Ljudmila Ivanovna Spiridovna

VENÄJÄN SAIMAAN LAIVASTO JA SEN TOIMINTA 1780 – 1810

Venäjän merisotalaivaston arkistossa (RGAVMF) Pietarissa säilytetään monia Suomen historiaa koskevia 1700- ja 1800-luvun asiakirjoja. Niihin sisältyy raportteja ja tiedotuksia sotatoimista ja meritaisteluista, selostuksia puolustuslaitteiden, satamien ja satamakaupunkien rakentamisesta, tietoja vesireittien, teollisuuden, kaupan, koulutuksen ja hallinnon kehityksestä.

Arkiston monista lähderyhmistä on keskeinen meriministeri, amiraali Aleksandr Sergejevitš Menšikovin kokoelma (F. 19), jossa on runsaasti Suomea koskevaa aineistoa 1700- luvulta ja 1800-luvun alusta. Samaan ajankohtaan keskittyvät muutamat muutkin kokoelmat, kuten esimerkiksi amiraliteettikollegion (F. 212), amiraliteettikollegion varapresidentin, Ivan Grigorjevitš Tšernyševin kanslian (F. 172) ja amiraliteettikollegion presidentin, Grigori Grigorjevitš Kušelevin kanslian fondit.

Erinomaisia karttoja sekä kaupunki-, satama- ja linnoitussuunnitelmia säilytetään sotainsinöörihallinnon kokoelmassa (F. 3L). Suomen sisävesillä käytettyjen alusten piirustuksia voi löytää Purje-, soutu-, höyry- ja panssarilaivaston kokoelmasta (F327).

Näiden kokoelmien avulla on mahdollista tutkia yksityiskohtaisesti Venäjälle kuuluneiden alueiden historiaa ja niiden asukkaitten toimintaa ja tarkastella tässä yhteydessä myös Saimaan vesistöaluetta ja Lappeenrannan kaupunkia.

Koko Suomen itäosaa hallitseva Saimaan vesistöalue käsittää valtavan järvien, kivikkoisten kalliojyrkänteiden ja metsäisten saarten loputtoman joukon. Tämän vesistöalueen tärkeimmät solmukohdat, kuten myös kaikki sitä ympäröivät tiet, kohtaavat pohjoisessa Savonlinnassa ja etelässä Lappeenrannassa. Ruotsalaisten Uudenkaupungin rauhan jälkeen perustama Lappeenrannan linnoitus sijaitsi edullisella maantieteellisellä ja strategisella paikalla. Venäjälle vuodesta 1710 kuuluneen Viipurin kautta sieltä oli nopea yhteys Pietariin ja maanteitse länteen pääsi Hämeenlinnaan, Ristiinaan ja Mikkeliin. Etelä-Suomen rannikkolinnoitukset, Ruotsinsalmi ja Hamina eivät nekään olleet Lappeenrannasta katsoen kaukana.

Ruotsalaiset suunnittelivat 1720-luvulla Lappeenrannan linnoituksen aikakauden eurooppalaisten ihanteiden mukaisesti tähden muotoon. Saimaa olisi sen luonnollinen suoja pohjoisessa, ja myöhemmin venäläisenä kautena etelässä linnoitusta turvasivat Nikolain redutti, Rjazanin ja Viipurin vuorilinnoitukset. Lappeenrannan linnoitusta ympäröi päävalli, jossa oli neljä porttia. Sen sisällä olivat luterilainen ja ortodoksinen kirkko, varuskunnan rakennelmia ja siviiliasutusta.

Vastassa Ruotsi

Lappeenrannan linnoituksen historia liittyy kiinteästi Pietarin kaupungin ja koko Venäjän keisarikunnan läntisten rajojen turvaamiseen. Pietari Suuri ratkaisi ainakin osittain Venäjän uuden pääkaupungin, Pietarin, turvallisuuskysymyksen jo suuren pohjan sodan aikana vallatessaan Viipurin 1710. Keisarinna Elisabet I:n aikana raja siirtyi aina Kymijokeen asti 7. 8. 1743 solmitun Turun rauhan mukaan, ja näin myös Lappeenranta linnoituksineen liitettiin Venäjään.

