Soile Rinno

RATSUVÄKI JA LAPPEENRANTA

AUTONOMIAN AIKANA

Suomen Rakuunarykmentti

Autonomian ajan Suomi oli 1870-luvun kansainvälispoliittisten tapahtumien pyörteessä sotilaallisesti lähes tyhjiö, jossa 1881 voimaanastunut asevelvollisuuslaki merkitsi suurta käännekohtaa. Keisari Aleksanteri II antoi myös “oman” armeijan kautta tunnustusta Suomen kansalliselle erikoisasemalle. Asevelvollisuuslaki oli vain osa 1860-luvulla alkaneen kansallisen heräämisen tavoitteita, saihan Suomi myös useita muita lakeja ja instituutioita, jotka vakiinnuttivat koko kansan yhtenäisyyttä ja valmistivat osaltaan tietä täydelliseen itsemääräämisoikeuteen, demokratiaan ja lopulta valtiolliseen itsenäisyyteen.

Asevelvollisuuslakia alettiin toteuttaa vaiheittain ja uusista joukko-osastoista viimeisenä muodostettiin ratsuväen joukko-osasto Lappeenrantaan 17.4.1889 annetulla asetuksella Keisarillisen Majesteetin Armollinen julistus suomalaisen ratsuväen asettamisesta. Kenraalikuvernöörin päiväkäsky Suomen Sotaväelle 20. kesäkuuta 1889 ilmoitti Suomen Rakuunarykmentti -nimisen joukko-osaston perustamisesta siten, että rykmentti tulisi täyteen vahvuuteensa asteittain vuosina 1890-1892. Sen ensimmäinen päiväkäsky annettiin jo saman vuoden elokuun 27. päivänä, jolloin jo luutnantti Lucandert oli saapunut Lappeenrantaan venäläisten ratsuhevosten ja hoitajien kanssa valmistelemaan opetuseskadroonan perustamista. Näin vaatimattomasti alkoi Suomen Rakuunarykmentin lyhyt, mutta kunniakas ja Lappeenrannan kaupungille merkittäväksi muodostuva historia. Rykmentin vanha varuskunta on vielä säilynyt ja muodostaa kaupunkikeskustassa omaleimaisen ja kiinnostavan alueen puolustusvoimien jo luovuttua siitä osittain. Lappeenrannalla oli toki jo tätä ennen ollut lähes koko historiansa ajan sotilasperinteitä, mutta nyt ensimmäistä kertaa Suomen Rakuunarykmentti koettiin kaupunkilaisten silmissä “omana” ja siksi läheisenä joukko-osastona. Kaukana edessäpäin olivat raskaat sortovuodet, joiden seurauksena kaupunkilaisille yhä läheisemmäksi tullut rykmentti lakkautettiin 1901.

Suomen Rakuunarykmentin opetuseskadroonassa koulutettiin Venäjällä ratsuväessä palvelleiden suomalaisten upseereiden johdolla omat aliupseerit rykmentin ensimmäistä saapumiserää varten, joista muodostettiin kolme eskadroonaa. Näin laskettiin perusta Lappeenrannassa myöhemmin tapahtuvalle aliupseerikoulutukselle. Jo ensimmäiset 45 miestä, jotka tulivat joko tarkk’ampujapataljoonista tai reservistä, saivat ilmoittautua rykmentinkomentajalle eversti Oscar Theodor Schaumanille. Jo näistä miehistöeristä saatiin huomata, että ratsuväkeen nimenomaan haluttiin, ei jouduttu. Vaikka siellä oli pitempi ja monin tavoin raskaampi palvelusaika ja kovempi kuri, se houkutti nuoria asevelvollisia kauempaakin. Päiväohjelma alkoi aamulla jo kello 5.30 tallissa, jossa ensin ruokittiin ja hoidettiin hevoset. Vasta pari tuntia myöhemmin miehet itse pääsivät peseydyttyään aamiaiselle. Samoin viimeksi illalla päivän monenlaisten ratsastusharjoitusten ja muun palveluksen jälkeen jokainen huolsi hevosensa ja varusteensa. Ratsuväen oli tärkeintä sisäistää palveluskäsky “ensin hevonen, sitten mies” kaikissa eri toimissa. Rykmentin palvelukseen sisältyi myös muita joukko-osastoja korkeatasoisempaa kansalaisopetusta eikä lukutaidottomia kotiutettujen joukossa enää ollut. Kolmivuotinen palvelus ja kuriin tottuminen avasi tiettävästi monille rakuunoille tien erilaisiin valtion ja yhteiskunnan virkoihin ja tehtäviin.

