Pekka Toivanen

LAPPEENRANTA VENÄLÄISENÄ LINNOITUS- JA VARUSKUNTAKAUPUNKINA

Venäläiset insinöörijoukot

Ruotsalaisen kaupunkiyhteisön toiminnat päättyivät Hattujen sodan alussa 24.8.1741 käytyyn Lappeenrannan taisteluun. Kaupunkia ei kuitenkaan miehitetty tuolloin. Venäläiset poistuivat vankeineen ja palasivat vasta kesän 1742 aikana ottamaan kaupungin haltuunsa. Ruotsalaiset joukot tekivät 24.8.1742 Helsingissä antautumissopimuksen. Turun rauhan jälkeen vuonna 1743 Lappeenranta siirtyi virallisesti kolmen kruunun huomasta kaksipäisen kotkan suojaan, ja ruotsalainen linnoitus- ja varuskuntakaupunki muuttui venäläiseksi varuskunnaksi.

Maalinnoitukset rakennettiin sotakollegion alaisuudessa. Sinne oli vuonna 1729 muodostettu tykistö- ja linnoituskanslia, joka toimi perustamisestaan aina Katariina II:n kuolemaan saakka yhdistettynä. Ruotsin linnoitusjoukkoja vastaavaa aselajia nimitettiin Venäjällä insinöörilaitokseksi tai insinöörikomennuskunnaksi ja sitä johtivat seuraavat kenraali-insinöörit vuodesta 1751 lähtien aina linnoituksen lakkauttamiseen saakka vuonna 1812.

Ivan Glebov 1751-1754

Abraham Hannibal 1754-1759

Daniel de Boquet 1759-1766

Rudolf von Gerbel 1766-1774

Mihail Mordvinov 1776-1780

Friedrich von Bauer 1780-1783

Aleksei Tutskov 1784-1796

Ivan Knjazev 1797-1800

Aleksei Korsakov 1800-1802

Jan Peter van Suchtelen 1802-1812

Venäläiset inventoivat vuonna 1742 linnoituksen rakenteet ruotsalaisten jäljiltä ja kohensivat niitä merkittävästi jo vuoteen 1758 mennessä. Ruotsalaisten puolibastionirintama rakennettiin tenaljirintamaksi, muurien huonokuntoisia osia korjattiin ja profiilien valumia täytettiin. Näiden töiden jälkeen linnoituksen eteläreunan valleilla oli asemat 23 tykkiä varten. Yksin vuonna 1753 tarvittiin korjaustöihin 20 tynnyriä kalkkia, 60 000 tiiltä, lähes 20 000 tuohilevyä, liitua, pellavaöljyä, nyöriä ja tervaa.

Kuitenkin 1750-luvun linnoitustyöt jättivät vielä paljon toivomisen varaa. Venäläisten palveluksessa olleet ranskalaiset insinöörikenraalit Daniel de Bosquet ja Bernardin de Saint-Pierre tekivät vuonna 1763 Vanhan Suomen linnoituksiin tarkastusmatkan ja antoivat hyvin varauksellisen lausunnon, mutta korostivat Lappeenrannan linnoituksen sijainnin ja topografian tärkeyttä ruotsalaisten mahdollisen hyökkäyksen varalta. De Bosquet piti niemekettä sopivana makasiinien ja kaleerilaivaston rakentamiseen.

Rakennustyöt olivat 1760-luvulla pysähdyksissä, mutta ulkopoliittinen tilanne muuttui äkkiä vuonna 1769 Ruotsin kuninkaan Aadolf Fredrikin kuollessa. Sen seurauksena syntyi samana vuonna Venäjän, Tanskan ja Preussin välinen sopimus, jossa sitouduttiin tarvittaessa estämään asevoimin uuden hallitsijan, Kustaa III:n kuningasvallan laajentamispyrkimykset. Katariina II lähetti sen vuoksi kenraaliluutnantti A. I. Bibikovin Vanhaan Suomeen tarkastamaan linnoituslaitteita. Bibikov viipyi vuonna 1769 useita päiviä Lappeenrannassakin. Itse asiassa linnoituksessa oli ryhdytty jo ennen Bibikovin tarkastusmatkaa rakennustöihin, jolloin kaupunkilaiset velvoitettiin mm. hankkimaan rakennusaineita.

Bibikov kirjoitti Kazanzovin mukaan Lappeenrannasta seuraavan tilanneraportin: "Lappeenrantaa ei voida pitää linnoituksena, ei edes etuvarustuksena, koska mantereen puolelta sitä suojelee vain matala kolminkertainen redutti ja mäen harjanteella linnoitus on suojeltu vain paaluaidalla. Muutamin paikoin huomaa, että täällä joskus ennen on ollut glasiisi, ja tämän paikan vastakkaiselta Myllymäen kukkulalta ja siitä järvelle päin lähtevältä harjanteelta käsin maasto on niin avoin, että koko kaupungin rakennelma näkyy selvästi, samoin ruutikellari sijaitsee kaupungin ulkopuolella."

Bibikovin matka sekä ennen sitä ja sen jälkeen tehdyt rakennustyöt liittyvät myös 1770-luvun alun asemakaavoitukseen. Bibikovin sanallisessa selvityksessä ilmenivät samat linnoituslaitteet, jotka oli merkitty vuonna 1775 hyväksyttyyn asemakaavaan. Hänen ilmoittamiaan toimenpiteitä olivat linnoituksen etelärinteen yksinkertaisen tenaljirintaman kolminkertaistaminen ja Nikolain etulinnakkeen rakentaminen kaupungin edustalle Myllymäelle.

Suvorov Lappeenrannan linnoituksen rakentajana

Suvorovin kautta Lappeenrannan ja laajemminkin Itä-Suomen linnoitusjärjestelmän rakennuttajana ja ylimmäisenä valvojana edelsi jo vuoden 1773 kevättalvella tapahtunut lyhyempi esinäytös.

