Poliittiset vastakkaisuudet niin Lappeenrannassa kuin
koko maassa kärjistyivät suhtautumisessa vuoden 1899 helmikuun manifestiin.
Tuolloin ns. porvarillisissa piireissä tapahtui pesäero ns. vanhasuomalaisten
eli myöntyvyyslinjan ja nuorsuomalaisten eli perustuslaillisten kesken. Vuoden
1903 Forssan kokouksessa kannanottojaan jyrkentäneen työväenliikkeen sisällä
oli taipumusta kumouksellisuuteen. Kansallisissa kysymyksissä työväenliike oli
lähellä perustuslaillisten näkökantoja.
Kansallisen vastakkainasettelun malli syntyi
kuitenkin vasta suurlakossa, joka Lappeenrannassa alkoi 30. lokakuuta 1905.
Jo saman vuoden talvella vaatimuksina esitetyt
yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, 8-tuntinen työpäivä ja kieltolaki olivat
toistuneet sittemmin koko vuoden ajan, mutta yleislakon "suuressa
kansalaiskokouksessa" 1.11.1905 Lappeenrannan rantatorilla sävy oli jo
tiukempi. Lauritsalan ja Kaukaan työväki saapui Lappeenrannan
työväenyhdistyksen kanssa rantatorille marssien torvisoittokunnan tahdittaessa
marssia marseljeesia soittaen. Kansalaiskokous aloitettiin kuitenkin virrellä
Jumala ompi linnamme. Kokouksessa hyväksyttiin nyt viisi pontta: myötätunto
Venäjän vapausliikkeelle, Suomen silloisen hallituksen välitön ero, laittomasti
asetettujen virkamiesten välitön erottaminen, yleinen ja yhtäläinen äänioikeus
ja seitsenhenkisen toimikunnan asettaminen. Kansalaiskokousten sarja jatkui
aina 8.11. saakka. Edellispäivänä oli saatu tietää 4.11. annetun manifestin
sisältö, jolla koko joukko laittomia asetuksia lakkautettiin. 12-jäseniseksi kasvaneen toimikunnan johtaja maisteri A. Th.
Sahlgren esitti kansalaiskokouksessa Suurlakon lopettamista, mihin
yksimielisesti suostuttiinkin.
Suurlakon lopettajaiskokouksesta muodostui lopulta
vedenjakaja lakon aikana jo hahmottuneiden suuntalinjojen välille.
Suomalaismies maisteri C. G. Swahn korosti puheessaan suurlakon saavutuksia,
jolloin työväestön edustaja työmies Korhonen halusi selvittää lähemmin
sosialismin periaatteita. Tämä ei lakossa tavoitteensa saavuttaneille sopinut,
vaan he vastasivat laulamalla yhteisesti Maamme-laulun ja poistuivat paikalta.
Työväenyhdistysten jäsenet jäivät paikalle ja päättivät osaltaan tilaisuuden
Työväenmarssiin.
Työväen
järjestyskaartit eli punakaartit perustetaan
Käydyn lakon kokemusten perusteella
työväenyhdistysten sisällä nähtiin tarpeellisiksi erityisten kansalliskaartien
eli järjestyskaartien perustaminen. Näitä perustettiin vuodenvaihteessa
Lappeenrannan, Lauritsalan ja Kaukaan työväenyhdistyksiin. Kansalliskaartien
esiintyessä 21.1.1906 järjestetyssä mielenosoituksessa Kauppatorilla niistä
käytettiin jo punakaartin nimitystä. Tämän jälkeen helmikuun kokouksissa
pohdittiin kirkon ja sosialismin välisen suhteen ohella punakaartien
tarkoitusta. Punakaartien muodostaman järjestyskaartin luonnetta kuvaa niiden
yhteyksien säilyminen perustuslaillisiin. Tästä esimerkkinä oli viimeksi
mainittujen merkittävimmän hahmon, maisteri Axel Theodor Sahlgrenin
esiintyminen keskustelukokouksissa ja jopa puhujana työväenyhdistyksen
juhlasalin hyväksi pidetyissä arpajaisissa. Se osoittanee selvimmin ryhmien
tavoitteiden tiettyä yhtäläisyyttä vielä tässä vaiheessa. Työläisnaiset
hyväksyivät kokouksessa päätöksen yhtyä uuteen suurlakkoon ja liittyä
punakaartiin, jollei äänioikeutta saataisi.
Suurlakon ja sen jälkeisten levottomien kuukausien
aikana syntyivät mallit tuleville tapahtumille. Suurlakolla oli
Lappeenrannassakin työväestön poliittista toimintaa aktivoiva merkitys. Sen
aikana paikallisellakin tasolla yhteiskunnalliset vastakohtaisuudet
kärjistyivät, vaikka yhteydet perustuslaillisiin pyrittiinkin säilyttämään.
Vuoden 1906 alkuvuoden kokoukset osoittivat suurlakon loppuneen liian aikaisin
ja yhteiskunnallisten uudistusten jääneen puolitiehen.
Uutta suurlakkoa ei vuonna 1906 saatu aikaiseksi, jolloin
punakaartien osuudeksi jäi mielenosoitusten tukeminen. Samana kesänä Helsingin
punakaarti osallistui Viaporin kapinaan, jolloin senaatti lakkautti
punakaartit. Lappeenrannassa ei kuitenkaan päätöksen jälkeen esiintynyt monella
muulla paikkakunnalla tavattua kaartien toimimista laittomina.
Venäjän
maaliskuun vallankumous ja kansallismiliisin - työväenmiliisin perustaminen
Venäjä oli kolmen vuoden aikana kärsinyt rintamalla
suuria tappioita, jolloin syntynyt sisäinen jännitystila puhkesi maaliskuussa
1917 kumoukseksi. Vallankumouksen panivat toimeen ensi sijassa maan
sosiaalisesta takapajuisuudesta eniten kärsineet työväestö ja talonpojat,
joiden kannatukseen tukeutuivat puolueet, mensevikit, sosiaalivallankumoukselliset
sekä bolsevikit. Vaikka vallankumous tuli suomalaisille yllätyksenä,
tiedostettiin mielialat Lappeenrannassa paremmin. Olihan kaupunki lähellä
Pietaria, ja olihan Lappeenrannassa venäläinen varuskunta. Kansan Ääni
kirjoitti 17.3.1917 työväentalolla pidetystä kokouksesta, että Lappeenrannan
työväen valtasi "vapauden huuma". Samana päivänä tiedettiin
päivälehdistä hallituksen vaihtuminen Venäjällä sekä muutokset Suomen
hallinnossa, valtiopäivien koollekutsuminen, sensuurin poistaminen Suomessa ja
Venäjällä, Talvipalatsin valtaus Pietarissa ja tapahtuminen heijastuminen
Viipuriin.
Työväestö päätti kokouksessaan valita "kaikkien
mahdollisuuksien varalta" työväen järjestävän komitean. Lappeenrannan
poliisilaitoskin oli samaan aikaan ilmoittanut jättävänsä järjestyksenpidon.
Tällöin kokous valtuutti Lappeenrannan työväen voimistelu- ja urheiluseura
Vesan pitämään järjestystä mainitun komitean alaisuudessa. Vesa valitsi
keskuudestaan kansanmiliisin, Nimitys kansanmiliisi viittasi siihen, että
Lappeenrannan työväestö oli selvillä Venäjän tapahtumista ja siellä
perustetuista miliiseistä. Venäläinen sotaväki, jonka kanssa työväestö oli
yhteistyössä, saattoi olla myös miliisin perustamisen takana. Taustalla
lienevät myös vaikuttaneen vuoden 1905 suurlakon kokemukset ja tuolloin
perustetut järjestyskaartit, joita jo vuoden lopulla nimitettiin
punakaarteiksi.
