Paula Koho
LAPPEENRANNASTA
Kun purkaa taitavan lappeenrantalaisen
käsityöläisvärjärin, Matti Rynénin elämän kudelmaa, sen unohtumassa olevat
solmut ja hieman haalistuneet langat asettuvat paikallishistorian osasiksi.
Elämän- ja työympäristökin on vielä löydettävissä.
Hänen isänsä Matti Rynö oli rakentanut kaupungin
Juomasilta-nimiselle vuokratilalle Ihalaisten kylään lähelle vanhaa
kalkkilouhosta tilavahkon torpan. Se on vieläkin pystyssä Etelä-Karjalan
keskussairaalan Mäntylän osaston alueella. Tilan nimi tulee läheisestä
lähteestä, jossa Simolan tietä matkaavat virkistivät itseään ja juottivat
hevosiaan. Lisämaikseen Rynö vuokrasi kaupungilta osia Toikansuosta, Puhakan
pelloista ja 1840 kirkon ja hautausmaan väliset Lerkan pellot — aivan nykyistä kaupungin
keskustaa. Lappeenrantaan Rynö oli muuttanut syntymäpitäjästään Koivistolta.
Sinne sukua oli perimätiedon mukaan paennut nälkää ja ruttoa 1700-luvun
taiteessa Suur-Ruotsille kuuluvalta pieneltä Runön saarelta (nyk. Ruhnu)
keskeltä Riianlahtea. Saaren nimestä tuli muuttaneille sukunimi: Koiviston kirkonkirjoissa
1741 nimi vielä kirjoitetaan sen ruotsinkielisessä muodossa Runö ja muuttuu
siitä ääntymismuotoonsa Rynö.
Mennessään 1842 naimisiin Ewa Haikelinin kanssa Rynö
joutui vanhaan käsityöläissukuun, johon kuului tunnettu lappeenrantalainen
kankuri Israel Haikelin (s. 1733), Bombergin ja Juslenin veljekset, joista
Benjamin oli jo 1730 eli kohta jo Uudenkaupungin rauhan jälkeen kankurina
Lappeenrannassa. Ewan isä oli Suomen sodan (1809—09) invalidi.
Rynön yhdeksänlapsiseksi kasvavaan perheeseen syntyi
20.3.1846 poika, Matti. Perheestä ei kukaan kuollut kauheina nälkävuosina
1867—68. Ala-alkeiskoulussa Matin koulumestari neuvoi, että jos aiot menestyä
maailmassa, ruotsinna nimesi. Näin tuli Rynö-nimestä Rynén.
Vaikka Juomasillan pieni tila sai Viipurin läänin
maanviljelysseuran palkinnon 1872 ”Hyvinhoidetusta maanviljelyksestä”, oli
pojille löydettävä ammatti. Kun Matin sisar Anna-Sofiakin oli mennyt värjäri
Wendholmin kanssa naimisiin Uudellekirkolle, ei suvun käsityöläisperinteiden
keskellä ollut vaikea päättää mikä Matista tulisi: Matti ja hänen veljensä
David pantiin värjärinoppiin lappeenrantalaiselle värjäri Rundbergille.
Juomasilta sopisi tulevaisuudessa hyvin värjäämön paikaksi.
Matti Rynénin opintie
Maistraatin diarioon kirjattiin 15.7.1867 “Rynén,
Matts, färgarelärling visar gesällprof och vill bli gesäll” eli
värjärioppi1as Matts Rynén haluaa kisälliksi. Kisälliaikansa jälkeen Matti
lähti tuolloisen käytännön mukaan mestarinkirjaansa varmistamaan — ja minnekä muualle kuin
Pietariin. Pietari oli tuttu oppipaikka sen ajan lappeenrantalaisille. Matin
veli Johan Edward harjoitteli siellä kellosepäksi, samoin tuleva appensa
Wilhelm Porthan. Värjärinopissa oli Rundbergin poika Emil, nahkuriksi valmistui
Matin tuleva naapuri Lönnqvist, ku1taseppänä siellä myöhemmin toimi Jalmari
Haikonen. ‘Pietarmiehii’ oli monien sukulaispiireissä.
Rynénin aikana Pietarissa (1872—78) suomalaisia
käsityöläisiä oli yli 17 000. Historioitsija Max Engmanin mukaan vain
Helsingissä ja Turussa oli tuolloin enemmän suomalaisia kuin Pietarin
maailmankaupungissa.