Kuningas Kustaa III:n vallankaappauksen jälkeen Suomen rajalla oli aistittavissa jo ilmeinen sodanuhka. Puolan sodasta vapautunut tuolloinen brigadieeri, kreivi Aleksandr Vasiljevitš Suvorov oli kesällä 1772 joukkoineen vielä Liettuassa ja sai syyskuussa määräyksen marssia Suomeen, mutta lähtö viivästyi aina seuraavaan talveen asti, jolloin joukot saapuivat Pietariin. Sodanuhkasta kertoo sekin, että kuningas Kustaa III viivytti "eerikinretkeään" Suomeen aina kesään 1775 saakka, jottei olisi provosoinut venäläisiä.

Suvorov sai helmikuussa 1773 henkilökohtaisen määräyksen lähteä Suomeen tutkimaan rajaseudun väestön mielipiteitä Tukholman vallankaappauksen suhteen. Kenraaliluutnantti Bibikovin aiemman sekä edelleen kreivi Tšernyševin ja ruhtinas Apraksinin vuonna 1772 laatimien raporttien mukaan Itä-Suomen linnoitukset olivat huonossa kunnossa. Lappeenrannan linnoituksen mainittiin kelpaavan tarvittaessa vain kentällä olevien sotajoukkojen suojaksi. Tiedustelumatkan lyhyydestä huolimatta esim. Lappeenrannan linnoituksen rakennelmia ennätettiin uudistaa sekä rakentaa asuntoja upseereille, kasarmeja aliupseeristolle ja miehistölle, tykistöpaja ja varusvarastoja, ruutikellari, johon sopi yli 4 000 puutaa, kivinen päävartio ja vartiotupa.

Kustaa III:n sota (1788-89) ei ruotsalaisten yrityksistä huolimatta yltänyt Lappeenrantaan saakka, mutta sodan jälkeen Euroopan yleispoliittinen tilanne oli jännittynyt. Pietarissa kiersi kevättalvella 1791 huhuja Ruotsin uusista sotavalmisteluista ja mahdollisesta Englannin osallistumisesta niihin. Huhuttiin jopa Englannin laivaston tulosta Itämerelle, jolloin se saisi Loviisan sataman käyttöönsä. Kustaan sota oli jo sinänsä pakottanut keisarinna Katariina II:n kiinnittämään huomiota luoteisrajansa puolustukseen. Pietarin alueelle keskitettiin sotavoimia ja tähän liittyi myös kenraali Aleksander Vasiljevitš Suvoroville toukokuussa 1791 annettu tehtävä Vanhan Suomen alueella. Hän kiersi Vanhaa Suomea, tarkasti jo olemassa olleita linnoituksia, harkitsi uusien linnoitusten ja niiden tueksi tulevien etuvarustusten rakentamista.

Lappeenrannan linnoituksen laajennussuunnitelmia oli tehty jo 1770-luvulla - vuosikymmenelle ajoittuvasta atlaksesta päätellen. Myöhemmästä Nikolain etuvarustuksesta oli niissä jo luonnosmainen hahmotelma. Sen sijaan 1780-luvulla Kustaan sodan johdosta - mutta kuitenkin jo ennen Suvorovin saapumista - työt aloitettiin suunnitelmien toteuttamiseksi. Päälinnoituksen itäpuolelle, Kimpiselle, oli suunniteltu "riittävä varustus", redutti sekä linnoituksen eteläpuolelle linnoitusta hallitsevalle Myllymäelle edellä mainittu Nikolain etuvarustus, "kruunulinna" ja mäen juurelle patteri sekä linnoituksen länsipuolelle Paldon redutti. Nämä työt olivat edenneet niin pitkälle, että Suvorov saattoi kirjoittaa jo 15.5.1791 niiden valmistuvan kuukauden kuluessa.

Kreivi Suvorovin toiminta Vanhassa Suomessa käy selville hänen kirjeenvaihdostaan. Hän saapui toukokuun alussa 1791 Savonlinnaan, siirtyi sieltä Lappeenrantaan, johon edellä mainittu raportti ajoittuu. Käytyään Haminassa hän oli kirjeen päiväyksestä päätellen ainakin kesäkuun 30. päivänä jälleen Lappeenrannassa. Heinäkuun puolivälistä lähtien hän oli kuukauden päivät Kyminlinnassa valvomassa linnoituksen laajentamista. Syyskuun lopulla hän oli jälleen Lappeenrannassa ja viipyi täällä ainakin marraskuun alkuun. Joulukuun 1791 ja marraskuun 1792 välisen ajan hän oli edelleen Suomessa, mutta kirjeiden mukaan ei enää Lappeenrannassa.

Linnoitusten tarvitsema kalkki poltettiin aluksi Narvassa, mutta myöhemmin kalkin saanti helpottui. Narvalaisia kalkinpolttajia lähetettiin vuoden 1791 lopussa ja vuoden 1792 alussa Suomeen. Insinöörihallinto hankki 1790-luvun alussa omistuksen Lappeenrannan lähellä olleeseen Ihalaisten kylän tilaan, missä oli jo vanhastaan todettu kalkkiesiintymiä. Insinöörijoukot polttivat siellä, Olli Immosen mukaan mahdollisesti narvalaisten avustamana kalkkia linnoituksen tarpeiksi.

Suvorovin tehtävä Vanhassa Suomessa katsottiin vuoden 1792 lokakuussa lähes valmiiksi, koska hänelle määrättiin seuraaja. Tosin vielä vuoden 1793 aikana puurrettiin Suomen linnoituksissa ja kanavointitöissä. Lappeenrannan osalta työt keskittyivät lähinnä maansiirtotöihin. Lappeenrannassa rakennustyöt oli aloitettu uudelleen etelärinteen linnoitusrakennelmista, jonka jälkeen työt siirrettiin etuvarustuksiin ja etelärinteen nuolilinnakkeeseen. Kreivi Suvorovin aikana valmistui Nikolain sarvilinnake, "kruunuvarustus" ja vuoden 1799 kartoissa näkyvät Kimpisen ja Paldon - myöhemmin Pallon - etulinnakkeet.

