Jyrki Paaskoski

VENÄJÄN RAJAKAUPUNGIKSI - LAPPEENRANTA KEISARIKUNNASSA 1743 - 1811

Ruotsille tappiollinen niin sanottu hattujen sota päättyi Turussa 1743 solmittuun rauhaan. Raja kulki Kymijokea pohjoiseen Mäntyharjulle ja kääntyi sieltä itään päin halkaisten Saimaan vesistöalueen pitäjistä Puumalan, Sulkavan, Rantasalmen, Säämingin ja Kerimäen ennen kuin yhtyi Uukuniemellä vuoden 1721 rajaan. Lappeenrannan, Haminan ja Olavinlinnan linnoitukset jäivät keisarikunnan puolelle.

Vuosien 1721 ja 1743 rauhoissa Venäjään liitettyä osaa maasta kutsutaan Vanhaksi Suomeksi. Nimitys yleistyi Suomen sodan aikana 1808-09, jolloin venäläiset olivat liittämässä keisarikuntaan loppuakin Suomea, niin sanottua Uutta Suomea. Joulukuussa 1811 Aleksanteri I:n antamalla ukaasilla Vanha Suomi päätettiin yhdistää Suomen suuriruhtinaskuntaan.

Uusi valtiollinen yhteys merkitsi hallinnollisia muutoksia Lappeenrannan asemassa. Vuonna 1744 perustettu Viipurin kuvernementti koostui Viipurin, Käkisalmen ja Kyminkartanon provinsseista, ja jälkimmäisen keskukseksi korotettiin Lappeenranta, johon provinssihallinnosta vastaava käskynhaltija sijoitettiin. Lappeenranta soveltui hyvin alueensa keskukseksi, koska sinne voitiin vaivattomasti vesireittejä pitkin kuljettaa veroviljaa myös provinssin pohjoisosista. Osa viljasta oli tarkoitettu linnoituksessa olleiden venäläisten yksiköiden tarpeisiin. Loput kuljetettiin talvisin Viipuriin, jossa kruunulla oli suuret viljavarastot.

Keisarikuntaan liitetylle Kyminkartanon provinssille vahvistettiin sen entiset privilegiot. Lappeenrannan kannalta oli olennaista, että se sai pitää maistraattinsa sekä raastuvan- ja kämnerinoikeutensa. Lainkäytössä pitäydyttiin vuoden 1734 ruotsalaiseen lakiin ja ennen vuotta 1744 annettuihin asetuksiin. Vasta Katariina II:n paikallishallintoreformi vuonna 1784 muutti ruotsalaista hallinto- ja oikeudenhoitojärjestystä. Lappeenrannasta tehtiin piirikuntakaupunki, johon sijoitettiin koko alueen paikallishallinto. Sen naapureina olivat Haminan, Savonlinnan ja Viipurin piirikunnat vastaavin oikeuksin. Oikeudenhoidossa Katariinan reformi merkitsi suurempia muutoksia: laamanninoikeus lakkautettiin ja sen tilalle ensimmäiseksi valitusasteeksi perustettiin Viipuriin kuvernementin maistraatti, josta voitiin vielä valittaa tribunaaliin ja Hallitsevan Senaatin kolmanteen osastoon Pietariin.

Katariina II uudisti myös kaupunkihallintoa. Porvarisoikeudet vapautettiin, minkä jälkeen kuka tahansa kaupunkilainen saattoi ryhtyä kauppiaaksi. Heidät ryhmiteltiin varallisuutensa mukaisesti kolmeen luokkaan, joiden mukaan he myös maksoivat veronsa. Lappeenrannassa, kuten muissakin Vanhan Suomen kaupungeissa, kauppiaiksi ja käsityöläisiksi kirjoittautui myös venäläisiä marketantteja, joiden kauppaliikkeitä oli aikaisemmin rajoitettu vetoamalla ruotsalaiseen erioikeusjärjestelmään. Lappeenrannan ensimmäiset venäläiset kauppiaat olivat tulleet armeijan mukana hattujen sodan aikana, mutta vasta 1750-luvulla heidän asemansa vakiintui. 1780-luvulla kaupungissa oli jo useita venäläisiä kauppiaita, kuten muun muassa Onkoveita, Kovaleveja ja Slastnikoveja, jotka vaikuttivat Lappeenrannassa parin sukupolven ajan.