Miliisi oli aluksi nimensä mukaisesti kansanmiliisi,
sillä siihen liittyi vuoden 1905 tavoin työväestön ohella koululaisia ja
partiolaisia, jotka kuitenkin ajan myötä "savustettiin" ulos
miliisistä. Kansanmiliisi muuttui siten
nopeasti työväenmiliisiksi. Järjestyksenpito oli jo 20.3. järjestäytyneen
työväen käsissä. Työväenmiliisi sai poliisitoimen hoidosta palkkion
kaupunginvaltuustolta, joten siitä oli tullut kunnallinen miliisi.
Venäläinen sotaväki oli jo 18.3. päästänyt
linnoituksessa sijainneen vankilan 190 rikosvankia vapaiksi. Toimet eivät vielä
suuntautuneet vankilan johtoon, joka saikin sotaväelle selvitetyksi vankien
rikollisen taustan. Miliisi ja sotaväki saivat yhteistoimin takaisin 176 vankia
loppujen paettua kaupungin ulkopuolelle. Muuan ryöstömurhaaja oli ennen
pidättämistään ennättänyt jo Seinäjoelle saakka.
Järjestäytynyt työväki valitsi kokouksessaan
21.3.1917 yhteisen keskustoimikunnan, "eduskunnan", johon kukin
työväenyhdistys sai valita yhden edustajan kutakin alkavaa 50 jäsentä kohti.
"Eduskunta" kokoontui kaksi päivää myöhemmin ja perusti
työväentalolle "järjestävän- ja tiedonantokanslian" jonka
toimikuntaan valittiin Rieti Itkonen, Wäinö Wiro, Mikko Jakovleff ja varalle V.
Tikkanen ja V. Kolehmainen. Pariviikkoinen työväen järjestävä toimikunta
lakkautettiin tällä päätöksellä.
Lappeenrannassa järjestettiin yhdessä venäläisen
sotaväen kanssa "vallankumouksen kaatuneita sankareita" Pietarissa
haudattaessa suujuhlat Lappeenrannan rantatorilla 30.3. ja 54. marsseineen,
torijuhlineen ja iltamineen. Vallankumousvuoden vappujuhla yhdessä venäläisen
sotaväen kanssa muodostui Lappeenrannassa ennennäkemättömäksi suurmielenosoitukseksi,
joka kokosi järjestäjien mukaan 12 000 marssijaa ja 14 000 osanottajaa
Tyysterniemen kentälle. Vappukulkueen marssijärjestyksessä työväen miliisi
marssi ensimmäisenä perässään naisjaosto ja palvelijattaret, työväenyhdistys ja
muut ammattiyhdistyksittäin. Poliittinen tietoisuus oli kasvanut alkuvuoden
tapahtumien johdosta.
Jo kesällä 1917 oli venäläisen sotaväen keskuudessa
tapahtunut selvä jako mensevikkeihin ja bolsevikkeihin, joka näkyi suuressa
mielenosoituksessa ryhmittymien järjestäydyttyä omille puolilleen torille.
Senaatin siviilitoimikunta kehotti kevätkesällä
järjestämään vakinaisen poliisilaitoksen uudelleen ja lakkauttamaan miliisin.
Lappeenrannassa nimitettiin kapteeni Olli Genetz kaupungin poliisimestariksi,
jolloin hän "vapautti työväenjärjestöt kokonaan kaikesta edesvastuusta
järjestyksen ylläpitämiseksi". Työväenmiliisiä ei kuitenkaan lopetettu,
vaan se säilytti asemansa aina aseellisten järjestöjen, suojeluskunnan ja
punakaartin, perustamiseen saakka.
Lappeenrannan
suojeluskunta perustetaan
Venäjän maaliskuun vallankumous ei palvellut vain
työväestön tarkoitusperiä, vaan se antoi ns. pitkän linjan itsenäisyysmiehille
mahdollisuudet vapaampaan toimintaan itsenäisyystavoitteen saavuttamiseksi. He olivat
miten kuten hyväksyneet työväenmiliisin järjestyksenpidon, mutta työväen
toiminnan aktivoituminen ja miliisin jäsenistön koostuminen työväen
joukkojärjestöjen yksinoikeudeksi herätti pahoja aavistuksia.
Toisessa, 5.4.1917 Lappeenrannassa pidetyssä vallankumouksen
juhlien hautajaisjuhlassa kaupungin itsenäisyysmiehet maisteri Axel Theorod
Sahlgren ja Rieti Itkonen esittivät myös puheenvuorin ja surujuhlan ohjelmaan
kuului myös juhlajumalanpalvelus. Miastraatti asetti erityisen
järjestystoimikunnan johon nimettiin Sahlgren, tuomari A. Mannström sekä kolme
työväenedustajaa Rieti Itkosen johdolla. Alkukesällä Lappeenrannassa pidettiin
suojeluskunnan perustamista käsitellyt kokous. Lappeenrantalaisista ottivat
maisteri Sahlgren, kauppias Esa Pärnänen, maisteri O. H. Moisio sekä
taipalsaarelainen maanviljelijä Anton Kilpiä tehtäväkseen suojeluskuntatyön
aloittamisen. Heinäkuussa organisoituminen oli edennyt Karjalan piirihallinnon
perustamiseen Viipuriin.
Kesän aikana kävi valistusmatkoillaan Lappeenrannassa
ja sen lähiympäristössä merkittäviä suojeluskunta-aatteen edustajia:
kaupungissa merikapteeni Algot Niska, Savitaipaleella
ja Imatralla maisteri tahko Pihkala sekä Lauritsalan kartanosta käsin
ympäristökunnissa entinen lappeenrantalainen, tohtori Kurt Buch. Ruokolahdella
Sivénin (Susitaival) veljekset Hans ja Paavo perustivat Karjalan ensimmäisen
suojeluskunnan ja veivät aatteen myös Imatralle ja Rautjärvelle. Luumäellä
toimi samoissa asioissa maisteri Edgar Sillman.
Elokuun 3.päivänä 1917 pidettiin valmistellut
kokouksen joka päätti, että suojeluskunnan tehtävänä oli "Suomen
viranomaisten pyynnöstä vapaaehtoisesti olla apuna järjestyksen
ylläpitämisessä". Lokakuun 9. päivänä pidetty kokous vahvisti päätökset ja
valitsi vakinaisen hallituksen: W. Palmroth, T. Pasi, A. Th. Sahlgren, A. J.
Vartiainen, B. Österlund ja R, Ekholm. Suojeluskunnan
päälliköksi valitun V. Pelkosen vetäydyttyä syrjään
"pätemättömyytensä" vuoksi valittiin uusi päällikkö. entinen
eskadroonan vahtimestari (sotilasmestari) Matti Leonard Vihelä, joka toimi
paikallispäällikkönä 12 vuotta.
Bolsevikkivallankumouksen tapahduttua suojeluskunta
aloitti aseharjoituksensa marraskuussa 1917 ylioppilas Niilo Viktor Sigellin
(myöh. kenraali Hersalo) johdolla. Hän piti "palokuntakurssien"
nimisiä kursseja myös ympäristökuntien miehille. Niihin osallistui
joutsenolaisia, lappeelaisia, lemiläisiä, luumäkeläisiä, savitaipalelaisia ja
taipalsaarelaisia. Kurssien ohella Sigell perusti Taipalsaaren suojeluskunnan,
kun taas Sahlgren perusti yhdessä
teknikko Gustaf Lindströmin kanssa Lemin suojeluskunnan. Lappeenranta ja sen
ympäristökunnat muodostivat Lounais-Saimaan suojeluskuntapiirin, jonka johtoon
kuuluivat lappeenrantalaiset konttoripäällikkö
Rafael Ekholm ja Bruno Österlund, opettaja A. Vartiainen ja teknikko
Gustaf Lindström. Piirin vahvuus nousi jo vuoden 1917 lopulla 1 000 mieheen,
joista Lappeenrannan suojeluskunnassa oli 70 miestä.