Lappeenranta oli Vanhan Suomen keskusasema, jonka linnoitus rajoittui kolmella suunnalla Saimaaseen. Se kuului osana linnoitusketjuun, jonka muodostivat jo Hamina, Lappeenranta ja Olavinlinna, joita nyt täytyi täydentää rakentamalla Pietarista lukien ns. kolmannen linjan linnoitukset. Sen valmistuttua Venäjän joukot saattoivat taistella kokonaan sisälinjoillaan. Hamina katsottiin toisen linjan linnoituksista tärkeimmäksi. Silti Lappeenranta toimi keskusasemana, koska se sijaitsi Salpausselän harjun ikivanhan "sotatien" varrella. Lappeenrannan linnoitus oli ennen Suvorovin kautta kolmelle taholle Saimaaseen työntynyt, "bastioneista ja reduteista sekä niitä yhdistävästä palissadista" muodostettu puolustusrakennelma. Etelän suunnassa se oli "kaksinkertainen, epäsäännöllisesti rakennettu retranssementti" vallihautoineen ja suojateineen.

Lappeenrannan päälinnoitukseen oli tarkoitus rakennuttaa kivisiä ja puisia rakennuksia. Mainitussa 15.5.1791 päivätyssä kirjeessään Suvorov saattoi mainita paitsi töiden valmistumisesta kuukauden kuluessa myös rakennustyövoima ja rahan tarpeesta: Töiden valmistuminen edellytti vielä 1 000 työmiestä ja 6 000 ruplaa rahaa. Tykistö lavetteineen oli ilmoituksen mukaan jo kunnossa, mutta varastolavetit tarvitsisivat kuitenkin korjausta ja jopa merkittävää lisäystäkin. Suvorov kirjoitti: "Ammukset saadaan Viipurista, samoin ruuti. Jauhot ja kaura makasiineissa kelvollista, samaten heinä, jota on käytetty myytäväksi".

Lappeenrannan linnoituksen merkitys arvioitiin tärkeäksi "vihollisen maihinnousun estämiseksi Saimaan venäläisalueilla". Tärkeimmäksi katsottiin kuitenkin vuonna 1788 perustettu Saimaan laivasto, jonka tukikohta sijoitettiin Tyysterniemelle. Suvorovin mukaan laivaston järjestelyt eivät kaivanneen korjauksia, mutta sille oli tarpeen rakentaa "sarai", varastosuoja.

Kuten edellä on todettu, puolustusjärjestelmässä täydennettiin toisen linjan linnoituksia rakentamalla lähemmäksi rajaa ulomman eli kolmannen linjan linnoitukset, joista Lappeenrannan tuntumassa olivat Taavetti ja Kärnäkoski. David Silunskilaisen mukaan nimensä saanut Davidovin eli Taavetin linnoituksen laajennustyöt jatkuivat vuodesta 1792 lähtien Suvorovin toimesta ja hänen uusimiensa suunnitelmien mukaisesti. Rakennustyö valmistui vuonna 1796, jolloin linnoituksessa oli viisi säännöllistä bastionirintamaa vahvistuksenaan neljä raveliinia ja bastioneja korkeammat kavaljeerivarustukset. Pohjoisen suoperäisen maaston suunnassa, suoralinjaisen pohjoisrintaman keskellä oli kahden puolibastionin ja kurtiinin muodostama sarvilinnake, Hornwerk. Nämä yhdessä muodostivat vieläkin säilyneen sitadellin. Sen edessä olivat raveliinit ja sen kuivat vallihaudat oli varustettu kivetyin eskarpein ja kontreskarpein.

Suvorovin joulukuussa 1792 tekemän ehdotuksen mukaisesti tuli miehistöksi jättää Taavettiin tai Lappeenrantaan "korvolantteina" eli "lentävänä komennuskuntana" kuusi jalkaväkipataljoonaa, kaksi rakuunaeskadroonaa sekä yksi kasakkarykmentti.

Suvorovin johdolla tapahtuneet rakennustyöt vuosina 1791 ja 1792 tapahtuivat osittain erillään insinöörijoukkojen hierarkiasta. Kaikki työt keskitettiin Suvorovin alaisuuteen. Suvorov ei liene itse varsinaisesti suunnitellut linnoituksia, vaan hänellä oli tässä apunaan Katariina II:n määräyksestä yli kolmekymmentä upseeria. Lappeenrannan osalta vastuun kantoi everstiluutnantti Fabian Steinheil, Suomen myöhempi kenraalikuvernööri, joka valvoi sittemmin rakennustöitä vuosina 1793-95 Haminassa, Lappeenrannassa ja Taavetissa. Näissä linnoituksissa hänellä oli apunaan mm. Vanhan Suomen kartoituksessa työskennellyt Alexander Thesleff.

Myös kenraali van Suchtelella oli Vanhan Suomen linnoituksessa oma osansa. Aleksanteri I:n kaudella hänet nimitettiin insinööritarkastajaksi. Lappeenrannan linnoituksen rakennustöistä vastasi esikuntatasolla Suomen sodan edellä kenraali Sulimov. Insinöörikomennuskunnalla oli Lappeenrannassa kuten muissakin rakennuskohteissa oma työ- ja asuinrakennus.

Käytännön työstä paikan päällä vastanneen insinöörikomennuskunnan jäsenistä on hajanaisia tietoja 1750-luvulta lähtien. Vuonna 1752 insinöörikomennuskuntaa johti insinöörivänrikki Lorionov. Hänen ja hänen seuraajiensa lupa vaadittiin kaikkeen rakentamiseen Lappeenrannan linnoitusniemellä. Paavali I:n kaudella 1796-1797 linnoituksen pienen komennuskunnan johdossa oli vänrikki Fedor Babanin ja 1800-luvun alussa ainakin vuoteen 1803 saakka insinöörikapteeni Dementjev. Häntä seurasi aliluutnantin arvoinen upseeri ja vuosina 1805-1806 insinöörimajuri Naumov ja vuonna 1807 insinöörimajuri Argun apunaan aliluutnantit Martimov, Bogdanov ja Jakovlev. Martimov allekirjoitti linnoituksen työselvityksiä vielä ennen linnoituksen lakkauttamista vuonna 1810.