Venäjän vallan aikana kaikkia linnoitusta koskevia asioita johti sotilashallinnon määräämä komendantti. Tässä merkittävässä virassa toimivat majuri Stepanov, kenraalimajurit von Rozenthal ja Kublitski sekä eversti Rüdinger. Paikallinen rajapataljoona, joka oli ollut Lappeenrannassa jo vuodesta 1743 alkaen, käsitti noin 100 tykkiä, 3 upseeria, muutamia aliupseereita ja 90 tykkimiestä. Suuri osa joukoista oli aiemmissa taisteluissa haavoittuneita tai vammautuneita sotilaita.

Kreivi Aleksandr Vasiljevitš Suvorov palasi Krakovan valtauksen ja Puolan sodan päätyttyä kesällä 1772 Pietariin, josta hän sai heti komennuksen Suomeen tarkastamaan ja vahvistamaan Ruotsin vastaista rajaa. Kaikki tärkeimmätkin linnoitukset Suomen puolella olivat tuolloin heikossa kunnossa. Suvorov alkoi kohentaa erityisesti mm. Lappeenrannan linnoitusta, joka jo Venäjän vallan alkuvuosina oli hoitamattomana ravistunut. Lähimpänä Pietaria sijaitseva Viipurin linnoitus oli muodostunut jo lähes osaksi pääkaupungin varustuksia ja osittain kadottanut merkityksensä itsenäisenä varustuksena. Haminan linnoitus taas oli niin laaja, että sen puolustamiseen tarvittiin kaikki Suomeen sijoitetut sotajoukot. Taavettia pidettiin vain kenttälinnoituksena ja Lappeenrantakin kelpasi ainoastaan tarvittaessa sotajoukkojen suojaksi.

Vaikka kenraali Aleksandr Vasiljevitš Suvorov oli Suomessa vain vajaan vuoden ajan, hän sai paljon aikaan. Rajalinjan vahvistamiseen myönnetyillä varoilla uudistettiin suuri osa Lappeenrannan linnoituksen rakennuksia. Rakennettiin asuntoja upseereille, kasarmeja aliupseeristolle ja miehistölle ja niiden lisäksi vielä tykistöpaja ja varusvarastoja, ruutikellari, johon sopi yli 4000 puutaa ruutia, kivinen päävartio ja vartiotupa. Näistä pääosin tähän päivään asti säilyneistä rakennuksista tuli linnoituksen ydin ja pienten korjausten jälkeen niitä käytettiin meri- ja sotalaitoksen tarpeisiin 1800-luvun alkupuolelle saakka.

Saimaan soutulaivaston muodostaminen

Venäjän ja Ruotsin välisen vuonna 1788 syttyneen sodan päätaistelut käytiin merellä ja Suomen rannikkoalueella. Sotatoimet vaikuttivat kuitenkin myös Lappeenrannan linnoitukseen. Sen vähälukuinen varuskunta piti puolensa ruotsalaisia joukkoja vastaan koko touko-heinäkuun 1789. Saman vuoden elokuun 27. päivänä kaksitoista ruotsalaista tykkivenettä yritti laskea sotajoukkojaan maihin venäläisten varustusten eteen Savonlinnassa. Lappeenrannasta lähteneet venäläiset laivat upottivat neljä ruotsalaista tykkivenettä ja jäljelle jääneet pakenivat taisteluitta. Huhtikuussa 1790 alkoi uusi ruotsalaishyökkäys Saimaan etelärannoilla, Savitaipaleella. Vasta kun järvi vapautui toukokuun alussa jäistä, pystyivät myös pienet tykkiveneet liittymään sotatoimiin. Ruotsin sotajoukkojen hyökkäys saatiin pysäytettyä ja ne pakotettiin peräytymään Kymijoen taakse. Tämän voiton seurauksena syntyi ajatus muodostaa Saimaalle sotalaivasto. Sen tehtävä oli järjestää kuljetukset sisävesireiteillä, ja vastata erityisesti maihinnousuoperaatioihin tarvittavien sotajoukkojen kuljettamisesta sekä raja-alueen vesistöjen vartioimisesta. Laivaston tukikohdaksi tuli Lappeenranta.