Työväen
miliisi punakaartiksi
Lappeenrannan työväestö sai tietää suojeluskunnasta
viimeistään 13.10.1917, jolloin Kansan Äänessä oli pieni ilmoitus kaupungissa
perustetusta 'lahtarikaartista'. Vielä varsin maltillinen ilmoitus johtui
siitä, että suojeluskunnan esikunta oli antanut lehtori A. Th. Sahlgrenin
tehtäväksi ottaa yhteys työväenyhdistyksen johtoon. Tämä olikin neuvotellut
Kansan Äänen päätoimittajan Emil Lehénin ja vastaavan toimittajan Otto A.
Paappasen kanssa tarjoamalla yhteistyötä taistelussa "kotimaista ja
venäläistä huliganismia" vastaan. Kumpikin suhtautui ehdotukseen
ymmärtämyksellä, mutta joukkojen mielialat tuntien he ilmoittivat olevansa
varmoja, etteivät työväenmiliisin edustajat siihen suostuisi.
Sosialidemokraatit olivat syksyn aikana turhautuneet
eduskunnan tultua hajotetuksi elokuun alussa, ja lokakuun alussa pidetyissä
vaaleissa puolue kärsi musertavan tappion menettämällä enemmistöasemansa.
Porvarilliset itsenäisyysmiehet, jotka alkusyksyllä olivat olleet vielä
yhteistyössä sosialidemokraattien kanssa ja tukeneet heidän valtiollista
ohjelmaansa, olivat siirtyneet vaaliliittoon porvarien kanssa.
Suomen ammattijärjestön (SAJ) valtuusto oli 18.10.
asettanut komitean käsittelemään kysymystä. Komitea julkaisi kaksi päivää
myöhemmin julistuksen, joka tuli pohjaksi työväestön järjestyskaartien
perustamiselle. Julistus kehotti työväkeä "itsepuolustukseen ja kaikkien
mahdollisten tapausten varalle" muodostamaan työväen järjestyskaarteja.
Lappeenrannassa julistusta seurattiin jo runsasta viikkoa myöhemmin ja kolme
päivää Venäjän bolsevikkivallankumouksen jälkeen, 28.10, jolloin perustettiin
"Lappeenrannan, Kaukaan, Lauritsalan, Rutolan, Hytin ym. lähiseudun
käsittävä työväen järjestyskaarti", joka käsitti yhden komppanian.
Organisaation esikuvana oli vuosien 1905-06 punaisen kaartin toimintaohjeet,
jotka laati Suomen vanhassa sotaväessä palvellut ja sittemmin Työmies-lehden
toimittajana vaikuttanut Kaarlo Luoto. SAJ: n julistuksen ajankohtana
Tampereella oli perustettu työväen järjestyskaartien ensimmäiset pataljoonat,
ja yleislakon edellä joukkoja järjestettiin rykmentiksi. Lappeenrannassa rykmentin
perustaminen tapahtui 11.11.1917, jolloin 500 työväen järjestyskaartin jäsentä
Lappeenrannan, Kaukaan, Lauritsalan, Lamposaaren, Mustolan, Radanvarren ja
Honkalahden työväenyhdistysten jäsentä kokoontui tarkoitusta varten
Lappeenrantaan. Rykmentti sai perustavassa kokouksessa johtokunnan ja
päällystönsä eli poliittisen päällikön O. A. Paappasen ja "komentavan
päällikön", soitonjohtaja Jalmari Ripatin. Viimeksi mainittu erosi
kuitenkin ja osallistui myöhemmin valkoisen puolen sotatoimiin. Entinen vanhan
väen aliupseeri, suutari Viktor (Viki) Ripatti seurasi "komentavana
päällikkönä”.
Samanaikaisesti rykmentin perustamisen kanssa
perustettiin myös naisosasto. 13.11.1917 alkaneen yleislakon aikana naisosaston
tehtävänä oli joukkojen muonittaminen. Järjestyskaarti sulki lakkoa vastustavat
kauppaliikkeet, pysäytti koulujen toiminnan,
valtasi lennättimen, puhelinkeskuksen ja
rautatieaseman. Haltuunottojen yhteydessä vangittiin joukko vastaan
hangoitelleita virkamiehiä ja kaupanhoitajia. Tämä taas johti n. k. "porvarillisten
kokoukseen" raatihuoneella A. Th. Sahlgrenin puheenjohdolla ja tuomari
Toivo Tapanaisen kirjuroimana. Kokous esitti lakkotoimikunnalle jyrkän
vastalauseensa vangitsemisiin, jolloin Kansan Ääni puolestaan julkaisi
kokouksen osanottajien nimet.
Lakon taustalla oli kireä ongelma elintarvikkeista.
Lappeenrannassa se oli Vallankumouksellisen Kunnallisneuvoston pääongelma.
Lakon aikana kunnallisneuvosto takavarikoi Lappeenrannan oluttehtaalta 15 000
kiloa viljaa.
Lehdistön tiedotussodan ohella alkoi kilpailu
aseista. Tarjolla oli kaupungissa majailevan venäläisen sotaväen kiväärit,
joita kummatkin osapuolet ostivat tai ottivat aseistuksekseen. Venäläissotilaat
kävivät itsekin kaupustelemassa kivääreitään. Porvarilehdet pitivät
"moista aseistautumista ankarasti paheksuttavana ja häpeällisenä",
olivatpa kyseessä "suojeluskaartilaiset" tai
"punakaartilaiset".
Joulun aikana tilanne kiristyi yhä. Jouluaattona
porvarilliset lehdet tiedottivat suurehkoista asetoimituksista Lappeenrannan
"punakaartille". Venäläiseltä sotaväeltä kaarti oli saanut useita
satoja kivääreitä. Lisäksi Kulevkan raja-asemalta oli ilmoitettu, että sinne
oli jouluaattona saapunut Tulan kaupungista vaunulasti aseita Jukka Rahjalle:
19 laatikkoa (n. 2 785 kg) kivääreitä, jotka oli tarkoitettu Lappeenrannan
"punakaarteille", ja 11 laatikkoa (n. 1 425 kg) Pietarin Suomen
rautatieaseman komissariolle. Aseistautumisen myötä kasvoi myös voimantunto ja
kaartin antamien lausuntojen painokkuus.
Elintarvikepula ja vaikea työttömyys syvensi yhteiskuntaluokkien
välistä kuilua. Lappeenrannassa sosialidemokraattinen kunnallisjärjestö vaati
kaupunginvaltuusto hätäaputöiden järjestämistä kaupungin työttömille,
urakkapalkan poistamista kaupungin töistä, siirtymistä tuntipalkkaan sekä
minimipalkkojen aikaansaamista. Ennen kuin hätäaputöihin suostuttiin, oli
valtuustoa uhattu aseellisella piirityksellä, mihin valtuutetut kirjasivat
vastalauseensa 22.12.1917. Satamatöiden aloittamisesta ehdittiin tehdä päätös
21.1.1918, mutta töihin ei enää ennätetty ryhtyä.
Vuodenvaihteessa 1917-18 suojeluskuntapiirin
sotilasohjaajaksi oli saatu jääkäri "Kitunen", Lauri Pelkonen, joka
aloitti joukkojen koulutuksen kaupungissa ja johti siellä joukkoja pari
viikkoa. Hän katsoi kuitenkin venäläisten varuskunnan ja vahvan punakaartin
vuoksi parhaaksi siirtyä maaseudulle.
