Eija-Hilkka Anttila

PUISELLA PEDOLLA PEILIHUONEESEEN

Virolaisen matkailijan kirje 1830-luvun Lappeenrannasta

Lappeenrantaan saapui kesällä 1833 virolainen lääketieteen opiskelija Georg von Schults. Äidilleen lähettämässään kirjeessä hän sanoi tulleensa kaupunkiin “kauhealla tavalla, takamus hellänä”. Schults kiitti kyllä suomalaisia maanteitä, mutta nimitti yleisesti käytettyjä kaksipyöräisiä rattaita, tarakkaa, puiseksi pedoksi ja pirun laitteeksi.

Hän tuli Lappeenrantaan mitä ilmeisimmin Savonlinnan tietä pitkin ja katseli kaupunkia ensi kertaa Taikinamäeltä. Hän näet kertoi nähneensä kaupunkia lähestyessään jalkojensa alla “suuria järviä” ja tunteneensa tulleensa peilihuoneeseen. Suurimmassa peilissä näkyi kaksihuippuinen kukkula. Toisella huipulla oli Lappeen kirkko, kaukaa katsoen kuin ”jättiläismäinen vyötiäinen”. Toisella oli linnoitus.

Lappeenrannassa oli tuolloin noin viisisataa asukasta eikä vielä sataakaan taloa. Kauppakatu, joka laajojen peltojen ympäröimänä Lappeen kirkon kohdalla muuttui Viipuriin johtavaksi maantieksi, oli kaupungin pääväylä. Sillä oli kolme poikkikatua, joiden nimet nykyään ovat Ainonkatu, Raastuvankatu ja Koulukatu. Idässä asutus päättyi Taikinamäkeen, lännessä Nikolainvalleihin. Lisäksi Pallonlahden rannalla oli kymmenkunta taloa.

Lappeenrannassa kävi 1830-luvulla matkailijoita jopa ulkomailtakin nauttimassa Pikkalan niityltä Lauritsalasta jo vuosisadan alussa löydetyn “rikkirautapitoisen” terveyslähteen vettä. Kaupungin piirilääkäri A.W. Dammert järjesti lähteelle kuljetuksia ja rakennutti lähdeparannusta varten myös pienen kylpylän. George von Schults ei kuitenkaan tullut lähteen takia vaan suuremman veden: hän aikoi tehdä luonnontieteellistä tutkimuksia Saimaalla.

Ensimmäiseksi von Schults ajoi linnoitukseen. “Väsyneenä ja runneltuna heittäydyin kuolevan tuntein postiaseman penkille ja tilasin pölyn ja kuumuuden heikontamalla äänellä hiukan keittoa vahvistuksekseni.” Se, mitä von Schults palvelushaluiselta varsin sievältä tytöltä tilasi, oli “Suppe”. Siis keittoa, saksaksi. Mutta se mitä tyttö hänelle toi suurin sinisin kukin koristetulla fajanssitarjottimella, oli “sup” eli ryyppy, ruotsiksi.

Kaikeksi onneksi juuri silloin astui sisään kaksi herraa ja ryhtyi lausahtelemaan matkailijalle kohteliaisuuksia saksaksi. ”Kulovalkean tavoin oli halki kaupungin kulkenut tieto, että postiasemalle oli saapunut siniseen frakkiin pukeutunut muukalainen, todennäköisesti saksalainen, koska hän ei ymmärtänyt muuta kuin saksaa.”

Von Schults selitti kirjeessään, että saksa oli tässä osassa Suomea hienompana keskustelukielenä suunnilleen samassa asemassa kuin ranska Venäjällä. Lappeenrantahan oli entinen Vanhan Suomen kaupunki, missä oli eletty Venäjän vallan alaisuudessa vuodesta 1743 lähtien vuoteen 1812 saakka ja kuuluttu saksalais-balttilaiseen kulttuuripiiriin. Kaupungissa puhuttiin suomea, virallisena kielenä ruotsia sekä lisäksi venäjää ja saksaa.

Hopeahaarukan hupaisa mysteeri

Toinen postitoimistoon astuneista herroista, joviaali vaalea mies puolisotilaallisessa puvussa, oli luutnantti Alfström. Saatuaan tietää, kuka vieras oli ja millä asialla, hän vaati tätä majoittumaan kotiinsa. ”Luutnantti Alfströmin rakastettavassa perheessä vietän nyt idyllistä, puolittain porvarillista, puolittain aristokraattista elämää”, von Schults kirjoitti. Joka ilta hän soitti pianoa nelikätisesti yhdessä luutnantin rouvan kanssa.