Venäläinen varuskunta

Venäjän vallan alussa Lappeenranta toimi Ruotsin vallan tavoin sisarkaupunkinsa Haminan tavoin eräänlaisena kaksoisvaruskuntana. Yhteistoiminta näiden varuskuntien kesken näkyi siitä, että suuremmasta ja tärkeämpänä pidetystä Haminasta siirrettiin jo vuonna 1743 Lappeenrantaan kaksi komppaniaa Vladimirin rykmentistä. Joukot olivat Venäjän rajarykmenttejä, joita vaihdettiin usein. Vladimirin rykmentin komppaniat olivat kaupungissa vuoteen 1746. Venäjän ja Ruotsin suhteiden kiristyttyä vuonna 1747 Lappeenrantaan sijoitettiin osa Smolenskin rykmentistä ja sen esikunta. Vuosina 1748-1749 kaupungissa ja sen ympäristössä majaili Kiovan rakuunarykmentistä 210 sotamiestä päällystöineen.

Komppanioiden teoreettinen vahvuus oli 200 miestä, mutta käytännössä rivivahvuus vaihteli 50:n ja 100:n välillä. Joukoista oli 1700-luvulla vain pieni osa majoitettuina kasarmeihin ja kaupunkeihin. Raskaimman osan majoituksesta kantoivat ympäristön talonpojat, joiden rakennuksiin sotaväkeä sijoitettiin. Vuonna 1763 Lappeenrannasta laaditun majoitusluettelon mukaan kaupungissa oli 78 majoitushuonetta.

Kaupungin varuskunta kasvoi 1760-luvun alussa tykistökomennuskunnalla. Laskovskin mukaan linnoituksessa oli 1750-luvun lopussa ainakin 23 tykkiä, joita varten tarvittiin useita kymmeniä tykkimiehiä. Tällöin varuskunnan miesmääräkin kasvoi vuonna 1764 edellä mainitusta 50-100 miehestä 150 sotilaaseen. Edellisvuonna kaupunkiin oli saapunut Arkangelin rakuunarykmentti, jonka korvasi 1765 kaukaasialainen ratsuväkiosasto. Sen tilalle saapui 1770-luvun alussa Semjanskin rykmentti, jolloin päällystö majoitettiin kaupunkiin ja miehistä lähikyliin. Tämä jäi viimeiseksi suuremmaksi maajoukko-osastoksi aina Kustaan sotaan saakka.

Sen sijaan linnoituksen varuskunta kasvoi. Kasvu liittyi linnoituksen kaavoitus- ja rakennustyöhön 1770-luvun alussa. Ennen kasarmien valmistumista oli kaupunkilaisten majoitusrasitus suurimmillaan. Silloin kaupunkilaiset, 28 majoitukseen velvollista henkilöä, joutuivat majoittamaan yli 500 henkilöä. Majoitettavista 130 oli Pietarin kuvernementista, 100 miestä Haminan varuskuntapataljoonasta, Lappeenrannan 240 miehen vahvuinen varuskuntaosasto sekä noin 40 miehen tykistöosasto ja insinöörikomennuskunta, joten varuskunnan vahvuuskin nousi noin 300 mieheen. Näiden lisäksi olivat jälleen upseerit ja alipäällystö perheineen.

Vuonna 1785 Lappeenrannan linnoituksessa oli Kazanzovin mukaan jo yli 60 tykkiä ja 12 mörssäriä, joita käsitteli 99 tykkimiestä. Kustaan sodan edellä vuonna 1787 muodostettiin viisi vajaata komppaniaa käsittänyt Lappeenrannan varuskuntapataljoona, jota tukemaan perustettiin uusi joukko-osasto, Saimaan laivasto. Sodan sytyttyä suurin osa näistä oli kuitenkin sotanäyttämöllä, jolloin varuskuntajoukkoja oli vain 100-150 miestä. Kaupungissa oli sodan aikana varuskuntajoukkojen lisäksi Donin kasakkaosasto, joka majoitettiin jälleen kaupunkilaisten asuntoihin. Sodan jälkeen paluumatkalla sotatoimialueelta olleita Muurmanskin jalkaväkirykmentin osia majoittui linnoitukseen ja sen lähiympäristöön.

Kustaan sodan jälkeen Aleksandr Vasiljevitš Suvorovin johtamien

Lappeenrannan linnoitustöiden yhteydessä muodostettiin aikaisempaa laajempi varuskuntajoukko, Lappeenrannan rajapataljoona, joka pohjautui ennen sotaa muodostettuun Lappeenrannan varuskuntapataljoonaan ja sai uuden nimensä vuoden 1796 tienoilla. Lappeenrannan rajapataljoona koostui tuona vuonna seuraavista joukoista:

Päällikkö majuri Jahantov

4 komppaniaa

Ammattimiesten komppania

Invalidikomppania

Pataljoonaan muista yksiköistä siirretyt.

Komppanioiden määrävahvuudet olivat vain noin 13-15% teoreettisesta 200 miehestä. Komppanioiden keski-ikä oli myös varsin korkea pitkästä, 25 vuoden palveluajasta johtuen. Invalidikomppanian keski-ikä nousi n. 50 vuoteen. Alkeellisen kenttälääkintätason vuoksi haavoittuneet sotilaat yleensä invalidisoituivat. Ammattimiesten komppaniaa johti luutnantti Vasilei Fedorov ja siihen kuului musiikkikapteeni, kolme kersanttia, piiskuri ja 30 alokasta. Näiden lisäksi oli erillinen pioneeriosasto, kersantti ja kolme miinoittajaa.

Vuonna 1796 Lappeenrannassa oli myös tykistökomennuskunta ja edellä mainittu insinöörikomennuskunta. Tuolloin tykistökomppaniaa johti kapteeni Jakob Koptev ja siinä oli kolme muutakin kapteenia, neljä kersanttia, kolme korpraalia, varikonhoitaja, piiskuri, ajuri ja yhdeksän mestaria - kaiketi seppiä. Tykistökomennuskunta jakautui kahteen osastoon, 16 pommittajaan ja 41 tykkimieheen.