VUODEN 1918 SOTA
Ensimmäinen
yhteenotto
Hätäaputöistä kiivailtaessa osapuolet eivät tienneet,
että heidän puolestaan oli päätetty jo Pietarissa. Lenin lupasi Eino Rahjalle 5
000 kivääriä ja 30 konekivääriä toimitettavaksi Pietarin radan varren
suomalaisille punakaarteille. Tapahtumat etenivät omaa tahtiaan eikö
Lappeenrannan työväen järjestyskaarti sen paremmin kuin Lappeenrannan
suojeluskuntakaan voineet vaikuttaa niihin enää pienimmälläkään tavalla.
Otto Wille Kuusinen oli laatinut 15.1.1918
Työmies-lehteen julkilausuman "Köyhälistön voimat kokoon!"
Lappeenrannassa julistus tuli julkisuuteen Kansan Äänessä tammikuun 17.
päivänä. Julistuksen ollessa lappeenrantalaisen työväestön luettavana oli ensimmäinen
lappeenrantalaisten kahakka alkamassa. Viipurista oli lähetetty Mikkeliin
tarkoitettu ase- ja ampumatarvikelasti, jonka Luumäen suojeluskuntalaiset
tyhjensivät. He saivat haltuunsa 70 kivääriä ja 10 000 patruunaa. Viki Ripatin
johtama Lappeenrannan työväenkaarti, noin 200-250 miestä, teki junalla
Taavettiin rangaistusretken.
Junan saavuttua aamuyöllä klo 4 tienoilla Taavettiin
syntyi kaartilaisten ja jääkäri "Kitusen" johtamien joukkojen, noin
50-70 suojeluskuntalaisen, välillä Ylikylä apteekin lähellä tulitaistelu.
Kahakassa kaatui jääkäri "Kitunen" ja yksi suojeluskuntalainen
haavoittui. Jääkäri Lauri Pelkonen oli täten ensimmäinen kansalaissodassa
kaatunut jääkäri. Ripatin miehistä kaatui yksi ja viisi haavoittui. Taavetin
kahakan kaartilaisuhrit tuotiin junalla Lappeenrantaan.
Tapahtuma kuohutti kumpaakin osapuolta. Kansan Ääni
otsikoi Viipurin Pietisen tehtaan
jälkitapahtumat jo sodan alkuna: "Kansalaissota on alkanut! Porvaristo
alkanut kansalaissodan hyökkäämällä Viipuriin monituhatmiehisellä
armeijalla."
Punaiset
ottavat Lappeenrannan haltuunsa
Taavetin tapahtumien jälkeen työväenkaarti teki
tarkastuksen yhteiskoululle, missä huhut tiesivät suojeluskunnan harjoitelleen.
Siihen liittyi myös kotitarkastuksia suojeluskuntalaisten luona, jolloin
saatiin asiapapereita ja niiden mukana varsin tarkat tiedot suojeluskuntain
johtomiehistä, organisaatiosta ja aseistuksesta kaupungissa ja
ympäristökunnissa. Tiedot julkistettiin Kansan Äänessä tarkoituksellisesti
24.1.1918. Kaartilaiset ottivat haltuunsa rautatieasemat asejunien
suojaamiseksi.
Suojeluskuntalaiset saivat 26.1.1918 käskyn koota
välttämättömät varusteensa ja muonan sekä kokoontua vankasti piiritetystä
kaupungista Kuusimäkeen. Sieltä 36 miehen kantajoukko siirtyi hiihtäen edelleen
Taavetin kautta Savitaipaleen suuntaan. Työväen järjestyskaarti valvoi
kaupunkia ja sen toimia, mutta muutoin seuraavat päivät olivat Lappeenrannassa
rauhalliset. Valtakunnalliset tammisunnuntain tapahtumat eivät toistuneet
Lappeenrannassa, mutta ensimmäiset laukaukset oli ammuttukin jo kymmentä päivää
aikaisemmin. Etelä-Saimaa ja Etelä-Savo julkaisivat 29.1.1918 viimeiset
numeronsa tasan kolmeen kuukauteen. Etelä-Saimaa saattoi ilmoittaa viimeisessä
numerossaan kenraali Mannerheimin ja Suomen Uutistoimiston ilmoituksen:
"Suomen vapaussota alkanut".
Sodan nimityksen kannalta on oleellista, että sota
alkoi päämajan ja itsenäisyysmiesten näkökulmasta vapaussotana, jolla
korostettiin maassa olleiden venäläisten joukkojen aseistariisumista.
Lappeenrannasta venäläisjoukot olivat tuolloin jo poistuneet, jolloin sodan
luonnekin oli kansalaissotaa.
Samana tiistaiaamuna 29.1. Lappeenrannan Työväen
Vallankumouksellinen Kunnallisneuvosto ja Työväen järjestyskaarti julkaisivat
kaupunkilaisille yhteisen ilmoituksen, että järjestyskaarti valvoo kaupungissa
ja sen ympäristössä järjestystä. Samalla lisättiin, että mikäli tavataan
aseellisia joukkoja, so. suojeluskuntalaisia, "tullaan ne asevoimin
hajottamaan ja vangitsemaan". Lehti-ilmoitus merkitsi asiallisesti
työväenkaartin sodanjulistusta ja luokkasodan alkua.
Niinikään saman päivän illalla järjestyskaarti, pian
virallisestikin punakaartiksi muuttunut, aloitti
poliittisten vastustajien vangitsemisen. Kaupunginvaltuutettu
ja Lounais-Saimaan suojeluskuntapiirin johtoon kuulunut teknikko G. I.
Lindström, myös suojeluskunnan jäsenistöön kuulunut kaupungininsinööri Dahlbäck
ja yhteiskoulun rehtori Simo Kokko olivat ensimmäisiä vangittuja. Kunnallisten
hallintoelinten haltuunotto tapahtui seuraavaan päivään, 30.1.1918, mennessä.
Tuolloin Työväen Vallankumouksellinen Kunnallisneuvosto korvasi
kaupunginvaltuuston omilla miehillään, mutta säilytti vanhan
kaupunginvaltuuston nimen. Jäsenmäärä laskettiin tosin vuoden alun 18:sta
11.een. Hallinto haluttiin keskittää muutamiin luotettaviin käsiin. Lappeella
haltuunotto tapahtui jokseenkin samanaikaisesti, mutta muissa ympäristökunnissa
helmi- ja maaliskuun aikana.
Punaisten
sota
Lappeenranta ja sen lähiympäristö muodostivat
punaisen itäisen rintaman vasemman siiven. Punaisten tavoitteena oli työntää
rintamaa pohjoisemmaksi Savitaipaleen, Taipalsaaren ja itään Joutsenon
suuntaan. Helmikuun 8. päivänä Lappeenrannan ylipäällikkö Viki Ripatille
alistetut joukot lähtivät aamupimeässä hiihtämään Joutsenon suuntaan
torvisoittokunnan
tahdittaman jalkaväen seuratessa jäljempänä.
Tavoitteena tällä tuhanteen kaartilaiseen nousseella joukolla oli Joutsenon
miehittäminen Lappeenrannan varmistamiseksi. Joutseno miehitettiin vastarintaa
kohtaamatta. Valkoiset lähettivät Imatralta 130 miehen vahvuisen osaston, joka
joutui tulikosketukseen punaisten kanssa, mutta jatkoi etenemistään kirkonkylää
kohti. Ns. Lääkärinmäellä se kohtasi Enson kaartilaiskomppanian siinä uskossa,
että omat joukot olivat tulossa, semminkin kun kummallakin osapuolella sattui
olemaan tunnussana "Joutseno". Tulitikun valossa ensolaiset näkivät
tulijat valkoisiksi, jolloin puhkesi kiivas laukaustenvaihto päättyäkseen
valkoisten vetäytymiseen.