Noustuaan valtaistuimelle 1797 Paavali I kumosi heti ensi töikseen keisarikunnan läntisistä kuvernementeista Katariinan byrokraattiseksi ja kalliiksi osoittautuneen paikallishallintojärjestelmän.

Lappeenrannassa muutos näkyi seuraavana vuonna, jolloin kaupungin virastojen ja virkamiesten määrää niin piirikunta- kuin oikeushallinnostakin vähennettiin. Kaupunkihallinnon venäläiset piirteet jäivät kuitenkin ennalleen, ja vasta Vanhan Suomen liittämistä seuranneina vuosina 1810-luvun lopulla kaupunki sai taas ruotsalaisen hallintomallin porvarisoikeuksineen ja käsityöläisten kiltoineen.

Taloudellisesti 1700-luku oli monessa suhteessa vaikeaa aikaa Lappeenrannalle. Uudenkaupungin ja Turun rauhat olivat katkaisseet Viipurin kauppayhteydet Savoon ja Pohjois-Karjalaan, mistä myös kuuluisat Lappeen markkinat kärsivät. Tervan vienti taantui, ja 1740-luvulle tultaessa se oli jo lähes pysähdyksissä. Viipurilaiset ja haminalaiset kauppiaat keskittivät voimansa sahateollisuuden rakentamiseen kaupunkiensa läheisyyteen, ja vasta Paavali I:n sahauskieltoukaasit ja niihin annetut lievennykset 1800-luvun alussa lisäsivät porvareiden kiinnostusta sahalaitosten perustamiseen Saimaalle. Vanha rahtitie Lauritsalasta Viipuriin, joka 1600-luvulla oli ollut vilkas tervatie, vilkastui uudelleen, mutta tällä kertaa lautoja ja lankkuja vetävistä talonpoikien reistä.

Uudenkaupungin rauhan jälkeen Lappeenranta oli määrätty Haminan kauppapiiriin. Tämä yhteys säilyi myös Turun rauhan myötä, vaikka viipurilaiset porvarit pyrkivät avaamaan vanhoja kauppayhteyksiään Lappeenrantaan. Haminalaiset valvoivat oikeuksiaan tarkasti ja estivät niin lappeenrantalaisten kauppiaiden kuin savolaisten talonpoikien liikeyhteydet Viipuriin. Käytäntö oli omiaan hidastamaan kaupan kasvua, ja se suuntasi viipurilaisten kauppaintressejä muualle. Vasta 1784 Lappeenrannan kauppapakko kumottiin ja kaupungin yhteydet Viipuriin vilkastuivat uudelleen. Kauppa-artikkeleina Haminaan päin olivat terva, kotieläimet, nahat, vuodat, vilja ja voi, ja rannikolta tuotiin sisämaahan lähinnä suolaa. Kaupan vapauttamisen jälkeen Viipuriin rahdattiin sahatavaraa, viljaa, voita ja talia. Paluukuormissa oli pääasiassa suolaa. Syyskuussa kahteen eri otteeseen järjestetyillä Lappeen markkinoilla kaupunkilaiset loivat liikesuhteita haminalaisiin ja viipurilaisiin porvareihin.

Lappeenranta sai Vanhan Suomen vuosinaan runsaasti vaikutteita Venäjältä. Kaupungilla oli erityisesti 1790-luvulta lähtien vahva sotilaallinen leima, jota korosti siviili- ja sotilasväestöjen erottaminen omille alueilleen. Vaikka armeija ja laivasto oli erotettu asemakaavallisesti siviilikaupungista, vuorovaikutusta oli runsaasti, kun kansallisuudeltaan ruotsalaiset ja venäläiset kauppiaat solmivat liikesuhteita varusväen kanssa. Samalla kaupungin seuraelämä vilkastui, kun venäläiset upseerit osallistuivat paikallisten virkamies- ja kauppiasperheiden illanviettoihin. Lappeenranta oli läheisessä kosketuksessa Viipuriin, josta saatiin tietoja viimeisimmistä Pietarissa noudatettavista muotisuuntauksista, joita viiveellä seurattiin myös Saimaan rannalla.

Artikkeli on julkaistu teoksessa Kauskilasta kuntaliitokseen. Historiaa ja tarinoita. Etelä-Karjalan museon julkaisusarja nro 21. Lappeenranta. 1999.

Teoksen tilaukset osoitteesta museot@lappeenranta.fi hintaan á 10 € (+ toimituskulut).