Kolmanneksen Lappeenrannan varuskunnasta muodosti Kustaan sodan yhteydessä muodostettu Saimaan laivasto, johon kuului meriupseereita, perämiehiä, aliperämiehiä, pursimiehiä, matruuseja ja merisotilaita. Saimaan laivastosta lähemmin jäljempänä.

Saimaan laivaston perustaminen

Venäläisten 1770-luvun alussa aloittaman Lappeenrannan linnoituksen laajennustöiden yhteydessä kaupunkiin sijoitettiin viimeistään Kustaan sodan puhjettua tykkiveneitä. Lappeenrannan laivastoaseman merkitystä korosti se, että sen komentajaksi nimitettiin kenraalimajuri Herman. Saimaan soutulaivasto määrättiin tuli käsittämään yksi kaateri eli kaleeri ja 21 tykkivenettä, joita ryhdyttiin rakentamaan juuri Kustaan sodan edellä vuosina 1788-1790.

Kustaan sodan sotatoimet vaikuttivat Lappeenrannan linnoitukseen ja erityisesti aluillaan olevaan Saimaan laivastoon. Linnoituksen vähälukuinen varuskunta piti puoliaan ruotsalaisia joukkoja vastaan. Amiraliteettikollegion varapresidentti I. G. Tsernysev käskystä kapteeniluutnantti A. Smirnov lähti ensimmäisten sotatoimien jälkeen, 28. marraskuuta 1788 Saimaalle. Hän tutki koko Saimaan vesialtaan Lappeenrannasta Savonlinnaan ja lähetti 15.12.1788 I. G. Tšernyševille raportin merenkulun tilasta ja Saimaalla käytetyistä aluksista. Smirnov kertoi paikallisten asukkaiden liikkuvan suurillakin veneillä (kavasseilla ja kirkkoveneillä), joihin mahtui 40-50 ihmistä. Alusten pituus oli 45 jalkaa, leveys 9 jalkaa 2 tuumaa ja syväys 2 jalkaa 4 tuumaa. Smirnovin mukaan nämä veneet olivat suvannoissa ja kapeikoissa ainoita mahdollisia kulkuvälineitä. Hänen raporttinsa ja siinä esitetyt johtopäätökset olivat sittemmin perustana Saimaan laivaston muodostamisessa.

Vaikka Saimaalla oli jo ollut Kustaan sotaan mennessä tykkiveneitä, jotka myös ottivat osaa sotatoimiin, syntyi päätös erityisen Saimaan laivaston perustamisesta sodan antamien kokemusten jälkeen. Amiraliteettikollegio päätti lähettää Saimaalle 10 tykkivenettä takiloineen ja tykistöineen. Ne oli rakennettu laivanrakennusmestari Sarytsevin johdolla Pietarissa Galenin telakalla vuonna 1788 lähes samoilla mitoilla kuin suomalaisetkin veneet (pituus 45 jalkaa 2 tuumaa, leveys 14 jalkaa, syväys 4 jalkaa 8 tuumaa) ja aseistuksena niissä oli kussakin yksi jalka. Ne olivat Venäjällä kokonaan uutta tyyppiä. Ne valmistettiin sodan aikana ruotsalaisilta sotasaaliina, nähtävästi Varkauden Laivanlinnasta hankittujen piirustusten mukaisesti, jolloin niihin tehtiin vain hyvin vähän muutoksia ja lisäyksiä. Veneissä mainitaan olleen 2-3 mastoa purjeineen ja 18-30 airoparia, kaksi soutajaa kutakin airoa varten. Alusten rakentaminen alkoi Lappeenrannassakin vuoden 1790 tienoilla.

Amiraliteettikollegio lähetti Viipurin kuvernöörin kenraaliluutnantti Karl von Günzelin käyttöön laivanrakennusmestarin ja purjeenompelijan piirustuksineen ja työvälineineen. Keisarinna nimitti 12.4.1790 käskykirjeellään Ruotsinsalmen taistelussa haavoittuneen kapteeniluutnantti M. K. Borisovin Saimaan laivaston komentajaksi. Tämä johti laivastoa aina vuoteen 1797 saakka, jolloin linnoituksen komendantti, majuri Dmitri Stepanovin kanssa tapahtunut välikohtaus johti hänen erottamiseensa.

Vuosina 1791-1792 sotamarsalkka Aleksandr Suvorovin valtuudet ulotettiin myös koskemaan Saimaan laivastoon, jonka yli ylikomentajaksi hänet määrättiin. Laivasto oli tämän jälkeenkin armeijan alaisuudessa. Suvorovin jälkeen sen johdossa oli Suomen armeijakunnan ylipäällikkö V. P. Musin-Puskin ja hänen seuraajansa kenraali P. I. Saltykov. Venäjän saaristolaivasto lähetti matruusi- ja tykkimiehistön aluksille. Saaristolaivaston komentaja, ensimmäisen luokan kapteeni P. Slizov tarkasti jo vuosina 1788-79 useaan otteeseen laivaston. Hän vakuutti raporteissaan amiraliteettikollegiolle, että Saimaan laivasto kykeni selviytymään kaikista armeijan johdon määräämistä taistelutehtävistä. Soutajista oli kuitenkin koko laivaston olemassaolon ajan pulaa. Soutajat koottiin tykkiveneisiin paikallisista joukko-osastoista. Tykkiveneiden huolto ja rakentaminen oli puolestaan amiraliteettikollegion vastuulla.

Saimaan laivaston alustyypit

Venäjän merisotahistorian arkistossa Pietarissa säilyneiden piirustusten mukaan tykkiveneistä ("lodkij") kymmenen rakennettiin Saimaan laivastolle vuodesta 1797 lähtien Pietarissa venäläisten piirustusten mukaan. Ne olivat ulkohankaisia, seitsemällä airoparilla varustettuja. Piirustukset eivät sisältäneet tykkejä, mutta keulalavetin paikka oli merkitty.