Värjärit olivat erikoistuneet myös ammattitaitoa
vaativien kankaiden ja mattojen puhdistamiseen. Anitshkovin palatsista,
keisarillisten kruununperillisten ja myöhemmin myös keisari Aleksanteri III:n
residenssistä, tuotiin itämainen matto puhdistettavaksi siihen värjäämöön,
jossa Rynén oli työssä. Tätä arvatenkin upeata mattoa hän ei saanut mielestään
ja kertoi siitä myöhemmin pojalleen, Rikhardille, joka talletti sen
sukumuistoonsa. Uskalias unelma jäi hautumaan.
Juomasillassa värjäämiseen tarvittavaa puhdasta vettä
saatiin läheisestä lähteestä sekä saunan ja värihuoneen lähellä virtaavasta
purosta. Pietarista palattuaan Rynén sai 1879 värjärimestarin arvon ja
valtuuskirjan. Lappeenrannan Uutisissa oli usein ilmoitus ‘M. Rynénin
Wärjäyslaitoksessa Lappeenrannan Juomasillassa tampataan ja luovataan sarkoja,
sarsseja, kotokudotuita kankaita prässätään ja tekadeerataan. Wärjätään ja
pestään samettia, silkki-villa leninkejä, saaleja, mattoja, lankoja,
huonekalujen päällyskankaita y.m. Työni on palkittu Taide- ja
teollisuusnäyttelyssä Moskovassa.” Hän oli saanut 1882 Moskovassa
pronssimitalin ja käytti sen kuvaa mainoksessaan. Rynén oli ‘kaunovärjäri’,
kuten silloin sanottiin, värjäyksen salaisten taikaliemien kuten puretusaineiden
mestari ja tunsi kasvivärit eli 1uonnonvärit ja eläinkunnasta saadut orgaaniset
värit.
Mutta Suomi oli teollistumassa: oli rautatiet,
lennätin ja puhelin hoitivat tiedonvälitystä, sanomalehdet massatiedotusta. Rynén
siis eli suurten muutosten ja kehityksen aikaa. Ammattikilpailu koveni
värjärienkin kesken. Suomen villa- ja puuvillateollisuus uusine koneineen
kehittyi, tehtailla oli myös omia värjäämöjä. Rynén tiesi olevansa
mestarivärjäri. Moskovan Yleisen Taide- ja Teollisuusnäyttelyn lisäksi hänet
palkittiin Kööpenhaminassa 1886, Lappeenrannassa hän sai Aleksanteri III:n
rahapalkinnon 1891, samoin Wiipurin läänin Suur-Tawastilan
maanviljelyskokouksessa 1892.
‘Luonnonväri’ oli 1800-luvun
lopulle saakka saatu kasvi- ja eläinkunnasta ja mineraaleista. Englantilainen
kemisti Perkins keksi 1856 ensimmäisen synteettisen väriaineen, malvanvärisen
aniliinivärin, jonka synteesistä alkoi tervaväriteollisuus. Synteettiset värit
olivat kirkkaita ja helppoja käyttää, ei tarvinnut kerätä ja säilyttää
värikasveja. Aniliinivärit viehättivät kutojia, ne oli valmiiksi pussitettu
’paketti’- tai ’lappuväreiksi’. Jokaisesta ämmästä oli tulossa värjäri, kuten
Rynén asian ilmaisi. Alkuvuosina uudet värit ‘juoksivat’, sotkeutuivat ja haalistuivat.
Uusien värien edessä vanhan kouukunnan värjäri joutui tosi koetukselle.
Nyt alkoi todellinen kilpailmoittelu ja kilpaveisuu
kahden värifilosofian kesken. Käsityöläinen kävi taistoon teollisuutta vastaan.
Lappeenrannan Uutiset toimi julkisena kiistakenttänä. Samalla sivulla Rynén
mainosti “Wärjättyjä, oikeita, wärinsä pitäwiä ehtawärillisiä lankoja /…/
alkuperäisiä ehtawärejä /.../ uusimpien
keksintöjen mukaan wäriätyt näihin werratten owat arwottomia /…/ M. Rynénin wärjäämiä, wärinsä pitäwiä /... /
Huom! Keinotekoisia wäriaineita ei käytetä /…/ ei lappuwärejä, ei
pakettiwärejä. “Tunteet lienevät olleet kuumat, kun hän löysi oman
ilmoituksensa vieressä miten C.M. Otto & Kump. Helsingistä mainosti ‘paketteihin
pantuja Värejä. Toimikaudella 1892-93 uskallamme taaskin huomauttaa väriemme
erinomaista laatua erittäinkin niiden kestävyyttä. Värit on tehty vieläkin
täydellisemmiksi ja on niitä saatavana 28 vivahdetta. Huom! Jokaisessa
paketissa on tunnettu suojelusmerkki ja toiminimemme.” Ilmoituskilpailu
1ehdessä jatkui kolmisen vuotta.