Amiraliteettikollegion varapresidentti Ivan Grigorjevitš Tšernyševin käskystä kapteeniluutnantti A. Smirnov lähti vielä samana vuonna, marraskuun 28. päivänä Saimaalle. Tutkittuaan koko vesistön Lappeenrannasta Savonlinnaan asti hän lähetti Ivan G. Tšernyševille 15. joulukuuta 1788 päivätyn yksityiskohtaisen selostuksen merenkulun tilasta Saimaalla ja siellä sotaoperaatioihin käytettävissä olevista aluksista. Hän kertoi myös tarkasti, kuinka paikalliset asukkaat liikkuivat suurillakin veneillään, joihin mahtui jopa 40-60 ihmistä. Heidän veneensä olivat pituudeltaan 45 jalkaa ja leveydeltään 9 jalkaa 2 tuumaa ja niiden kulkusyvyys oli vain 2 jalkaa 4 tuumaa. Koska Saimaalla oli paljon saaria, suvantoja ja kapeikkoja, nämä veneet olivat siellä ainoita mahdollisia kulkuvälineitä. Smirnovin johtopäätökset ohjasivat uuden laivaston muodostamista.

Amiraliteettikollegion päätöksellä Pietarista lähetettiin talviteitse Saimaalle kymmenen tykkijollaa takiloineen ja tykistöineen. Ne oli laivarakennusmestari Sarytšev rakentanut Galernyjn telakalla Pietarissa 1788, ja ne oli tehty lähes samoilla mitoilla kuin mainitut suomalaiset veneetkin (pituus 45 jalkaa 2 tuumaa, leveys 14 jalkaa ja kulkusyvyys 4 jalkaa 6 tuumaa). Niiden aseistuksena oli vain yksi tykki. Nämä tykkijollat olivat soutualuksina aivan uutta tyyppiä. Niitä alettiin rakentaa Venäjällä vasta vuoden 1787 jälkeen ruotsalaisilta sotasaaliina hankittujen piirustusten mukaan ja niihin tehtiin vain hyvin vähäisiä muutoksia. Veneissä oli 2-3 mastoa purjeineen ja 18-30 airoa. Kutakin airoa varten tarvittiin kaksi soutajaa.

Pienten alusten rakentaminen alkoi välittömästi myös Lappeenrannassa. Viipurin kuvernöörin, kenraaliluutnantti Karl Johann von Günzelin käyttöön lähetettiin amiraliteettikollegiosta laivanrakennusmestari ja purjeompelija välttämättömine piirustuksineen ja työvälineineen. Lopulta 12.4.1790 päivätyllä käskykirjeellään keisarinna Katariina II nimitti Ruotsinsalmen taistelussa haavoittuneen kapteeniluutnantti Mihail K. Borisovin Saimaan laivaston komentajaksi. Hän johti laivastoa vuoteen 1797 saakka, jolloin linnoituksen komendantin Dimitrij Stepanovin kanssa sattunut välikohtaus johti hänen erottamiseensa. Mihail Borisovin tilalle tuli toisen luokan kapteeni B. I. Tšertov, joka toimi tässä virassa kuolemaansa, vuoteen 1801 asti.

Laivasto oli armeijan alaisuudessa ja sen johdossa oli mm. Suomen armeijan ylipäällikkö Valerian Platonovitš Musin-Puškinin ja hänen seuraajansa General en Chef P. Saltykov. Vaikka joukko-osastoista koottiinkin soutajat tykkiveneisiin, oli laivastolla silti jatkuvasti pulaa soutajista. Tykkiveneiden huolto ja rakentaminen oli amiraliteettikollegion vastuulla. Venäjän saaristolaivastosta lähetettiin matruusit ja tykistön miehistö aluksille. Vuosina 1788-1789 saaristolaivaston komentaja, ensimmäisen luokan kapteeni P. Slizov vieraili Saimaalla useaan otteeseen. Amiraliteettikollegiolle lähettämissään raporteissa hän vakuutti, että Saimaan laivasto kykenee selviytymään kaikista armeijan johdon sille määräämistä taistelutehtävistä .

Kesällä 1790 Ruotsin sotajoukkojen eteneminen Kaakkois-Suomeen onnistuttiin lopullisesti pysäyttämään, ja 3.8.1790 solmitussa Venäjän ja Ruotsin välisessä Värälän rauhansopimuksessa vahvistettiin valtioiden entiset rajat. Raja kulki Kymijokea seuraten pohjoiseen, sitten Saimaata pitkin itään kohti Puumalaa ja lopulta pohjoiseen kohti Savonlinnaa. Rajapuolustukseen liittyneelle Saimaan laivastolle annettiin tehtäväksi partioida rajaa Lappeenrannan ja Savonlinnan välillä. Lisäksi sen oli määrä tutkia ”saaristossa olevia sisään - ja ulosmenoreittejä” sekä laatia ja kuvata vesistöalueesta hyvä kartta. Mereltä komennettavilta sotilailta vaadittiin, että he ”välttäisivät aiheuttamasta pienintäkään tyytymättömyyttä Ruotsin rajaseutujen asukkaille”. Niin ikään he eivät missään tapauksessa saaneet astua rajan taakse ja heidän tuli ”osoittaa Venäjän lipun kunnian suojelemiseksi varovaisuutta, valmiutta ja tunnollisuutta”. Vesillä liikkuessaan laivasto harjoitteli purjehtimista ja tykistöammuntaa.