Kasarmialueen järjestelyt

Lappeenranta oli 1880-luvulla pikkukaupunki, jossa vanha linnoitusniemi ja reservikomppanian alue olivat lähinnä olleet sotaväen käytössä leirikentän lisäksi. Kaupungissa oli vain noin tuhat asukasta ja sen maa-alue käsitti Linnoituksen lisäksi nykyisen vanhan keskustan ruutuasemakaava-alueen suunnilleen Valtakadulle asti sekä vähäisemmän alueen Pallossa. Suomen Rakuunarykmentin sijoittuminen tällaiseen pikkukaupunkiin, joka vain kesällä kylpylävieraitten saapuessa heräsi hiukan vilkkaampaan elämänmenoon, oli merkittävä tapaus. Se mullisti myös konkreettisemmin kaupungin elämää, sillä vanhentuneitten armeijan käytössä olleitten tilojen sijaan alettiin heti suunnitella uutta ja erityisesti ratsuväen tarpeisiin sopivaa varuskuntaa talleineen ja majoitustiloineen. Upseeristollekin tarvittiin säälliset asunnot.

Suomen Rakuunarykmentin sijoituspaikkaa valittaessa Lappeenrannan etuina kirjattiin sopiva kuiva maasto, terveellinen ilmasto, Saimaan ranta ja vesiteiden ja rautatien ansiosta hyvät liikenneyhteydet. Lisäksi itäsuomalaisten hevosten oli todettu soveltuvan hyvin koulutukseen ja leirikenttä oli vanhastaan jo tullut joukko-osastoille tutuksi ja soveltui ratsuväen rintamaharjoituksiin erinomaisesti. Näin ollen monet taloudelliset seikat painoivat vaa’an Hämeenlinnan sijasta Lappeenrantaan.

Lappeenrannan kaupunginvaltuusto myönsi korvauksetta maa-alueen kaupungin laidalta, Saimaan rannalta, josta oli hyvät yhteydet ratsastusmaastoon. Tuolloin alue oli vielä rakentamaton vaikka se olikin jo kaavoitettu tonttimaaksi ja varattu näin asutuksen laajenemista varten. Toistaiseksi siellä oli vain yksi yksityinen Reichardtille vuokrattu huvilatontti ja niitä oli suunniteltu varattavaksi useampiakin samalle rantakaitaleelle. Alueluovutuksesta neuvoteltaessa kaupunki pyrkikin asettamaan ehdon, jonka mukaan alue maksutta siirtyisi takaisin kaupungille, jos sitä ei tarvittaisi enää ratsuväen käyttöön. Tämä varauma tuntui tuolloin varmasti epätodennäköiseltä, mutta senaatti ei kuitenkaan siihen katsonut voivansa suostua, ja näin sovittiin vuokrasta kaupungille tällaisessa tilanteessa. Kun Suomen Rakuunarykmentti sitten lakkautettiin, senaatti lunasti koko alueen valtiolle 1906. Kaupungille korvattiin kuitenkin metsän arvo, ja se sai pitää jo rakennetun Reichardtin huvilatontin ja vesialueen kalastusoikeuden. Valtio kustansi myös Lappeenranta - Pulsa maantien siirtämisen ja tie muodosti tämän jälkeen kaupungin ja rykmentin alueiden rajan.