Loput oli rakennettu ruotsalaisen Fredrik Henrik af Chapmanin piirustuksia hyväksikäyttäen rakennettujen sotasaalismallien mukaan. Toisen, 68 jalan pituisen, sotasaalismallin mukaisesti mestari Savitscheff rakensi joukon 15 hankaparilla varustettuja tykkiveneitä. Muina tykkivenetyyppeinä rakennettiin kahta kokoa olleita 14 hankaparillisia veneitä.

Niinikään af Chapmanin suunnittelemaa, 48,6 jalkaista tykkijollamallia rakennettiin myös. Siinä oli yksi järeä tykki ahterissa. Jolla oli varustettu kahdeksalla hankaparilla. Alkuperäiset ruotsalaiset jollat olivat kaksimastoisia, loggerttipurjeita kantaneita aluksia.

Laivaston käyttämiin alustyyppeihin kuului myös pienempi "Kuopio"-niminen, kuusi hankaparinen tykkijolla. Nimetyllä aluksella on saattanut olla nimiltään ja lukumäärältään tuntemattomiksi jääneitä sisaraluksia. Nimi viittaa aluksen käyttöön Saimaan vesialtaassa. Kaleerin ja tykkiveneiden lisäksi rakennettiin 22 kevyempää tiedusteluvenettä.

Soutulaivastolla oli siten käytössään - tiedusteluveneitä lukuun ottamatta viisi alustyyppiä. Kaleereita oli vain yksi, 12 tykkiä, joista kaksi käytti 18 naulan ammuksia sekä kymmenen 6 naulan ammuksia käyttävää. Suurempikokoisia tykkiveneitä oli yhdeksän, ja niissä yhdeksän 12-naulaista ja 18 kolminaulaista eli kaksi pientä kanuunaa aluksen keulassa. Pietarilaisia tykkiveneitä oli tuossa vaiheessa seitsemän, joissa kaikissa oli yksi 18-naulainen tykki. Ruotsalaismallisia veneitä - sluuppeja ja jollia - oli yhteensä 15, joissa oli yhteensä 90 tykkiä, suurimmalta osaltaan pieniä kolminaulaisia, mutta jokaisessa oli myös yksi 12-naulainen ja yksi 6-naulainen tykki. Kaleeri ja tykkiveneet olivat Suvorovin aikana vesillä, kun taas muita aluksia säilytettiin venevajoissa. Tiedusteluveneet oli jaettu puoliksi Lappeenrannan ja Partakoski - Kärnäkosken kesken (11+11 kpl.). Kuutta pienempää tykkisluuppia käytettiin maihinnousuveneinä Savonlinnaan johtavilla kanavilla.

Vuodelta 1795 on säilynyt myös Saimaan laivaston aluskannan inventointitiedot. Tuolloin komentaja Michaila Borisov ilmoitti, että hänen johdossaan oli jo 88 erilaista alusta. Näistä yhtenä mainittiin kummajainen, moottorivene (!) "Josef". Loput olivat helpommin selvitettävissä. Paikallisten asukkaiden tavallisista veneistä oli rakennettu yhdeksän suurta tykkivenettä. Näiden lisäksi laivastossa oli seitsemän Pietarissa rakennettua tykkivenettä., 15 "ruotsalaisen tavan" mukaan rakennettua tykkivenettä sekä kuusi pientä maihinnousualusta. Tykki- ja maihinnousuveneissä käytettiin 12 ja 6 naulan tykkejä sekä 3 naulan falkonetteja (edellä mainittuja pienempi kenttätykki; noin 1 kg:n ammukset).

Päällystö ja miehistö

Saimaalle ennen Kustaan sotaa sijoitettujen laivastoyksikköjen ensimmäisenä komentajana mainitaan kenraali Herman, jota seurasi sodan aikana Ruotsinsalmen meritaistelussa haavoittunut Michail K. Borisov. Hänen keisarillinen määräyskirjeensä on päivätty 12.4.1790. Hän johti laivastoa vuoteen 1797, jolloin hän joutui linnoituksenpäällikkö Stepanovin kanssa kärhämään ja erotettiin virasta. Borisovin tilalle määrättiin toisen luokan kapteeni Bogdan I. Tsertikov, joka toimi komentajana kuolemaansa asti vuonna 1801. Kapteeniluutnantti Posketsin komensi laivastoa vuosina 1801-1803. Vuosina 1787-1791 Turkkia vastaan käytyihin useisiin taisteluihin osallistunut ensimmäisen luokan kapteeni Michail D. Rode määrättiin Mustaltamereltä Baltiaan ja vuonna 1801 hän oli Lappeenrannassa, mutta nimitettiin Lappeenrannan sataman ja laivaston komentajaksi vuonna 1803 ja toimi tehtävässä vuoteen 1809. Keisari Aleksanteri I arvosti hänen toteuttamiaan korjaustöitä laivastoasemalla siinä määrin, että antoi hänelle puolitoistakertaisen palkan, briljanttisormuksen ja IV luokan Vladimirin ristin. Viimeinen komentaja oli vuosina 1809-1810 toiminut kapteeniluutnantti Nikolai Samardin.

Raimo Ranta on laskenut rippikirjoista, että Suomen sodan edellä, vuonna 1806, Saimaan laivastoon kuului - perheenjäsenet mukaan luettuna - noin 200 henkeä. Jo vuonna 1807 joukkoja alettiin lisätä mm. kahdella luutnantilla ja pommittajien määrä nousi 48:sta 86:een. Matruuseja oli tuolloin yli sata, joiden lisäksi oli kapteeniluutnantti Peter Aleksejevin johtama tykistöosasto, johon kuului Aleksejevin lisäksi toinen upseeri, yhdeksän aliupseeria, kymmenen pommittajaa ja 19 tykkimiestä.