Kesällä 1791 Saimaalla oli vain sangen vähäisiä sotaharjoituksia, koska järvi vapautui kokonaan jäistä vasta toukokuun lopussa. Vuonna 1791 Saimaalla harjoitteli kesäkuun toisen ja kolmannenkymmenennen päivän välillä yhdeksän tykkivenettä, mutta kesällä 1794 harjoitukset jatkuivat aina elokuun 11. päivään asti. Keskimäärin alukset risteilivät Savonlinnaan ja takaisin alle kahdessa kuukaudessa ja selvitysten mukaan vuonna 1799 monet alukset tarvitsivat jo korjaamista.

Liikennealusten määrä Saimaan järvialueella kasvoi vähitellen. Vuonna 1795 laivaston komentaja M. Borisov ilmoitti, että hänen komennossaan oli 88 erilaista alusta:

-9 suurta tykkisluuppia, jotka oli tehty paikallisten asukkaiden veneistä,

-7 tykkijollaa, jotka oli rakennettu Pietarissa,

-15 ”ruotsalaisen tavan” mukaan tehtyä tykkijollaa ja

-6 pientä maihinnousualusta.

Ne oli varustettu 12 ja 6 naulan tykeillä sekä 3 naulan falkoneteilla. Ruutivarastossa oli 1287 puutaa ruutia. Näillä aluksilla palveli 307 miestä, perämiehiä, aliperämiehiä ja perämiesoppilaita, kaleerikisällejä, venemestareita, kirvesmiehiä, purjeentekijöitä ja matruuseja. Nämä tiedot Saimaan laivaston kokoonpanosta Lappeenrannassa sekä siellä palvelevien merimiesten ja amiraliteetin virkailijoiden määristä perustuvat Mihail Borisovin kenraali Aleksandr V. Suvorovin vaatimuksesta tekemään raporttiin. Kuitenkin Borisov luovutti tiedot omalle lähimmälle päällikölleen, amiraliteettikollegion jäsenelle Aleksei Naumovitš Senjavinille ja on epävarmaa, tuliko tämä asiakirja koskaan Suvorovin tietoon.

Soutulaivaston rakennustöistä ja Lappeenrannan satamasta syntyneitä ongelmia

Merimiesten majoitus oli Lappeenrannassa linnoituksen komendantin ja laivaston johtajan suurimpia ongelmia. Upseerit asettuivat asumaan yksityisasuntoihin, aliupseeriston ja miehistön oli pakko ahtautua yhdessä tykistörykmentin sotilaiden kanssa vanhoihin rakennuksiin, jotka eivät riittävästi sopineet talvioloihin.

Kenraali Aleksandr Suvorov ratkaisi asunto-ongelman ainakin osittain, kun hänet lähetettiin vuonna 1791 Suomeen tarkastamaan rajaa ja laatimaan suunnitelmia sen vahvistamiseksi. Suvorov määrättiin Suomen divisioonan, Ruotsinsalmen sataman ja Saimaan laivaston komentajaksi. Tämä uusi nimitys painoi kovasti sotapäällikköä, joka kuitenkin oli tottunut täyttämään menestyksellisesti kaikki käskyt. Suvorov ryhtyi rakentamaan Ruotsinsalmen ja Lappeenrannan satamia. Hänen käskystään otettiin hovineuvos Friedrich Langelin virkatalo, Tyysterniemen kartano, osittain laivaston käyttöön. Kartanon saamiseksi amiraliteettikollegion käytiin kirjeenvaihtoa yli neljä vuotta. Suvorovin oli käännyttävä kahdesti keisarinna Katariina II:n valtiosihteerin, kenraaliluutnantti I. I. Turtšanovin puoleen sekä amiraliteettikollegion puoleen ja lopulta lankonsa, Platon Aleksejevitš Zubovin puoleen, joka oli keisarinnan suosikki. Kirjeenvaihdossa hän vetosi myös Viipurin kuvernööriin, Karl Johann von Günzeliin ja tämän seuraajaan ruhtinas Fedon Pavlovitš Štšerbatoviin. Hovineuvos Langel puolestaan ilmaisi itse äärimmäistä tyytymättömyyttä, vaikka oikeus vahvisti viimein suoritettavaksi kartanosta 4579 ruplan ja 50 kopeekan suuruisen korvaukseksi, sillä menettihän hän pitkäksi aikaa tilansa tuottamat tulot. Suvorovin vieraillessa taas joulukuussa 1795 Suomessa, asia oli vielä ratkaisematta. Sotapäälliköltä vaadittiin poikkeuksellista sinnikkyyttä Pietarin virastokankeudessa. Vasta vuonna 1796 päästiin Lappeenrannassa rakentamaan uusia kasarmeja Tyysterniemen kartanon alueelle. Suvorovin käyttöön annetuilla varoilla vahvistettiin Lappeenrannan linnoitusta rakentamalla sinne kivisiä ruutikellareita, muonamakasiineja, tykkipajoja, asuintaloja siviileillekin itse linnoitukseen sekä tuliasemia Nikolain valleille.