Ripatti aikoi toteuttaa punaisten sotatoimien
suunnittelijan Ali Aaltosen kaavailut valtaamalla nopeasti Vuoksen linjan ja
etenemällä Antrean - Räisälän - Käkisalmen suunnassa. Ensimmäinen tavoite oli
edetä 130 miehen ja kolmen konekiväärin voimin 13.2. aamulla Saimaan rantaa myöten
Imatralle, mutta neljän kilometrin päässä Imatralta, Korvenkylässä, alkoi
kolmetuntinen tulitaistelu. Ripatti katsoi parhaaksi irrottautua iltahämärissä
ja palata takaisin Joutsenoon.
Seuraavana päivänä valkoiset ilmaantuivat
Honkalahteen mukanaan yksi tykki. Parin tunnin tulituksellaan se aiheutti
Ripatin joukoissa pakokauhun. Sen seurauksena joukot ryntäsivät Joutsenosta
takaisin Lappeenrantaan. Myös Parikka joukkoineen sai määräyksen palata
Lappeenrantaan. Osasyyllisiksi pakoon hän leimasi taistelun jatkamisesta
kieltäytyneet venäläiset konekiväärimiehet. Joutseno oli perääntymisen jälkeen
toista viikkoa ei kenenkään -maata.
Ripatin joukkojen paluuretki jatkui sekasortoisena
Lauritsalaan saakka. Joukot toivat mukanaan viisi kaatunuttaan ja kuusi
haavoittunuttaan. Kaatuneiden hautaus veljeshautaan oli suuri
vallankumousjuhla. Ripatti anoi Viipurista raskaita aseita, joita odoteltiin
lähes kaksi viikkoa. Sinä aikana joukkoja koulutettiin niiden käyttöön.
Uusi hyökkäys Joutsenoon aloitettiin 26.2.
Puolisensataa miestä käsittäneet hiihtävät etujoukot avasivat tietä ja heitä
seurasi 550 jalkamiestä, kaksi tykkiä ja neljä konekivääriä. Tavoitteensa
Joutsenon Ripatin joukot saavuttivat vastarinnatta ja miehittivät sen
uudelleen. Viipurista Ripatti sai käskyn edetä päävoimiensa kanssa Joutsenosta
Penttilän kautta Jääskeen, mutta jättää sadan miestä ja yksi tykki varmistamaan
Joutseno. Ripatti ei ryhtynyt kuitenkaan koukkaamaan syrjäkylien kautta.
Ripatin johtama Joutsenon rintaman esikunta antoikin tehtävän Parikan
johtamalle Penttilän osastolle, joka 200 vuoksenlaaksolaisen, 250
lappeenrantalaisen, kahden tykin ja neljän konekiväärin vahvuisena pääsi 28.2.
Penttilän kylän laitamille ja seuraavana päivänä miehitti koko kylän. Parikan
joukot jatkoivat Penttilästä 2.3. kohti Jääskeä ja Ensoa Hiirensillan maastaan,
missä oltiin tekemässä läpimurtoa, kun ylipäällikkö Eero Haapalainen komensi
joukot saarroksiin joutumisen välttämiseksi takaisin.
Lappeenrannan punaiset saivat olla maaliskuun alun
Joutsenossa Pulpin tehdas - Hiidenmäki-pappila- kirkko Ravattila - Nevala -linjalla rauhassa. 10. maaliskuuta oli
suunniteltu punaisten yleishyökkäystä, mutta lappeenrantalaiset olivat
tyytymättömiä piiriesikuntansa joukkojensiirtopäätöksistä ja päättivät olla
lähtemättä mukaan. Joutsenon rintamaesikunnassa vallinnut tyytymättömyys johti
Ripatin syrjäyttämiseen, jolloin tilalle määrättiin Helsingin 1. rykmentin II.
pataljoonan komentaja Juho Airaksinen. Hänen johdollaan lappeenrantalaiset
osallistuivat 20.3 aloitettuun hyökkäykseen, jossa tavoitteena olivat Imatra ja
Karjalan radan katkaiseminen Antreassa. Airaksisen johtama hyökkäys ei sujunut
paremmin kuin Ripatinkaan hyökkäys helmikuussa. Joukot joutuivat pakokauhuun ja
palasivat Joutsenoon. Airaksisen tilalle päälliköksi määrättiin
tainionkoskelainen Henrik Suhonen, mutta seuraavan viikon taistelussa tämä
haavoittui ja hänen tilalleen määrättiin Walfrid Jalo. Ripatti toimi edelleen
punaisten Jänhiälän osaston komentajana.
Joutseno sai olla viikon verran rauhassa, mutta
valkoiset koukkasivat 5.4. Jänhiälässä olleen oikean siiven ympäri ja
katkaisivat Joutsenon ja Jänhiälän tieyhteyden. Jänhiälässä saarroksin joutunut
tukikohta puolustautui kiivaasti yhdeksällä tykillään ampuen tuona päivänä 1
500 laukausta. Lappeenrannasta lähetettiin avuksi Joutsenon kautta 102
vapautetun vangin muodostama komppania, "Jääkäripataljoona". Raskain
tappioin punaiset onnistuivat palauttamaan katkaistun Joutsenon-Jänhiälän
yhteyden. Saarrostusuhka säilyi kuitenkin, joten Jänhiälän tukikohdan joukot
vedettiin pääjoukkojen yhteyteen. Ripatti kirjoitti esikunnan pöytäkirjaan
perusteluksi "Jänhiälä ei ole mikään erikoinen asema Ratekisista syistä,
on parasta jättää."
Valkoiset suuntasivat 10.4. kahdeksan komppanian
voimin hyökkäyksen Joutsenon ja Nevalan väliseen linjaan, jolloin punaiset
vetäytyivät Ravattilasta aina Saimaan kanavan varrelle. Joutsenon rintaman
viimeinen pienempi taistelu käytiin 14.4., jolloin punaiset pystyivät torjumaan
valkoisten heikon hyökkäyksen.
Punaisten vahvuus oli pakko-ottojen ja joukkojen siirtojen ansiosta noin 1
250-1 300 miestä, joista parisataa miestä oli aseetta. Jatkuvat pikkukahakat
olivat väsyttäneet joukot, joiden taistelumoraali oli jo alhaalla. Viki Ripatti
ja rintamamies Hugo Santala lähetettiin Viipuriin esittämään vaatimuksiaan.
Esikunta vaati 3 000 miehen apuvoimaa ja Suomen punakaartin ylipäällikön
käyntiä Joutsenon rintamalla.
Aika oli kuitenkin ajanut vaatimusten ohi.
Aamupäivällä 24.4. Henrik Suhonen soitti rintamille ja käski joukot
vetäytymään. Joutsenon rintaman tuli vetäytyä vaihtoehtoisesti Saimaan kanavan
vartta Nuijamaalle ja sieltä maanteitse Viipuriin tai Lappeenrantaan, josta
joukot evakuoitaisiin junilla Viipuriin.
Joutsenon ja Taipalsaaren rintamat irrottautuivat
yöllä 24.-25.4., molemmat Lappeenrantaan, josta aamupäivällä ensimmäisellä ja
iltapäivällä toisella evakuointijunalla joukot siirtyivät Viipuriin - aseita
vaunuista paukutellen.