Unelma turkinmatosta
Lappeenrannassa olivat käsityöläismestarit
perustaneet 1869 oman yhdistyksen, joka sitten 1881 sai uudet säännöt ja
nimekseen Käsityöläis- ja Tehtailijayhdistys. Yhdistys sai Rynénistä innokkaan
jäsenen eri luottamustehtävissä puheenjohtajuuteen asti. Hän oli myös
edustajana yleisissä teollisuudenharjoittajain kokouksissa.
Teollisen kilpailun paineessa oli sopeuduttava
värjärintyön vähenemiseen ja etsittävä uutta ratkaisua. Pietarin vuosista lähtien
häntä oli kiehtonut ja poltellut kysymys oliko turkkilaisilla erityisiä
värjäyssalaisuuksia ja miten ‘turkinmatto’ eli nukkamatto tehdään. ”Jo silloin
juolahti herra Rynénin mieleen olisikohan mahdotonta saada tuota oppia
itselleen wiel kerran maailmassa/…./ Rynén rupesi kutomakirjallisuutta lukemaan
wähän yhdestä wähän toisesta paikasta. Wiimein hän päätti kuin päättikin tehdä
asiasta toden - yritänhän minä, muut ei yritäkään, arveli hän ja pyöräytti
senaattiin anomuksen matka-awusta ja saikin 1000 markkaa”, kertoo
lehtitieto. Oma Käsityöläisyhdistys antoi lisäksi 100 mk.
Rynén oli saanut selville, että oppia oli mentävä
etsimään Turkin mattoseuduille Anatolian maakyliin, joissa vanha mattokulttuuri
oli säilynyt. Seuduista oli Homeros laulanut, siellä oli Aleksanteri Suuri
legioonineen marssinut ja apostoli Paavali kirjoittanut galatalaiskirjeensä.
Suomen Kaarti oli ollut
Turkinmaalla sodassa; siitä oli luettu ja arkkiviisuja kuultu Lappeenrannankin
markkinoilla. Tuhannen ja yhden yön -tarina tuli tutuksi, turkkilaisitämainen
muoti kuten ottomaanisohva, kashmirkankainen aamutakki ja turkkilaiset tohvelit
olivat suosittuja. Ei siis aivan tietämättömiin tuntemattomiin lähdetty.
Matkalleen Rynén lähti 15.7.1886. Kaukomatkailijan
varusteisiinsa Rynén otti taskukokoisen kangaskantisen muistikirjan, jonka
etureunassa oli kynälle pidike. Ainutkertaisiksi ymmärtämänsä muistiinpanot
matkastaan hän teki lyijykynällä. Näin syntyi Rynénin Päiväkirja Turkinmaan
matkoilla v. 1886. Jälki on täysin luettavaa nytkin eli yli sadan vuoden
päästä. Junien lähtö- ja tuloajat on merkitty minuutilleen, matkat
‘wirstoissa’. Matkaohjelma päiväkirjan mukaan kertoo matkareitin
kulkeneen junalla halki laajan Wenäjänmaan Pietarista Moskovan, Tulan, Orelin,
Harkovan ja Pultavan kautta Odessaan; sieltä laivalla Konstantinopoliin. Konstantinopelissa
Rynén viipyi 17 päivää, kulki sekä turistina että värjärinä eli tapasi
ammattikuntansa edustajia heidän värihuoneissaan.
Laivamatka jatkui Smyrnaan (nyk. Izmir), mutta sieltä
ei junalla pitkälle päässyt, vaan alkoi matka ratsain eli selkähevosella kreikkalaisten
asuttamaan Ghiorgesiin (turkiksi Gördes). Sinne hänet oli Wenäjän konsuli rekommendeerannut
mänemään erään matonkutojan tykö saamaan oppia. Vartija/opas ja tulkki
mukanaan Rynén ratsasti karavaanin mukana vuoripolkuja ylös Ghiorgesiin pieneen
kaupunkiin, yöaikaan päivän hellettä väistäen. Perillä hän sai kokea hyvin
paljon monimuotoista vieraanvaraisuutta, asujaimet olivat herttaiset.