Suomen Rakuunarykmentin kasarmialueen rakentaminen

Erityisesti Suomen Rakuunarykmentin tarpeisiin varatun kasarmialueen yleissuunnitelmat on signeerannut yleisten rakennusten ylihallituksen ylijohtajana Sebastian Gripenberg, joka oli myös itse sangen kiinnostunut ja ilmeisesti osallistui suunnitelmiinkin. Koko rakennuskannan varsinaisena suunnittelijana on mainittu arkkitehti Johan Jacob Ahrenberg, mutta merkittävä osuus oli myös töitä valvoneella ylihallituksen arkkitehti Lybeckillä, joka asui töiden ajan Lappeenrannassa.

Aikaisemmin 1880-luvulla rakennettuihin varuskuntiin oli tehty puukasarmit, mutta niistä oli jo saatu huonoja kokemuksia ja korjauskustannukset kohosivat korkeiksi. Tämän vuoksi Lappeenrantaan kasarmit päätettiinkin rakentaa tiilestä 2- ja 3-kerroksisina.

Rakennustyöt etenivät vaiheittain vuosina 1889-1893. Ihastelua ja hämmästelyä heräsi miehistökasarmienkin modernien tilojen vesijohtoja ja klosetteja kohtaan. Lämpimien kasarmien epäiltiin jopa rappeuttavan sotilaskuntoa.

Aluetta hallitsi kolme kasarmia, avara ratsastusmaneesi ja sen ympärille sijoitetut seitsemän tallirakennusta. Jokaiselle eskadroonalle oli varattu oma talli, johon mahtui sen 113 hevosta. Kauemmaksi oli sijoitettu sairastalli, erilaiset kanslia- ja huoltorakennukset ja pajat. Lisäksi tarvittiin tietenkin mm. ruokalarakennus, putka ja vartiorakennukset. Rakennukset oli ryhmitelty keskellä sijaitsevan harjoituskentän ympärille.

Rannassa erillään omassa rauhassaan sijaitsi komea kaksikerroksinen upseerikerho, sen vieressä komentajan talo sekä etäämpänä yksityisalueeksi jääneen tontin toisella puolen, mutta saman tien varrella upseerien perheille varatut kaksi asuinrakennusta, joiden alakerta oli tiilestä ja yläkerros puurakenteinen.

Kasarmialue on säilynyt näihin päiviin asti lähes alkuperäisessä kunnossaan. Sen puiset ratsastusmaneesi ja tallit korvattiin tiilirakenteisilla suojilla kun itsenäisen Suomen puolustusvoimien ratsuväen joukko-osastot sijoittuivat Lappeenrantaan. Tällaisena se on alueen alkuperäistä luonnetta kunnioittaen pyritty säilyttämään myös uuden kaavoituksen keinoin ainutlaatuisena osana vanhaa kaupunkirakennetta.

Suomen Rakuunarykmentin lakkauttaminen

Rykmentin komentaja Oscar Theodor Schauman joutui vaikeaan tilanteeseen sortokauden jatkuessa ja kiristyessä. Suomen autonominen asema alkoi olla yhä ahtaammalla mitä selvemmin valtaapitävien panslavistiset aatteet saivat jalansijaa. Suomen sotaväki koettiin näiden pyrkimysten esteeksi ja kansallisuusajatuksen symboliksi. Se pyrittiin sulauttamaan Venäjän sotaväkeen ja venäläistämään kauttaaltaan. Suomen Rakuunarykmentin univormu oli pääpiirteissään samankaltainen kuin venäläisten ratsuväen joukko-osastojenkin, mutta sen kaksoiskotkavaakunan keskellä oli Suomen leijona Pyhän Yrjön ja lohikäärmeen sijasta. Kaikki nämä sinänsä vähäisiltä tuntuneet symbolit koettiin sorron vuosina uhkaksi valtakunnan yhtenäisyydelle ja Suomen autonominen asema liian vahvaksi. Samaan aikaan oli kuitenkin jo kansallisuusaate saanut jalansijaa suomalaisen sivistyneistön keskuudessa ja jokainen uusi sortotoimenpide nostatti huolestuneisuutta.