Viipuriin siirtyneiden Lappeenrannan seudun punaisten
kohtalon hetket lähenivät. Viki Ripatti määrättiin 25.4.1918 "itäisen rintaman" 2 200 miehen komentajaksi,
mutta pian alkaneissa Viipurin taisteluissa punaisten puolustajien rintama
hajosi. Viki Ripatti tavattiin 29.4. harhailemassa Viipurissa, vangittiin ja
toukokuun puolivälissä ammuttiin kenttäoikeuden päätöksellä.
Punainen
terrori Lappeenrannassa
Lappeenrannassa tapahtuneet väkivaltaisuudet
ajoittuivat sodan alkuun ja huhtikuun loppuun. Punaisten kaupungin haltuunotto
vangitsemisineen tapahtui vielä varsin rauhallisesti. Joukko merkittäviä
kaupungin kunnalliselämän valkoisia vaikuttajia, mm. rehtori Simo Kokko,
kaupungininsinööri Dahlbäck sekä rouvat Siviä Ruotzi ja Alexsandra Forstén,
vangittiin. Kokko kertoi myöhemmin Lindströmin puhuneen vangittujen puolesta ja
siten vetäneen päälleen punaisten viha. Joutsenon rintamalla 14.2. joutuivat
punaiset pakokauhuun ja vetäytyivät epäjärjestyksessä Lappeenrantaan saakka.
Ilmeisesti tuolloinen turhautumisen ja kostomentaliteetin johdosta joukko punaisia
tunkeutui 18.2. yöllä suojeluskunnan johtomiehiin kuuluneen
kaupunginvaltuutettu Gustaf Lindströmin kotiin, käski hänet ulos ja ampui heti
asunnon ulkopuolella. Olipa syyllinen kaupungin omaan punakaartiin tai
vieraisiin joukkoihin kuulunut ryhmä, oli teko kiusallinen paikalliselle
esikunnalle, joka määräsi 23.2. kaupungin järjestyslaitosta tutkimaan
Lindströmin murhaa. Selvyyttä ei saatu.
Väkivaltaisuudet huipentuivat kuitenkin sodan lopun
häämöttäessä huhtikuun lopulla eri tahoilla maata suoritettuihin joukkomurhiin.
Joutsenon rintamalla Jänhiälässä punaiset saivat sotavangeiksi valkoisia
sotilaita, joista kukaan ei ollut Lappeenrannasta tai Lappeelta. 25.4.1918
ryhmä punaisia vaati itselleen työvankilassa säilytettäviä sotavankeja, mutta
vankilan johtaja, Kansan Äänen toimittaja Emil Lehén ja kaupungin komendantti
Mikko Jakovlev kielsivät jyrkästi koskemasta vankeihin. "Pienellä
tempulla" - kuten luokkasotakirjallisuudessa P. Ruotsalainen nimellä tai
nimimerkillä tapahtumasta kertoi - saivat vieraspaikkakuntalaiset punaiset
haltuunsa 16 "pahinta lahtaria, joiden kanssa teimme lyhyen ja selvän
lopputilityksen". Nämä 16 vankia ammuttiin Rapasaaren jäällä, mutta
seitsemän muuta vankia ammuttiin leirikentän lähellä.
Kaupungin punaiset olivat murhista joko kauhuissaan
tai joka tapauksessa paheksuivat niitä. Mikko Jakovlev vapautti saman päivän
iltana poliisilaitoksella olleet naisvangit ja jäljelle jääneet miesvangit.
Jakovlevin keskeinen asema punaisessa hallinnossa sekä tapahtuneet murhat
painoivat niin raskaina, että keväällä 1918 tapahtumia selvitettäessä hänet
ammuttiin, kuten myös muut keskeiset punaiset johtajat, Otto A. Paappanen ja
punaisen kaartin esikuntapäällikkö Kaarlo Ketola (Frestadius).
Lappeenrannan
suojeluskunnan sotatalvi 1918
Lappeenrannan suojeluskunta sai 26.1.1918 käskyn
lähteä Kouvolaan. Suojeluskuntiin kuuluneita - pääasiassa koulupoikia -
koottiin kello 12 lähtien. Heidät määrättiin keräämään sotavarustukensa,
vaatetta, muonaa ja aseita ja kerääntymään kolmen kilometrin päähän kaupungista,
Kuusimäkeen, Helsingin tien varrelle. Iltaan mennessä käsky oli tavoittanut 36
suojeluskuntalaista, jotka odottivat lähtökäskyä määräpaikassa. Aseistus oli
vaatimaton: "tuskin 5:ttä kivääriä, patruunia tuskin nimeksikään" ja
muutama taskurevolveri. Päällikkönsä Matti Vihelän johdolla joukot hiihtivät
kohti Taavettia. Matkan varrella joukko sai käyttöönsä hevosia rekineen
helpottamaan matkantekoa.
Taavettiin varhain aamulla saapunut joukko
majoitettiin nuorisoseuran talolle ja aseistettiin kiväärein ja patruunoin.
Taavetissa saatiin tietää, ettei Kouvolaan ollut menemistä, sillä se oli
vahvasti punaisten hallussa. Niinpä joukko sai illalla käskyn hiihtää
Savitaipaleelle, jonne saavuttiin 28.1. puolelta päivin.
Savitaipaleen kirkonkylässä majaili 57 miehen
vahvuinen venäläinen sotilasosasto, joka riisuttiin aseista laukauksetta Matti
Vihelän ja hänen tulkkinsa, lappeenrantalaisen kauppiaanpojan Eugen
Schirakoffin tehtyä sopimuksen aseiden ja patruunoiden luovuttamisesta.
Saaliiksi kertyi 42 berdankivääriä, 1 500 patruunaa ja 16-17 000 kiloa
dynamiittia Vapaussodan historian mukaan aseita kertyi kuitenkin niin
runsaasti, että 45 kivääriä voitiin jättää Savitaipaleen vastaperustetulle
suojeluskunnalle. Suullinen viesti pantiin kiertämään kyytihevosten tarpeesta
lappeenrantalaisten matkantekoa varten. Kahden tunnin kuluttua oli
kuutisenkymmentä hevosta valmiina kuljettamaan miehiä Savonlinnaan ja heidän
saalistaan sekä Savonlinnaan että Imatralle. Lappeenrantalaiset ilmoittautuivat
30.1. Savonlinnan esikunnan käyttöön.
Esikunnan käskystä lappeenrantalaiset lähtivät 1.2.
yhden savonlinnalaisjoukkueen ja kahden sortavalalaisjoukkueen kanssa
Huutokosken asemalle. Sinne oli saapunut lisää lappeenrantalaisia, jolloin heitä
oli jo 70 miestä. Nämä seitsemänkymmentä kuuluivat osastoon, joka sai
tehtäväkseen puhdistaa Joroisen punaisista.
Lappeenrantalaisten tulikaste tapahtui Lehtoniemessä,
johon valkoiset hyökkäsivät 6.2. Joroisten
retken jälkeen. Kaksituntisen taistelun ja miestappioiden jälkeen
hyökkääjien oli palattava Joroisiin, missä lappeenrantalaisten johtaja Matti
Vihelä nimitettiin Joroisissa olleiden joukkojen päälliköksi.
Varkauden taistelut alkoivat uudelleen kaksi viikkoa
myöhemmin, 20.-22.2. ja päättyivät punaisten antautumiseen.