Saimaan laivaston sotatoimet

Laivaston tehtävä hahmottui venäläisten aktiivisemmasta ulkopolitiikasta alkaen Kustaa III:n vallankaappauksen edellä. Linnoitusten rakentaminen kytkeytyi myös tähän. Laivaston tehtävänä oli mahdollisen Ruotsin hyökkäyksen sattuessa kuljettaa joukkoja Partakosken tienoille ja saartaa lähestyvä vihollinen sieltä käsin. Laivasto saattoi käyttää hyväkseen koko vesistöä ja siirtää venäläisiä joukkoja kanavointeja myöten Savonlinnaan. Suunnitelman olivat laatineet jo 1760-luvun alkupuolella kenraali de Bosquet adjutanttinsa, ranskalaisen upseerin Bernardin de Saint-Pierren kanssa.

Elokuun 27. päivänä 1788 yritti 12 ruotsalaista tykkivenettä laskea joukkoja maihin venäläisten varustusten eteen Savonlinnassa. Lappeenrannasta lähteneet venäläiset tykkiveneet upottivat neljä ruotsalaista tykkivenettä, jolloin jäljelle jääneet ruotsalaisveneet vetäytyivät taisteluitta.

Huhtikuussa 1790 ruotsalaiset sotajoukot aloittivat uuden hyökkäyksen Savosta kohti Suomenniemeä ja Savitaipaletta. Tuolloin venäläisjoukot yllätettiin täysin ja lyötiin. Huhtikuun lopulla kuningas Kustaa III siirtyi Savonrintamalta Jaalaan ja hyökkäsi edelleen Kymijoelle ja suuntasi joukkojensa kulun kohti Lappeenrantaa. Utin nummella ruotsalaiset ajoivat venäläiset pakosalle. Toukokuussa venäläiset ottivat kuitenkin aloitteen kaikilla rintamanosilla ja pureutuivat Kymijoen länsipuolelle hankittuihin sillanpääasemiin. Gustaf Mauritz Armfeltin armeijanosasto yritti vielä Savitaipaleelta kesäkuun alussa hyökkäystä Lappeenrantaan ja Viipuriin, mutta venäläisten vahva tukikohta Savitaipaleella kesti. Taistelussa haavoittunut Armfelt joutui vetäytymään takaisin. Saimaan vesistö vapautui vasta toukokuussa jäistä, joten venäläiset tykkiveneet osallistuivat sotatoimiin vasta silloin. Ruotsalaiset pakotettiin vetäytymään Kymijoen rajalinjan taakse.

Venäläisten tykkiveneiden sotatoimet olivat siihen mennessä tapahtuneet kiinteästi armeijan operaatioiden yhteydessä. Tykkiveneiden osuus sotatoimiin antoi kuitenkin ajatuksen muodostaa Saimaalle vahvempi sotalaivasto. Se sai tehtäväkseen kuljetusten järjestämisen vesireiteillä, maihinnousuoperaatioihin tarvittavien joukkojen kuljetuksen sekä raja-alueen vartioinnin.

Kustaan sodan aikana laivasto joutui tukemaan ruotsalais-suomalaisten joukkojen piirittämää Savonlinnaa. Suomen sodan aikana vuoden 1808 kesällä laivasto kuljetti elintarvikkeita ja varusteita, koska vesitie katsottiin turvallisemmaksi. Laivasto sijoitettiin tuolloin entiseen ruotsalaisten tukikohtaan, Varkauden Laivalinnaan, jossa se oli lähempänä sotatoimia ja saattoi osallistua Varkauden koskien pohjoispuolella operaatioihin Sandelsia vastaan Kuopion seudulla.

Soutulaivastossa oli vuodesta 1796 lähtien komentajan, tuolloin luutnantinarvoisen 28-vuotiaan Michaila Borisovin lisäksi kaksi muuta luutnanttia, kaksi varsinaista perämiestä, yksi kisälli, neljä aliperämiestä, neljä pursimiestä sekä 129 matruusia. Laivastolla oli oma lääkärinsä ja kolme lääkintäoppilasta. Kaksi vartijaa vahti laivaston varastoja. Majoittajia oli yksitoista ja kirvesmiehiä kahdeksan. Perheenjäsenet mukaan luettuna Saimaan laivasto käsitti yli 200 henkeä.

Vuonna 1797 laivaston komentajana toimi edelleen kapteeniluutnantiksi ylennetty Borisov. Luutnantteja oli jo neljä, alempia meriupseereita kaksi, aliperämiehiä kahdeksan ja pursimiehiä yhdeksän. Matruuseja oli nyt 110. Laivaston lääkärillä oli apunaan apulaislääkäri, kisällejä sekä kaksi lääkintäoppilasta. Laivaston joukkoihin kuului myös sihteeri, neljä kirjuria, varaston vartija, 19 majoittajaa sekä joukko muuta henkilökuntaa.

Saimaan laivastoa vahvistettiin vuoteen 1807 mennessä rakentamalla uusia aluksia, jolloin myös tykistöä ja miehistöä vahvistettiin. Tiedot laivaston komentajuudesta ovat sikäli ristiriitaisia, että rippikirja mainitsee komentajaksi luutnantti Grigori Petrovin apunaan kaksi muuta luutnanttia, kun taas Kazanzovin muistiinpanoissa linnoituksesta mainitaan komentajaksi vuosina 1803-1809 kapteeni Michail Rode. Alempia meriupseereita oli kaksi ja yksi perämiehen apulainen. Aliupseereita oli samaten kaksi ja pursimiehiä kolme. Ensimmäisen luokan merimiehiä oli 78 ja toisen luokan 133. Majoittajien määrä oli noussut 23:een. Meriväen tykistö muodosti kapteeniluutnantti Peter Aleksejevin johtaman oman yksikkönsä. Tykistöön kuului Aleksejevin ohella toinenkin upseeri, yhdeksän aliupseeria, kymmenen pommittajaa, 16 ensimmäisen luokan tykkimiestä sekä kolme toisen luokan tykkimiestä.