Vierailun aikana isäntäperheessä sattui varsin kiusallinen tapaus. Hopeaesineitä puhdistettaessa katosi yksi hopeahaarukka. Talon nuorta kokkia epäiltiin. Hän oli kihloissa jo edellä mainitun kielissä kompastelevan postitalon tytön kanssa, joka ilmoitti kyllä uskovansa sulhasen syyttömyyteen, mutta kieltäytyvänsä häistä ennen kuin haarukka olisi löytynyt.

Samana iltana, jolloin haarukka katosi, oli kokin nähty käyneen postiasemalla ja sieltä tullessaan poikenneen eräälle syrjäiselle kujalle. Kokki selitti vain pistäytyneensä ryypyllä. Sitä ei uskottu, koska tiedettiin, että mies ei juonut ollenkaan. Onneton kokki selitti harjoitelleensa häitään varten, jotta ei siellä viinan kanssa nolaisi itseään.

Seuraavana sunnuntaina oli rouva Alfström tullut innostuneena kirkosta, missä rovasti Aftelius oli saarnannut erityisen elävästi. Eräältä talonpojalta oli varastettu kirves, mikä oli innoittanut rovastin jylisemään: “Oi sinä kurja varas! Mihin sinä sitä kirvestä muuhun tarvitset kuin tekemään itsellesi tien helvettiin laveammaksi?” Vauhtiin päästyään hän jatkoi: ‘Myös luutnantti Alfströmiltä on kadonnut hopeainen haarukka. Ei tarvitse ihmetellä, jos senkin on varas vienyt. Sellainen varas haluaa syödä öisin paholaisen kanssa. Hän ajattelee, että jos tulen hopeaisen haarukan kanssa, antaa pimeyden ruhtinas minun istua oikealla puolellaan. Mutta sinä, joka olet epäluulonalainen, ole rohkealla mielellä, jos olet syytön. Jumala, joka varjelee viatonta, toimittaa kyllä haarukan esille, olkoon se sitten vaikka maan syvyydessä tai Saatanan sisälmyksissä.”

Haarukka löytyikin. Ei tosin pirun vaan toisen sarvekkaan ja hännällisen olennon eli juhannukseksi teurastetun härän sisälmyksistä. Sinne se oli joutunut kaukaloon kaadetun huuhteluveden mukana.

Frithjofin saagan säveleitä Saimaalla

Von Schults pääsi mukaan myös metsästysretkelle. Veneisiin lastattiin runsaasti ruokaa, viinipulloja, ruokailuvälineitä, verkkoja, onkia ja pyssyjä. Rannalla liehuivat daamien nenäliinat, tuuli tarttui purjeisiin, ja pian oli pieni linnoitus kadonnut retkeläisten näköpiiristä. Miesten päivä kului metsästäen, kalastaen, laulaen ja pikareita kilistäen. ”Kauas yli vesien kaikuivat melankoliset ruotsalaiset laulut, etupäässä sävelet Frithjofin saagasta. Olinpa melko hämmästynyt kuullessani täällä ruotsalaisten laulamina myös Itävallan armeijassa laulettuja saksankielisiä sävelmiä”, von Schults kirjoitti.

Vieras ehti vielä Lappeenrannassa kokemaan juhannuksen vietonkin. Poikaviikarit vierittivät kokkoja varten vanhoja tervatynnyreitä kellareista. Ne täytettiin lastuilla ja oljilla, vietiin korkeille paikoille, kiinnitettiin pitkiin riukuihin ja tuikattiin tuleen. Juhlan kunniaksi ammuttiin laukauksia hyljepyssyillä ja vanhoilla ruotsalaisilla kaksi jalkaa pitkillä ratsupistooleilla. Myöhään yöllä juotiin viiniä ja laulettiin. “Raskain sydämin tulen eroamaan tästä kauniista maan kolkasta ja sen hyvistä ihmisistä”, von Schults kirjoitti.

Artikkeli on julkaistu teoksessa Kauskilasta kuntaliitokseen. Historiaa ja tarinoita. Etelä-Karjalan museon julkaisusarja nro 21. Lappeenranta. 1999.

Teoksen tilaukset osoitteesta museot@lappeenranta.fi hintaan á 10 € (+ toimituskulut).