Lappeenrantalaisista yhteiskoulun 6. luokan oppilas Vilho Gruber kaatui ja
August Lampinen kuoli haavoihinsa sekä Matti Vihelä ja Armas Kautonen
haavoittuivat vaikeasti. Noin puoleensataan huvennut lappeenrantalaisosasto
määrättiin nyt Imatralle, jonne se saapui 1.3. Siten Lappeenrannan
Suojeluskunta ja punaisen kaartin Lappeenrannan rykmentti eivät vielä
kohdanneet toisiaan ensimmäisissä Joutsenon taistelussa helmikuussa. Imatralla
lappeenrantalaisista muodostettiin Karjalan Armeijakunnan 3. rykmentin I
pataljoonan 1. komppanian 3. joukkue. Lappeenrantalaiset komennettiin 4.3.
Penttilässä ollutta Jalmari Parikan komentamaa punaisten rintamaa vastaan.
Täältä joukkue kuitenkin sai pian käskyn siirtyä Suokumaalle.
Maaliskuun 26. päivää vasten yöllä joukkue sai käskyn
hyökätä punaisten miehittämään Ravattilan kylään. Hyökänneet joukot valtasivat
Ravattilan ja jatkoivat Joutsenon suuntaan. Punaiset olivat kuitenkin
aloittaneet pohjoisempana voimakkaan hyökkäyksen Korvenkylään, jolloin lappeenrantalaiset
saivat komppaniansa ja kahden muun komppanian kanssa käskyn siirtyä Imatran
kautta Korvenkylään. Päivän kestäneiden taisteluiden aikana valkoiset
pystyivätkin vakiinnuttamaan tilanteen.
Joukkue sai 5.4. käskyn hyökätä punaisten niskaan Jänhiälän
kylässä, joka Korvenkylän ja Jotsenon ohella sijaitsi Imatran - Lappeenrannan
tien varrella. Siksi joukot joutuivat koukkaamaan tien eteläpuolelta osaksi
tiettömiä taipaleita myöten punaisten selustaan. Punaisten konekiväärit
pysäyttivät kuitenkin etenemisen ja joukot saivat vetäytymiskäskyn
Korvenkylään. Lappeenrantalaisten taisteluvahvuus supistui kaatumisten ja
haavoittumisten vuoksi puoleen. Jänhiälässä kaatui kuusi ja haavoittui
yksitoista miestä. Tilanne muuttui punaisillekin tukalaksi, ja he jättivät
kylän 7. päivän aamulla. Valkoiset saattoivat työntää asemansa aivan Joutsenon
kirkonkylän tuntumaan.
Huhtikuun 10. päivänä 1. komppania ja sen
lappeenrantalaiset saivat käskyn ottaa jälleen haltuunsa Ravattila, jonka
punaiset olivat miehittäneet valkoisten siirryttyä Jänhiälään. Kiivaiden taisteluiden jälkeen hyökkäys
jatkui Joutsenon kirkonkylään, Pätilään ja Nevalaan. Punaisten mutta tiukka
vastarinta pakotti valkoiset luopumaan osasta asemista.
Lappeenrantalaiset vetäytyivät Ravattilaan kahdeksi
ja puoleksi viikoksi eli siksi kunnes Joutsenon ratkaisutaistelut
alkoivat. Viisipäiväisten kiivaiden
taisteluiden jälkeen punaiset vetäytyivät 25.4. Penttilästä Viipuriin ja
Joutsenosta Lappeenrantaan, mistä he siirtyivät junakuljetuksin myös Viipuriin.
Joutsenon myöhemmissä taisteluissa lappeenrantalaisjoukkue oli kärsinyt
tappioina kaksi kaatunutta ja kuusi haavoittunutta. Kaupungin haltuunoton
jälkeen lappeenrantalaiset suojeluskuntalaiset määrättiin Luumäelle, josta he
seurasivat punaisia Taavettiin. Siellä punaisten vastarinta murtui vappuna
Lappeenrannan suojeluskuntalaisten viimeisessä taistelussa. Siten
lappeenrantalaisten sota oli alkanut ja päättynyt Taavetissa.
Lappeenrannan
sotavankileiri ja vankilaterrori
Lappeenrannan haltuunoton jälkeen alkoivat 26.4.
aamulla talo talolta edenneet puhdistukset, joissa koottiin aamupäivän aikana
noin 400 vankia. Lappeenrannasta punaisten takaa-ajo jatkui Simolaan, Pulsaan,
Luumäelle, Taavettiin ja Haminan tien suuntaan. Kaikki, joiden tiedettiin ottaneen
osaa työväenjärjestöjen toimintaan, vangittiin kuulusteltaviksi. Osa
vapautettiin välittömästi. Vangittujen lukumäärä jäi tuntemattomaksi, mutta
voidaan päätellä, että "Linnanmäelle", eli Linnoitukseen,
perustettuun vankileiriin joutui huomattava osa Lappeenrannan, Lappeen ja
Lauritsalan työväestöä.
Huhtikuun lopulla ja toukokuun alussa 1918 valkoiset
pyrkivät purkamaan suurten vankileirikeskusten vankisumat. Lappeenrannassa tämä
merkitsi päinvastaista. "Valloitettujen alueiden turvaamisosasto" eli
VATO etappipäällikkö Rudolf Walden ja mm. Suomen vankilaitoksen päällikkö
Verner Ossian Juvelius esittivät niiden vankien, jotka eivät mahtuneet Lahden
Hennalan kasarmeihin, lähettämistä mm. Kouvolaan ja Lappeenrantaan. Juveliuksen
suunnitelmien mukaan Lappeenrantaan olisi lähetetty peräti 4 000 vankia, mutta
lopulta "vain" noin 2 700 suunnitelluista sai paikkansa
Lappeenrannassa. Lappeenrannan sotavankileirin organisaatio luotiin 13.5.
Tuolloin vankileirin komentajaksi nimitettiin Nikolai Tammelin, jonka toimikausi
jatkui 15.9. saakka.
Lappeenrannassa tilanteen hallinto ryöstäytyi
käsistä. Valtauksen jälkeen kaupunkiin asetettiin kenttäoikeus selvittämään
tärkeimmät tapaukset ennen valtionrikosoikeuksien perustamista. Vartiomiehistöä ei ollut riittävästi ja
muutamat eräänlaisiksi 'elämän ja kuoleman herroiksi' nostetut johtohenkilöt
eivät täyttäneet ajankohdan väljiäkään vaatimuksia. Kaupungin komendantti A.
Th. Sahlgren anoi jo 9.5.1918 Viipurin sotilaspiirin komentajaa vaihtamaan
Lappeenrannasta entisen ravintoloitsijan, "sotilaskomendantin apulaisen,
ordonanssiupseeri" Uno Sereniuksen pois sotatuomarin virasta, koska
"yleisö ja sotilaatkin ovat kiihdyksissään tämän esiintymisestä".
Paikallista näkemystä kenttäoikeudessa edustivat vahtikomppanian päällikkö
Rafael Ekholm ja raatimies Pekka Roiha.
Pahin oli jo ehtinyt tapahtua. Lappeenrannan
vankileirin kaksiviikkoinen "ampumiskausi" ehti niittää synkkää satoa
leirin järjestäytymiseen 13.5. mennessä. Summittainen murhaaminen perustui
ilmiantoihin ja kostomentaliteettiin, jotka kohdistuivat lähinnä paikkakunnan
punaisiin. Vangit olivat joko nähneet omakohtaisesti tai kuulleet
rankaisutoimenpiteistä. Jo ennen kuulustelujen alkamista osa tunnetuista
punakaartilaisista tai työväenliikkeen jäsenistä oli siirretty "toiseen
paikkaan", eikä heistä sittemmin enää kuultu.
Toukokuun alussa Suojeluskunnan aloittamissa
kuulusteluissa vangit jaettiin kolmeen ryhmään (I-III), jotka eristettiin
toisistaan. I. ryhmä siirrettiin öisin "toiseen paikkaan". Lappeenrannan
esikunta luetteloi kaikkiaan 174 lappeenrantalaista tai "niiden
kavaltajaa". Luokittelun numeroinnille annettiin seuraavat määreet: I =
"roisto", II = "ei niin paha ja III = "vaaraton".