Elokuun 31. päivänä päiväkirjaan tuli kaikkein tärkein
merkintä: Jumalan kiitos, olen löytänyt sen mitä olen etsinyt. Konsulin
järjestämien yhteyksien kautta Rynén oli saanut katsella matonkutousta,
erityisesti mattosolmun tekoa, ja hän teki tarkat piirustukset mattoställningistä
eli maitopuista ja kutomisen ‘ylöspanosta. Tämä oli vaarallista, sillä
Turkin valtiolle mattoteollisuus oli hyvin tärkeää ja matonvalmistus
salassapidettävää, mutta Turkkiin jääneet vainoa pitkään kokeneet kreikkalaiset
matonsolmijat olivat nyt tässä joustaneet.
Lappeenrannan Uutiset julkaisi Rynénin matkakirjeitä.
Yhdessä suhteessa Rynén erehtyi, kuten aina viime aikoihin monet mattokirjojen
tekijätkin. Turkkilainen mattosolmu eli Ghiordes/Gördessolmu on saanut nimensä
juuri tästä kaupungista, jossa Rynén kävi, ja se ei ole se Gordon, jossa tarun
mukaan Aleksanteri Suuri aukaisi solmun miekallaan. Rynénkin luuli olleensa
siinä kaupungissa, mutta se Gordium on aivan toinen kaupunki lähellä Ankaraa.
Kotiinpaluun jälkeen Rynénin muistiinpanoista syntyi Kertomus
Turkinmattojen kutomisesta. Telineistä ja telineiden osista ynnä työtavasta
Turkinmaalla -niminen tarkka työpiirustus ja -selite. Mukanaan Rynén oli
tuonut sulttaanin mattokutomosta ostamansa maton ja käytti sitä mallina, kun
matonsolminta alkoi Juomasillassa. Teollisuushallituksen edustaja C.P.
Solintander kävi katsomassa “Euroopan ensimmäistä turkkilaista mattoa”, kuten
paikallislehti raportoi, ja katsoi osallistumisen saattaneen ‘paikkakuntamme
kunnialliseen maineeseen.” Samalla pohdiskeltiin jaksaisiko tästä todella
alkaa teollisuus. Rynén oli toiveikas, vaikka hänelle oli täytynyt valjeta,
miten hidasta on käsin solmia tiuhaan tulevaa nukkaa.
Kööpenhaminan pohjoismainen teollisuus- ja
taidenäyttely pidettiin 1888. Pohjoismaiden lisäksi osanottajia oli kahdeksasta
muusta maasta. Suomi sai Venäjän osastosta kaksi näyttelyhuonetta.
Näyttelykomissaarina oli Jac. Ahrenberg, Lappeenrannassakin Viipurin läänin
töitä tehnyt arkkitehti. Hän kunnosti mm. Fontellin talon keisariresidenssiksi
ja ympäröivää puutarhaa väriloistossaan verrattiin Rynénin mattoon. Ahrenberg
oli myöskin Suomen Käsityön Ystävien perustajäseniä. Rynéniä oli pyydetty
ottamaan osaa näyttelyyn, oli hän ennenkin tehnyt värjäystä SKY:lle ja nytkin
sen näyttelykankaiden lankoihin.
Kööpenhaminassa pantiin näytteille Rynénin jo
aikaisemmin valmistunut turkkilaisen mallin mukainen matto ja myös Rynénin
solmima Ahrenbergin suomalaisen kaawan mukaan suunnittelema matto. Kaava
eli malli perustui Ahrenbergin keräämiin värikkäisiin kansanomaisiin
karjalaisiin kirjontamalleihin, jotka hän oli julkaissut useana niteenä. Matto
palkittiin kunniakirjalla. Paikallislehemme lisäksi wieniläinen ja
göteborgilainen lehtikin oli huomannut matot. Maailmanluokkaa edustavassa
näyttelyssä ei sen jälkeen liene ollutkaan lappeenrantalaista edustusta.