Laivasto ja meriväen tykistö tarvitsivat monenlaista huolto- ja toimistohenkilökuntaa. Siten Saimaan laivasto muodosti jo vuonna 1807 vajaan viidenneksen venäläisten lähes 1 100 mieheen nousseesta vahvuudesta ja meriväen tykistö noin kahdeskymmenesosan linnoituksen tykistöstä. Vuonna 1809, jolloin sota ei enää uhannut Saimaan seutua ja kaupunkia, laivaston miesmäärää vähennettiin. Ensimmäisen luokan merimiehiä oli enää 40 eikä toiseen luokkaan kuuluvia ollut lainkaan. Sen sijaan meriväen tykistön vahvuus ei laskenut. Pommittajia oli kuusi ja tykkimiehiä 18. Laivaston komentajaksi nimitettiin samana vuonna kapteeniluutnantti Nikolais Samardin, joka toimi tehtävässään laivaston hajottamiseen saakka 1.3.1810. Laivaston vahvuutta vähennettäessä linnoituksen venäläisjoukko-osastojen vahvuutta vastaavasti nostettiin. Sotaväen perheenjäsenet mukaan lukien venäläisten määrä nousi yli 2 400 henkeen, mikä oli kymmenen kertaa enemmän kuin Lappeenrannan väkiluku.

Saimaan laivaston sotasatama

Raimo Rannan mukaan soutulaivaston kasarmit ja venevajat sijaitsivat Tyysterniemen ja nykyisen Chymos-rannan välillä. Miehistö asui osaksi Paldon porvarisperheissä, mutta hankki myöhemmin alueelle omia asumuksia.

Amiraliteetin pääarkkitehti A. D. Zaharov selvitti 23.4.1807 kirjeessään Amiraliteettikollegiolle sotasataman rakennuskantaa seuraavasti:

1. Satamassa oli 10 puista tykkivenevarastoa, jotka olivat maalattuja ja sijaitsivat aivan rantaviivan tuntumassa.

2. Puusta rakennettu sairaala, jonka yhteydessä apteekki, keittiö, leipomo, varastoja, ruumishuone ja ruokala.

3. Linnoitusniemen kukkulalla puusta rakennettu kasarmirakennus 300 miehelle.

4. Puinen sivurakennus "palvelijoita" varten. Näillä tarkoitettiin nähtävästi sairaanhoitajia, ja mahdollisesti upseerien henkilökohtaisia palvelijoita. Rakennuksen yhteydessä oli myös kesäkeittiö.

5. Ekipaasin puiset materiaalivarastot, joissa säilytettiin mm. varuskunnan elintarvikkeita, mm. tilat 1 00 kulille jauhoja.

6. Tykistön vanhat varastot, jotka olivat olleet aikaisemmin Lappeenrannan tullin käytössä.

7. Tykistön uudet varastot, joihin oli sijoitettu materiaalit, erilaiset laitteet, terva jne.

8. Esikunta ja upseerien asunnot.

Vuoden 1810 rakennusselostuskartta sisälsi aikaisempaa tarkemmin laivaston rakennusten sijainnin asemakaavassa. Rakennukset sijaitsivat useissa paikoissa linnoitusniemen länsipuolella. Komentajan seitsemän erillistä rakennusta sijaitsivat Tyysterniemen puolella. Paldon etulinnakkeesta etelään ja Nikolain linnakkeesta länteen sijaitsi toinen rakennusryhmittymä: omilla aidatuilla pihamaillaan matruusikasarmi sekä sairaala apurakennuksineen ja kauimpana etelässä sijaitsivat venevajat ja varastot omalla aidatulla alueellaan. Alueiden välisille teille ja esikaupunkeihin oli sijoitettu vielä vartio- ja varastorakennuksia sekä upseerien asuinrakennuksia.

Kaupunkilaiset eivät Paldoa lukuun ottamatta joutuneet suuremmin tekemisiin Saimaan laivaston kanssa, koska se sijaitsi syrjässä kaupunkialueesta. Laivaston sekä linnoituksen järjestämistä kovapanosammunnoista kuulutettiin Lappeenrannan - Lappeen kirkossa ja varoitettiin kaupunkilaisia pysyttelemään poissa ja pitämään karjansa etäällä ampumapaikoista. Harjoitukset aloitettiin tavallisesti heinäkuun alussa ja lopetettiin elokuun lopussa.

Sen sijaan joukkojen majoitusrasitus oli kaupunkilaisten jatkuvana - ehkä suurimpana - riesana jo Ruotsin vallan ajalta, 1720-luvulta lähtien. Kaupunkilaisten apua tarvittiin majoitus- ja muiden rakennusten pystyttämisessä niin laivastolle kuin linnoituksenkin joukko-osastoille. Urakkatarjoukset polttopuiden ja tukkien hankkimisesta kuulutettiin niinikään kirkossa. Esimerkiksi 1802 porvarit joutuivat maksamaan asunnoista, lämmityksestä ja valaistuksesta yhteensä 612 ruplan suuruista veroluontoista maksua. Lappeenrannan majoitusrasitus oli väkilukuun verrattuna ollut aina 1770-luvulle saakka Vanhan Suomen kaupungeista korkein. Kasarmien rakentamisen jälkeen se kuitenkin keveni vuosisadan lopulta lähtien. Sen sijaan tilapäisesti Lappeenrantaan siirrettyjen joukkojen majoittamisesta kaupunkilaiset eivät säästyneet koko Vanhan Suomen kaudella.

Suomen sodan jälkeen Lappeenrantaan sijoitettua laivastoa supistettiin tuntuvasti ja lopullisesti laivasto lakkautettiin maaliskuun 1. päivänä 1810. Amiraliteetin omaisuudesta jätettiin kuitenkin huolehtimaan satamapäällikkö ja vartiosto.

"Venäläisen" Lappeenrannan vaiheet jatkuivat Saimaan laivaston lakkauttamisen jälkeen vielä runsaat sata vuotta. Venäläinen varuskunta jatkoi linnoitusalueella vielä vähennettynä ja sai rinnalleen myös vuoteen 1830 saakka Vanhan Suomen suomalaisjoukko-osaston.

Artikkeli on julkaistu teoksessa Kauskilasta kuntaliitokseen. Historiaa ja tarinoita. Etelä-Karjalan museon julkaisusarja nro 21. Lappeenranta. 1999.

Teoksen tilaukset osoitteesta museot@lappeenranta.fi hintaan á 10 € (+ toimituskulut).