Suomen ankara ilmasto, pitkät talvet ja syksyn kosteus aiheuttivat erityisvaatimuksia laivaston aluksien säilyttämiselle. Joka syksy ne tarkastettiin ja siirrettiin venevajoihin, mutta näistäkään varotoimenpiteistä ei ollut apua ja monet tykkiveneet lahosivat nopeasti.

Sota- ja merivoimien ministeri, kontra-amiraali Pavel Vasiljevitš Tšitšagov vieraili 1803 Lappeenrannan satamassa ja kohtasi siellä lohduttoman näyn: eivät vain alukset, vaan myös venevajat olivat lahonneet. Merisotasairaala osoittautui liian pieneksi ja ahtaaksi, tykistö- ja muonitusmakasiinit eivät riittäneet turvallisesti säilyttämään varastoja ja lisäksi asuintiloja lämmitettiin talvella varsin kehnosti. Pavel Vasiljevitš Tšitšagov antoi heti käskyn merivoimien pääarkkitehti Charles Cameronille laatia suunnitelmat uusista rakennuksista ja vanhojen korjaamisesta. Näistä kaikista töistä tuli myös laatia kustannusarviot. Lappeenrantaan lähetettiin arkkitehti Paul von Štempel seuraamaan itse paikalla ohjeiden noudattamista sekä rakennusten arkkitehtuurin että niiden lujuudenkin suhteen. Pavel Vasiljevitš Tšitšagov nimitti Saimaan laivaston uudeksi päälliköksi ensimmäisen luokan kapteeni Mihail D. Roden, joka oli ottanut osaa moniin Turkkia vastaan käytyihin taisteluihin vuosina 1787 -1791. Vuonna 1797 hänet siirrettiin Mustaltamereltä Baltiaan ja jo vuodesta 1801 alkaen Lappeenrantaan, missä hänet nimitettiin 1803 Lappeenrannan sataman ja Saimaan laivaston komentajaksi. Charles Cameron oli ehdottanut rakennustyötä nimekkäälle viipurilaiselle Sutthoffin kauppahuoneelle, mutta urakan voitti kuitenkin eräs kruununtalonpoika Titov Petroskoista. Mihail Rode sopi tämän kanssa rakennustöistä 44.200 ruplan hinnasta ja jo lokakuuhun 1806 mennessä oli 11 vanhaa venevajaa purettu ja niiden tilalle rakennettu kiviperustuksille viisi uutta, puista venevajaa tukipilareineen ja alusten vesillelaskua varten tarvittavine laitteistoineen.

Vajojen vastapäätä rakennettiin uudet telakat, vesisahat, jauhomyllyt sekä varastot, joissa tykkejä ja tarvikkeita säilytettiin suojattuina ”kosteudelta ja ruosteelta”. Tyysterniemen kartanossa rakennettiin uutta 100 hengen sotakoulua samalla, kun aloitettiin uuden sotasairaalan, apteekin ja päivystävän lääkärin asuinrakennuksen ja 300 hengelle tarkoitetun kasarmirakennuksen pystyttäminen.