Ulkomaannäyttelyiden lisäksi Rynénin kohdalle osui
todellinen tähtihetki, kun hän sai esitellä taitojaan keisarilleen. Aleksanteri
III näet tuli Lappeenrantaan vuoden 1891 leirikokoukseen. Keisaripari vieraili
myös Lönnrotin ‘kansakoulukartanoon’ kootussa näyttelyssä. siellä Rynénin
‘kangastelineissä’ solmivat mattoa nuohoojantytär Anna Anttonen ja
nahkurintytär Fanny Lönnqvist. Senaattori Tudeer, Turkin sotaan osaanottanut,
esitteli “mestarin” keisarille ja keisari Tudeerin kautta kyseli hänen
Wähä-Aasian matkastaan ja kuinka hän pääsi tehtaita katsomaan ja muutoin tuli
toimeen. Selostuksessaan Rynén mainitsi osaavansa venäjää. Sen tulkilta
kuultuaan keisari lausui te puhutte venäjää, ja kääntyi sitten suoraan herra
Rynénin puoleen ja keskustelu jatkui. Hetki lienee ollut mestarille
herkullinen: Rynén malttoi senaattorin tulkitessa olla paljastamatta
kielitaitoaan kunnes tuli oikea hetki.
Ostoksia tehtiin näyttelyssä:/…/ herra Rynéniltä
ostettiin/…/matto/…/Omaan muistikirjaan Rynén merkitsi: v. 1891, Hänen
Majesteettinsa Keisarille elok. 7. An. Lahj. 1 divanimatto 200 mk.
’Juomasillan wärjäystehdas’ kaipasi parannuksia,
etenkin kun oli kilpailtava mm. uusia lappuvärejä vastaan. Kun tilan
vuokra-aikakin oli loppumassa, päätti Rynén siirtyä kaupunkiin, jossa Pallon
kaupunginosa oli kasvanut teollisuusalueeksi. Hän sai senaatin
käsityörahastosta lainaa ja osti syyskuussa 1888 värjäri Rundbergin talon. Näin
kaunowärjärimestari palasi oppimestarinsa taloon ‘kartanoasemalle N:o 2’ (nyk.
Laroxin alueella). Tonttikartan mukaan toisella puolella oli kauppias Kanninen
ja toisella nahkurimestari Lönnqvist, karvarinpoikana Pietarissa oppia saanut,
eli wärjäri- ja karwarimestari olivat nyt naapuruksina. Tarvittavat
muutospiirustukset ja rakennusten korjaukset tehtiin.
Rynénin poika, Rikhard, on kuvaillut taloa
iki-ihanalla paikalla Pallonlahden rannalla. Vielä 55 vuotta myöhemmin
eli 1943 hän pystyi tarkoin kuvaamaan ja piirtämään lapsuuskotinsa
asuinhuoneet, puutarhan eri hedelmäpuineen, leivintuvan, liitereiden käytön,
palokaluston ja isänsä värihuoneen työvälineineen. Taloon kuului myös
uimahuone, sen yhdisti rantaan kymmenmetrinen laituri ja uimahuoneessa oli
kelluva lattia. Pallonlahden vedenlaadusta alettiin valitella vasta myöhemmin.
Rynénin lainaehtoihin kuului myöskin viiden oppilaan
opettaminen kutomossaan. Kutomatoiminta muutti luonnettaan kun ranskalainen
Jacquard keksi ns. jacquardkoneen eli uuden niisimislaitteen, jonka avulla
saatettiin kutoa monimutkaisia kuviokudoksia. Yleismaailmallisesti kuvioniisien
käsinsolmijat menettivät ammattinsa niisinkoneen myötä. Tampereella
pellavatehtaallakin oli kone ja ulkomaisten koristekuvioiden ohella Suomen
Käsityön ystävien propagoimasta kansallisesta kuvioaineistostakin innostuttiin.
Rynénin oli seurattava aikaansa; hänkin osti
jacquardkoneen ja ilmoitti ottavansa oppilaita keinollisiin kudotuksiin.
Uudet koneet toivat mukanaan arveluttavia
uudistuksia, ainakin itämaisen maton käsityöläissolmijan kannalta katsoen.