Ylimääräiset valtiopäivät kokoontuivat alkuvuodesta 1899 käsittelemään Suomen uutta asevelvollisuuslakiehdotusta, joka oli Venäjän viranomaisten laatima. Samaan aikaan julkaistiin keisari Nikolai II allekirjoittama helmikuun manifesti ja monista asevelvollisuuslain käsittelyn aikana säätyjen siihen tehdyistä myönnytyksistä huolimatta keisari kieltäytyi allekirjoittamasta lakia. Sen sijaan heinäkuussa 1901 keisari vahvisti uuden asevelvollisuuslain ja sitä täydentäneen manifestin, jonka myöntyväisyyssenaatti päätti julkaista. Tämä johti Suomen sotaväen päällikön viran lakkauttamiseen, tarkk’ampujapataljoonien ja reservikomppanioiden hajottamiseen. Tässä vaiheessa oli vielä tarkoitus jättää Suomen Kaarti, Suomen Rakuunarykmentti ja Suomen kadettikoulu entiselleen, sillä Nikolai II tiedettiin isänsä muistoa vaaliakseen pitäneen Suomen Rakuunarykmentin asemaa itselleen poikkeuksellisen läheisenä. Sen historia oli kuitenkin vääjäämättä tullut ratkaisevaan käännekohtaansa.

Kenraalikuvernööri Bobrikov saapui Lappeenrantaan marraskuun 9. päivänä kunnioittaakseen läsnäolollaan Linnoituksessa sijainneen ortodoksisen Neitsyt Marian Suojeluksen kirkon uudelleenvihkimistä laajennusten jälkeen. Eversti Schauman oli viran puolesta vastaanottamassa tätä, mutta sai ”Suomen syöjänä” tunnetulta Bobrikovilta tylyn vastaanoton, julkiset moitteet ja syytökset varuskunnan tilasta ja erityisesti kurista, koska kahden rakuuna-aliupseerin ja venäläisen vääpelin välille oli syntynyt kahnauksia. Vaikka Schauman ilmoitti aliupseerien jo kärsineen arestirangaistuksensa, Bobrikovin julkiset moitteet rakuunoiden kuullen jatkuivat koko vierailun ajan. Kohtalokkain yhteenotto tapahtui rautatieasemalla kenraalikuvernöörin valmistautuessa lähtöön.

Bobrikov otti puheeksi erittäin raskauttavana eversti Schaumanin kääntymisen keisarillisen senaatin puoleen pyytääkseen lisäohjeita suomalaisilta rakuunoilta vaaditun Venäjän sotaväen valan kaavan suhteen. Schauman vastasi Bobrikoville julkisesti, että hän ei suomalaisena virkamiehenä voi toimia vastoin maansa lakeja. Lähtiessään Bobrikov huusi nyrkkiä puiden muuallakin hänen suuhunsa pannun ja paljon siteeratun lauseensa “Laki, se olen minä!”

Vielä samana päivänä, marraskuun 11. eversti Schauman jätti eroanomuksensa ja hänen esimerkkiään seurasivat yhtä lukuun ottamatta kaikki Lappeenrannassa olleet rakuunarykmentin upseerit. Tämä vakaumuksellinen teko oli rohkea epävarmoina sortovuosina. Kaikki tiesivät menettävänsä uransa ja tulevaisuudensuunnitelmansa. Heidät siirrettiin saman vuoden lopulla armeijaratsuväen reserviin ilman minkäänlaisia taloudellisia etuja. Rykmentin hajottamisen aikana Venäjällä komennettuina olleet upseerit asetettiin sotilaslakkautuspalkalle.

Upseeriston ero oli kuitenkin Bobrikoville hankala, sillä Rakuunarykmentillä oli korkea-arvoisia ystäviä Venäjällä ja hän koki oman asemansa sen vuoksi uhatuksi ja yritti useaan kertaan saada Schaumanin peruuttamaan eroanomuksensa. Ero astui voimaan marraskuun 23. päivänä ja väliaikaiseksi komentajaksi määrättiin eversti Ernst Baeckman.

Lappeenranta hyvästeli monin kunnianosoituksin eversti Schaumanin, joka joulukuussa matkusti perheineen Turkuun.