"Roistoihin luettiin näissä asiakirjoissa 41, "ei niin pahoihin"
94 ja "vaarattomiin" 39 lappeenrantalaista.
"Ampumisvaiheen" summittaisissa tuomioissa ei lopultakaan luokkiin
sijoittelu ollut ratkaisevaa: ei se, mitä oli tehnyt tai jättänyt tekemättä.
Teloituksia selvittävät aikaisemmat lähteet ovat
keskenään olleet ristiriitaisia. Papisto luetteloi Lappeenrannassa teloitetuksi
18 miestä ja yhden naisen, poliittista terroria tutkinut Jaakko Paavolainen 17
miestä ja yhden naisen. Suojeluskunnan luettelo ilmoittaa 25 miestä ja kolme
naista eli yhteensä 28 teloitettua. Hiljan julkaistu Mikko Tikan ja Antti
Arposen Koston kevät sisältää 23 lappeenrantalaisen vankileirillä surmatun
nimet. Luvut synkkenevät, kun mukaan otetaan Lappee, jonka teloitetut olivat
lähes kaikki kaupungin läheisyydestä, esikaupungeista sekä Kaukaan -
Lauritsalan alueelta. Paavolaisen mukaan Lappeelta teloitettiin 186 miestä ja
kaksi naista eli yhteensä 188 henkilöä. Lappeenrannasta ja Lappeesta kotoisin
olleita punaisia teloitettiin Paavolaisen tilastojen mukaan kaikkiaan 206
henkilöä, mikä teki Lappeen kunnan valkoisen terrorin synkimpiin kuuluvaksi
alueeksi läänissä ja maassakin. Viipurin läänissä teloitustappioita oli
kolmanneksi eniten ja koko maassa neljänneksi eniten.
Linnoituksen penkalle kuljetettiin myös
vieraspaikkakuntalaisia punaisia. Lappeenrannassa teloitettiin sodan päätyttyä
kolmen ensimmäisen viikon aikana yhteensä 437 punaista. Teloitukset kasautuivat
kahteen tappojaksoon, välittömän puhdistuksen kauteen 25.-28.4. ja 5.5.1918.
Jälkimmäisenä surmanyönä teloitettiin mm. Lappeenrannan sodanaikainen punainen
johto. Öiset noutamiset ja teloitukset sekä niiden jälkeiset, Linnoituksen
mäestä hevospeleillä noudetut ruumispinot herättivät laajalti huomiota. Vielä
kesän 1918 aikana surmattiin vankileirillä yli 130 henkilöä.
Leirin saatua toimivan organisaation summittainen
oikeudenjako päättyi, mutta suuret vankimäärät aiheuttivat toisenlaisia
ongelmia: kun summittaiset teloitukset päättyivät, olivat nälkä ja kulkutaudit
alkaneet niittää satoaan ja täydensivät vankileirikatastrofia. Pahin jakso oli
heinäkuun alku. Esimerkiksi 5.-11.7. kuoli kaikkiaan 102 henkilöä eli
keskimäärin 15 henkilöä päivässä. Tämän jälkeen summittaiset teloitukset
päättyivät, mutta kuulustelut tulivat kovakätisemmiksi. Teloitusten tilalle
tulivat nälkä ja kulkutaudit, joihin sortui lappeenrantalaisia ja lappeelaisia
jokseenkin yhtä paljon kuin teloituksiin. Lappeenrantalaisia kuoli
vankileireillä tauteihin kirkkoherrojen luetteloiden mukaan 16 ja lappeelaisia
peräti 122, mutta Lappeenrannan lisäksi lappeenrantalaisia ja lappeelaisia
kuoli eri vankileireillä ympäri Suomea. Moni vanki kuoli vielä vapauttamisensa
jälkeen leirillä saamiinsa tauteihin.
Lappeenrannan sotavankileirillä aloitettiin
tilastointi kuolleiden tilastointi vasta 27.5.1918, josta lähtien syyskuun
puoliväliin 1918 mennessä kuoli kaikkiaan 588 vankia. Pahin kuolonviikko oli
2.7.-9.7., jolloin kuoli 104 vankia eli 40 % koko määrästä. Kuoleman syinä
olivat mm. 18.6-1.7. välisenä aikana mustarokko, joka vei tuona aikana 41
vankia, isorokko (15 vankia) ja "muut taudit" eli
"heikkous", nälkä ja siitä johtuvat moninaiset taudit. "Muihin
tauteihin" menehtyi pahimpina kuolonviikkoina heinäkuun puoliväliin
mennessä 273 vankia.
Oikeudellinen
tilinteko
Lappeenrannan vankileiri oli perustettu huhtikuun
lopun ja toukokuun alun pikatuomioista ja teloituksista huolimatta osaksi
järjestelmää, jonka tehtävänä oli tutkia ja tuomita "punakapinaan"
syyllisiä laillisia muotoja noudattaen. Lappeenrantaan perustettiin
valtiorikosoikeuksien osastot 134-137, joista lappeenrantalaisille
merkittävimmät olivat osastot 134 ja 135. Niissä tuomittiin lappeenrantalaisia
yhteensä 68 miestä ja yksi nainen. Muista Lappeenrannassa tuomituista runsaasta
1 600 vangista valtaosan kotipaikka oli
Lappeen pitäjä, mutta lisäksi tuomittiin Uudenmaan, Turun ja Porin läänin sekä
Hämeen läänin punavankeja.
Yleisin rangaistus oli kahden, kolmen vuoden tuomiot,
jotka syksyn armahduksissa muuttuivat ehdollisiksi. Tällä oli ratkaiseva
merkitys Lappeenrannan vankileirin vankimäärän voimakkaalle rajaamiselle ja
vankilakuolleisuuden vähenemiselle syksyn 1918 aikana.
Vuoden 1918
epäselvät tilit
Vuoden 1918 sota oli alkanut valtakunnallisesti
vapaussotana, venäläisten joukkojen aseistariisumisena, mutta se sai pian
sisällissodan luonteen. Karjalan rintamalla oli punaisten puolella myös
venäläisiä joukkoja, joten vapaussodan sisältö säilyi kansalaissodan rinnalla.
Myös Punaiset käyttivät vapaustaistelun nimitystä, jolloin ei tähdätty
vapautumiseen entisestä valtioyhteydestä, vaan vapautumiseen aiemmista
poliittisista rakenteista ja sosiaalisista epäkohdista, "riistosta".
Lappeenrannan vankileirin mielivaltaiset teloitukset
keväällä ja alkukesällä 1918 sekä niiden jälkeisten "kuolonviikkojen"
nälänhätä ja taudit sekä niistä selvinneiden pitkät tuomiot nostattivat henkiin
jääneiden sekä erityisesti uhrien omaisten keskuudessa voimakkaan katkeruuden.
Toisaalta valkoisetkin olivat kärsineet tappioita, joiden aiheuttama katkeruus
heijastui vielä vuosikymmenten ajan asenteissa ja toimissa. Vuoden 1918 muisto
ja sen jättämät epäselvät tilit säilyivät pitkään poliittisena voimatekijänä -
niin Lappeenrannassa kuin koko maassakin.
Artikkeli on julkaistu teoksessa Kauskilasta
kuntaliitokseen. Historiaa ja tarinoita. Etelä-Karjalan museon
julkaisusarja nro 21. Lappeenranta. 1999.
Teoksen tilaukset
osoitteesta museot@lappeenranta.fi hintaan
á 10 € (+ toimituskulut).