsivät edellisiltaisilta
paikoiltaan. Linnoituksen tykistö järjestettiin Wrangelin määräyksestä
uudelleen; osa tykeistä siirrettiin Myllymäelle nykyisen Rakuunanmäen
tuntumaan. Aamulla joukot sijoitettiin taisteluryhmitykseen. Oikean siiven 2
250 miestä sijoitettiin Myllymäen tuntumaan ja vasemman siiven 1 800 miestä
Taikinalahden tuntumaan Linnoituksen edustalle. Venäläiset joukot saivat
Lappeenrantaan asettuneelta venäläiskauppiaalta vähättelevän tiedon
ruotsalaisten joukkojen määrästä. Sen jälkeen ylipäällikkö de Lacyn oli oman
uskottavuutensa vuoksi tehtävä hyökkäämispäätös. Hän ammututti puolenpäivän
aikaan alkavasta hyökkäyksestä ilmoittavat kolme tykin laukausta. Sen jälkeen
venäläiset aloittivat muodostelmassa lähestymismarssinsa Armilasta. Se päättyi
tuntia myöhemmin nykyisen Lappeen kirkon tienoolle. Hyökkäys suunnattiin kohti
Myllymäkeä. Suomalais-ruotsalaisten joukkojen oikea siipi sai aluksi lyötyä
venäläisjoukot, joille vasta hyökkäyksen aikana paljastui, että mäen juurella
nykyisen Kaupunginlahden rannalla oli lisää ruotsalaisjoukkoja. Ruotsalaisten
pakenevien vihollisten perään tekemä hyökkäys katkesi vihollisen toiseen
linjaan, jonka jälkeen heidän oli vetäydyttävä nopeasti takaisin omiin
asemiinsa.
Venäläiset
ryhmittäytyivät vetäytymisen aikana uudelleen. Painopiste sijoitettiin
Wrangelin vasenta siipeä vastaan. He olivat valmiina uuteen hyökkäykseen kolmen
jälkeen ja jo varttitunnin kuluttua hyökkäys johti läpimurtoon. Venäläiset
jatkoivat hyökkäystään menestyksellisesti Wrangelin oikeaa siipeä kohti. Suomalaiset
ja ruotsalaiset joukot pakenivat vihollista rantoja pitkin Kimpisen,
Tyysterniemen ja Huhtiniemen suuntiin ja upseereita joutui vihollisen
vangeiksi. Jäljellä oli vielä kaupungin valtaus: venäläiset suuntasivat
tykkinsä kohti kaupunkia ja asettuivat rynnäkköasemiin. Ylivoima oli ilmeinen
ja ruotsalaiset katsoivat parhaaksi antautua. Kaupungin portin luona käydyt
neuvottelut loppuivat vallilta ammuttuun laukaukseen, joka surmasi venäläiset
neuvottelijat. Ilmeisesti joku kiihkeä karoliini ei kestänyt katsella sitä,
että Ruotsin armeijasta Venäjän puolelle siirtyneet upseerit kenraalimajuri
Yxkull ja eversti Lohman olivat edustivat venäläisiä. Laukausta seurasi
venäläisten välitön rynnäkkö kaupunkiin. Verinen taistelu päättyi kaupungin
valtaukseen kuudelta illalla. Osa kaupunkilaisista ehti paeta kahlaamalla
Rapasaareen ja uimalla sieltä edelleen Pikisaareen ja Voisalmensaareen, loput
joutuivat vangeiksi tai tulivat surmatuiksi. Venäläiset ottivat noin 1 700
vankia, joista vajaa kolmesataa oli siviilejä. Suomalaisia ja ruotsalaisia
sotilaita kaatui noin tuhat. Venäläisten tappiot olivat noin 2 400 miestä
kaatuneina ja haavoittuneina sekä toista tuhatta lievemmin haavoittunutta.
Voittajat ryöstelivät Lappeenrantaa taistelua seuranneen illan ajan. Saaliiksi he saivat kaupunkilaisten hopeaesineitä ja muuta tavaraa. Iltahämärässä voitokkaiden ja väsyneiden sotilaiden ja vankien sekalainen kulkue lähti kohti Armilan leiriä. Voittajat totesivat, ettei Lappeenrantaa sen silloisessa kunnossa kannattanut miehittää. Seuraavana päivänä työkykyiset venäläiset hautasivat omat kaatuneensa vallien tuntumaan, purkivat linnoituslaitteita ja ottivat kaupungista irti kaiken hyödyllisen, lähinnä elintarvikkeita ja aseita. Venäläiset joukot poistuivat kaupungista illalla. Kaupunkia ei lähtiessä poltettu, vaikka Keith niin väittääkin. Siellä oli 120 rakennusta ja esikaupungissa 50, joista valtaosa oli lähes ehjiä, kun asukkaat kolmen viikon kuluttua palailivat takaisin. Osa taloista oli palanut tai vaurioitunut. Monesta oli rikottu ikkunat. Tuhoutuneiden rakennusten joukossa olivat lääninkanslia ja -konttori sekä pitäjänkirkko, joiden mukana paloi merkittävää arkistoaineistoa.
Lappeenrannan taistelu päätyi onnettomasti. Sama kohtalo oli koko hattujen sodalla. Suunniteltu revanssi jäi unelmaksi, ja Turun rauhassa vuonna 1743 raja siirtyi Kymijokeen. Lappeenrannassa siirryttiin muun läänin lailla Vanhan Suomen kauteen. Keisarikunnan peräsimessä oli keisarinna Elisabeth, joka oli sodan tiimellyksessä tehnyt onnistuneen vallankaappauksen. Sekä hattujen sodan että etenkin Lappeenrannan taistelun tappio oli ruotsalaisille karvas kokemus. Elisabeth tarjosi Ruotsille sodan aikana rauhansopimusta, jossa mainitut alueluovutukset eivät tyydyttäneet ruotsalaissäätyjä. Säädyt päättivät jatkaa sotaa tavoitteena Uudenkaupungin rauhan aluemenetysten takaisin valtaaminen. Taistelut päättyivät elokuussa 1742 Ruotsin antautumissopimukseen. Yleinen mielipide Ruotsissa vaati sodan epäonnistumiseen syyllisiä rangaistavaksi. Syyllisiksi valittiin ylipäällikkö K. E. Lewenhaupt ja kenraali Henrik Magnus Buddenbrock, jonka suurimpana rikoksena mainitaan se, ettei hän auttanut Wrangelia Lappeenrannan taistelussa. Syylliset mestattiin Tukholmassa keväällä 1743. Sen sijaan kenraali Karl Henrik Wrangelista tuli Ruotsissa Lappeenrannan taistelun ansiosta kansallissankari.
Lähteet:
Talaskivi, Soini, Lappeenrannan
taistelu. Lappeenranta s.a.
Toivanen, Pekka, Lappeenrannan
kaupungin historia 1649-1743.
Ensimmäinen nide. Lappeenranta 1979.
Artikkeli
on julkaistu teoksessa Kauskilasta kuntaliitokseen. Historiaa ja
tarinoita. Etelä-Karjalan museon julkaisusarja nro 21. Lappeenranta. 1999.
Teoksen tilaukset osoitteesta museot@lappeenranta.fi hintaan á 10 €
(+ toimituskulut).