Suomen Rakuunarykmentin virallisena hajotuspäivänä voidaan pitää joulukuun 17. 1901, jolloin sotaministeri tiedotti asiasta sähkösanomalla ja ilmoitti sen tilalle muodostettavan 55. Suomenmaalaisen Rakuunarykmentin.

Suomen Rakuunarykmentin upseerit viettivät kuitenkin kohtalokasta marraskuun 11. perinnepäivänään, jolloin he asettuivat solvatun komentajansa tueksi. Suomen Rakuunarykmentin lippu vietiin tammikuussa 1902 Pietariin ja rykmentille kuuluneet arvoesineet, erityisesti kappelissa olleet sakraaliesineet ja Aleksandra Såltin - Frosteruksen maalaama Getsemane-alttaritaulu luovutettiin Suomen Muinaistieteellisen toimikunnan (Kansallismuseo) haltuun, josta ne myöhemmin palautettiin takaisin Lappeenrantaan.

Suomenmaalainen Rakuunarykmentti

Samanaikaisesti näiden traagisten tapahtumien kanssa järjestettiin Lappeenrantaan uutta joukko-osastoa lakkautetun rakuunarykmentin tilalle ja Arkangelogorodin Rakuunarykmentin komentaja, eversti Alexander Grigorkoff, määrättiin ottamaan rykmentti vastuulleen. Uusi rykmentti, 55. Suomenmaalainen Rakuunarykmentti koottiin yhteensä kahdestakymmenestä neljästä eri venäläisestä joukko-osastosta. Sen ensimmäinen komentaja eversti Alexander Grigorkoff oli venäläistä sukujuurta, vaikka oli syntyisin Suomesta. Hän oli palvellut vuosina 1890-1896 Suomen Rakuunarykmentissä, ja koki keisarin hänelle määräämän tehtävän raskaana henkilökohtaisena tragediana.

Ratsuväen toiminta Lappeenrannassa jatkui näin, mutta valtiolliset levottomuudet jatkuivat. Kaupunki vetosi rakuunarykmentille luovuttamansa maa-alueen ehtoihin ja koetti turhaan saada sen hallintaansa. Alueen vuokrasta tai vaihtoehtoisesti kauppahinnasta syntyi pitkällinen riita, jonka aikana kaupunki suuttuneena hakkautti leirikentän puut ja siitä hyvästä senaatti määräsi 3000 markan sakot. Riita johti viimein varuskunta-alueen pakkoluovutukseen, ja luonnollisesti kaupungin mielestä vähäistä korvausta vastaan.

Sortokauden ajalta ja Suomenmaalaisen Rakuunarykmentin vaiheista näkyy Lappeenrannassa muitakin muistoja. Linnoituksen ortodoksinen kirkko oli laajennettunakin riittämätön yhtäaikaisesti venäläisen sotajoukon ja kaupungin oman seurakunnan tarpeisiin. Sen vuoksi aloitettiin uuden ortodoksisen kirkon rakennustyöt Nikolainvalleille, vastapäätä varuskuntaa.

Uusi venäläinen sotaväen kirkko ja sen paikan valinta oli luonnollisesti ajan poliittisessa ilmastossa kaupungin hallinnolle monimutkainen ongelma. Senaatti pyysi jo vuonna 1911 kenraalikuvernöörin käskystä Nikolain valleja sotaväen käyttöön kirkon rakentamista varten, mutta aiotun venäläisen sotilaskirkon rakentamista hallitsevalle paikalle kaupungin keskustaan ei suinkaan tervehditty ilolla. Asiaa käsiteltiin vuoden 1912 syksyyn saakka valtuustossa. Valleilla oli tuolloin jäljellä enää vanhojen varustusten perustuksia ja lisäksi mäen korkeimmalla kohdalla oli Matkailijayhdistyksen näkötorni. Saman aikaisesti oli valleja jo alettu kunnostaa niiden säilyttämiseksi, minkä lisäksi myös puolustuslaitteiden maanomistus kuului valtuuston mielestä yksinomaan kaupungille. Sotilaskirkkoa kuitenkin kiirehdittiin sekä lähestyvän Romanovien hallitsijasuvun 300-vuotisjuhlien että ilmeisen välttämättömän hartaustilan puutteen vuoksi. Näin oli kaupungin alistuttava ja sallittava kirkon rakentaminen aivan näkötornin viereen.