‘Tataarilaisruhtinaat’ pyrkivät Lappeenrannankin markkinoilla myymään epäaitoa
tavaraa eli ns. brysselinmattoja. Ulkomaiset mattokauppiaat ostivat
1880-luvulla laivalasteittain Itämailta paimentolaisten solmimia tavaralaukkuja
ja kantopusseja, leikkelivät niistä palasia ja myivät niitä pikkumatoiksi ja
huonekalujen päällisiksi, istuma- ja sohvatyynyiksi. Kaiken lisäksi saksalainen
Koch & Koch alkoi koneellisesti valmistaa turkkilaiskuvioita jäljitteleviä
kankaita.
Aika oli muutenkin huono, katovuoden ja nälänhädän
tähden syksyllä 1892 suoritettiin hätäapukeräyksiä. Eräs avustamismuoto oli
käsityöopetuksen antaminen: naisten käsityökoulu järjestettiin värjäri Rynénin
talossa, opetus oli vapaa.
Rynén tarvitsi lisäansioita, siksipä hän 1893 anoi
oikeutta myydä viiniä, punssia ja siirtomaatavaraa, mutta kaikista
ponnisteluista huolimatta hän ajautui vararikkoon 1898. Käsin tehdyllä työllä
ei ollut tarpeeksi kysyntää. Tietoja on useista Rynénin Lappeenrannassa
solmimista matoista, mutta niitä. ei enää ole löytynyt. Missä lienevät kauppiaitten
Haikala, Bruun ja ruhtinas Barjatinskin matot?
Tuo vanha tunnuslause johti Rynénin uusille urille
vanhoista keinoista ammentaen, nyt Viipurissa 1903. Siellä hän toimi
suurliikemies Hallenbergin Tammisuon tehtaiden kirassi- eli petroolivaraston hoitajana.
Lisäksi hän opetti matonsolmimista ja värjäystä. Rynénin kuoltua 1914 vaimo
Hanna ja poika Rikhard ja tämän tyttäret suorittivat mattotyön ylöspanoa ja
solmivat rouvien apuna, Ilmi peräti ammatikseen. Sukulaisyhteyksien kautta
asiakaspiiri muodostui etenkin Teollisuuden ja Liikkeenharjoittajan
Pamaus-seuran jäsenten rouvista. 1930-luku oli innostuksen aikaa. Alkaen
Hallenbergin Hilja-tyttärestä rouvat Björklund, Hellfors, Holopainen, Ikävalko,
Karkiainen, Kivi-Koskinen, Koho, Luomala, Leskinen, Ora, Sairanen, Silfver,
Tarkiainen ja monet muut solmivat itämaisia mattoja uskomattomalla sitkeydellä
ja antaumuksella: isoon mattoon saattoi mennä viisikin vuotta ja miljoona
solmua. Matot solmittiin pystypuissa ja mallit otettiin mallikirjoista tai -korteista.
Ihastusta ja ihmetystä herättäneistä tuloksista viisikymmentä pantiin
näyttelyyn Viipurin uudessa Taidehallissa 1931. Talvisota katkaisi
Käkisalmeenkin ulottuneen itämaisten mattojen solmintaharrastuksen Viipurissa.
Kilpailijaksi muodostui myöskin ikivanha suomalainen ryijy. Sen tekeminen vei
vähemmän aikaa, oli halvempaa ja suuremman harrastajajoukon ulottuvilla.
Olen käynyt Rynénin reitin Turkinmaalla ja kerännyt
nelisenkymmenen suomalaisen itämaisen maton, monen keinutuolimaton ja
sohvatyynyn tarinan ja tiedot solmijoilta tai heidän jälkeläisiltään. Se on
ollut kilpajuoksua ajan kanssa, sillä iäkkäät taiturit yhtä lukuun ottamatta
ovat muuttaneet manan maille. Viime sodissa tuhoutui monia näistä matoista,
mutta pelastuneet, kauniisti patinoituneet turkinmatot ovat hyvin kestäneet
perillisten jalkain alla. Niissä tiheäntiheä nukka kertoo paljon yli
satavuotiaasta Lappeenrannasta lähteneestä virikkeestä.
Lähteet:
Castrén, Lappeenrannan kaupungin
historia 1812—1918, 1957
Lappeenrannan kaupunginarkisto
Lappeenrannan Uutiset
perhearkistot, haastattelut
Artikkeli on julkaistu teoksessa Kauskilasta
kuntaliitokseen. Historiaa ja tarinoita. Etelä-Karjalan museon
julkaisusarja nro 21. Lappeenranta. 1999.
Teoksen tilaukset
osoitteesta museot@lappeenranta.fi hintaan
á 10 € (+ toimituskulut).