Amiraliteettikollegio lähetti helmikuussa 1807 uuden pääarkkitehtinsa Andrei D. Zaharovin Lappeenrantaan tarkastamaan uusia rakennuksia. Hän oli Lappeenrannassa vain muutaman päivän, 11.-18. helmikuuta ja laati kaikesta näkemästään Amiraliteettikollegiolle tarkan selvityksen. Siinä hän mainitsi, että uudet rakennelmat oli tehty tarkoin suunnitelmien mukaisesti, ”lujasti ja puhtaasti parhaista materiaaleista”. Zaharov teki myös muutamia huomautuksia pääasiassa tilojen lämmityksestä, sotasairaalan yhteyteen rakennettavasta tilavasta saunasta ja sotakoulun yhteyteen rakennettavasta leipomosta. Kaiken kaikkiaan amiraliteetti oli tyytyväinen Mihail Roden työn tuloksiin Lappeenrannassa. Keisari Aleksanteri I käskystä Rode palkittiin briljanttisormuksella, puolitoistakertaisella palkalla ja Pyhän Vladimirin 4. luokan kunniamerkillä.

Saimaan laivaston viimeiset vuodet ja Suomen sodan aika

Rakennustyö Lappeenrannan satamassa keskeytettiin vasta vuonna 1808 Suomen sodan takia. Aleksei Andrejevitš Araktšejevin käskystä Saimaan laivaston tykkiveneet toimivat täydellisesti varustettuina sotaoperaatioissa. Venäjän armeijan vahvuus Suomessa oli toisen sotavuoden aikana 40.000 henkeä. Suomen armeijan päällikkö, jalkaväen kenraali Friedrich Wilhelm Buxhoevden vaati omille joukoilleen muonaa kahdeksan kuukauden tarvetta varten. Sen vuoksi tykkiveneistä oli poistettava kansirakenteet sotajoukkojen ja muonan kuljetusta varten. Saimaalta veneet vedettiin Varkauden kannaksen yli Kallavedelle ja lähetettiin sieltä edelleen Kuopioon. Sinne myös Rode lähti heinäkuussa 1808 järjestelemään uusien alusten rakennustyötä. Pietarista tuli Kuopioon laivamestari Kaverznev apulaisineen. Varsin lyhyessä ajassa hän sai rakennettua 6 tykkisluuppia, jotka oli varustettu yhdellä 6 naulan tykillä ja kahdella falkonetilla, ja joihin mahtui 75 aseistettua miestä. Kuopion telakalla Kaverznev alkoi rakentaa myös viittä tasapohjaista alusta, joihin kuhunkin sopi 150 sotilasta. Rode lähti Kuopiosta Savonlinnaan ostaakseen armeijan käyttöön sieltä suomalaisten talonpoikien kirkkoveneitä ja saikin hankituksi yhteensä 20 venettä, joihin jokaiseen mahtui 50 henkeä. Paluumatkalla Kuopioon ja koskipaikkoja ohittaessaan hän näki 15 uponnutta tai upotettua ruotsalaisalusta ja nosti ne ylös. Yhdeksän näistä tykkiveneistä saatiin korjattua.

Näin oli vuoteen 1809 mennessä saatu Kuopioon keskitettyä voimakas, yhdeksän suuren tykkisluupin, muutamien pienten tykkijollien, maihinnousu- ja matka-alusten sekä yli 30 pienen aluksen käsittävä laivasto. Vuoden 1809 aikana taistelut jatkuivat myöhäiseen syksyyn saakka ja kaikkia laivaston aluksia käytettiin tehokkaasti Saimaalla sekä rahdin kuljetuksiin että toistuviin hyökkäyksiin ruotsalaisaluksia vastaan.

Sotatoimien päättyessä ja Haminan rauhansopimuksen solmimisen jälkeen ei enää ollut tarvetta ylläpitää Saimaan laivastoa. Lappeenrannan satama lakkautettiin, sen kaikki rakennukset luovutettiin armeijan käyttöön, muona- ja tykkivarastot siirrettiin Viipuriin ja Ruotsinsalmeen. Kaikki alukset keskitettiin Savonlinnaan ja annettiin linnoituksen komendantin johtoon. Saimaan laivaston toiminta käynnistyi uudelleen vasta runsaan sadan vuoden kuluttua, lyhyeksi aikaa ensimmäisen maailmansodan aikana, mutta silloin laivastoasema oli Vuoksenniskalla.

Artikkeli on julkaistu teoksessa Kauskilasta kuntaliitokseen. Historiaa ja tarinoita. Etelä-Karjalan museon julkaisusarja nro 21. Lappeenranta. 1999.

Teoksen tilaukset osoitteesta museot@lappeenranta.fi hintaan á 10 € (+ toimituskulut).