Venäläinen akateemikko ja arkkitehti Georg Koshkov suunnitteli kirkon bysanttilaisperinteisten venäläisten katedraalien tapaan vuonna 1912, mutta sen rakennustyöt keskeytyivät enteellisesti jo ensimmäiseen maailmansotaan. Suunnitelmista havaitaan komea ja korkea punatiilinen katedraali, jossa on hallitsevan keskikupolin lisäksi neljä sivukupolia, kaikissa suippokatteinen sipuli ortodoksisine risteineen. Sen lisäksi sivulle oli suunniteltu kirkon yhteyteen rakennettava kellotorni pienine suippokatteisine kupoleineen. Kupolit oli saatu paikoilleen ja kirkon ulkoinen hahmo oli valmiina töiden keskeytyessä.

Kirkko ei koskaan valmistunut eikä sitä vihitty ortodoksiseksi varuskuntakirkoksi, vaan Venäjän vallankumouksen alkaessa se oli yhä vailla mm. ikkunoita ja ilmeisesti myös näin ollen siitä puuttui ikonostaasi. Suomen itsenäistyttyä se keskeneräisenä luetteloitiin sotasaaliina valtion omaisuudeksi.

Lappeenranta oli seurakuntana itsenäistynyt Lappeen emäseurakunnasta jo vuonna 1910, mutta sillä ei ollut omaa kirkkorakennusta. Uusbysanttilainen Venäjän vallan muistona kaupungin keskustaa hallitseva kirkkorakennus saatiin valtiolta seurakunnan käyttöön ja arkkitehti Ilmari Launis suunnitteli sen muutostyöt luterilaiseksi kirkoksi vuonna 1923. Samaan aikaan kaupungissa hävitettiin vanhan vallan muistona leirikentän puurakenteinen kesäkirkko ja monissa muissa kaupungeissa venäläiset varuskuntakirkot muutettiin myös muuhun kuin kirkolliseen käyttöön, jos niitä ei kokonaan purettu.

Ilmari Launiksen muutostöiden suunnitelma perustuu ulkoisilta osiltaan tornien kreikkalaiskatolisen uskon symboleina olleiden sipulikupolien poistamiseen ja samalla tornien madaltamiseen, mikä on olennaisesti muuttanut rakennuksen mittasuhteita ja tekee sen torsoksi. Säilyneen suunnitelman mukaan arkkitehti oli tutkinut myös korkean suippokärkisen tornin mahduttamista rakennusmassaan. Nämä tornit olisivat nousseet suippoina ja siroina samaan korkeuteen sipulikupolien kanssa ja olisivat saattaneet olla jopa nykyistä onnistuneempikin ratkaisu. Aika ajoin lappeenrantalaiset käynnistävät julkisen keskustelun sipulikupolien palauttamisesta kaupunkikuvallisista ja antikvaarisista syistä kaupunkiseurakunnan kirkkoon.

Lähteet:

Castrén, Klaus, Suomen rakuunarykmentti 1889 – 1901. Upseeristo ja siviilivirkamiehistö. 1984.

Castrén, Liisa, Lappeenrannan kaupungin historia 1812-1918. 1957.

Immonen, Olli, Lappeenrannan varuskuntahistoria. 1992.

Toivanen, Pekka, Lappeenrannan kaupungin historia 1917-1966.

Artikkeli on julkaistu teoksessa Kauskilasta kuntaliitokseen. Historiaa ja tarinoita. Etelä-Karjalan museon julkaisusarja nro 21. Lappeenranta. 1999.

Teoksen tilaukset osoitteesta museot@lappeenranta.fi hintaan á 10 € (+ toimituskulut).