Eija-Hilkka Anttila

VIELÄ KOITTAA PÄlVÄ, JOLLOIN PYHÄ ILION LANKEE

Episodi lappeenrantalaisten kamppailusta venäläistämistä vastaan

Lappeenrannan historian dokumentteihin kuuluu pieni kuriositeetti, vuonna 1933 julkaistu kirjanen, jonka on kirjoittanut nimimerkki ‘Totuuden ystävä. Sen nimenä on ‘Totuus julki - oikeus voittoon’ ja sen tarkoituksena on palauttaa kaupunginkamreeri August J.E. Gestrinin maine.

Gestrin joutui 20-luvun lopulla kaupungin varojen kavallusjutun yhteydessä syytetyksi ja tuomituksi huolimattomuudesta ja varomattomuudesta tehdystä virkavirheestä sakkorangaistukseen. Varsinainen kavaltaja oli kassanhoitaja, neiti Rasander.

Puolustuskirjasen kirjoittaja puhuu poliittisesta ajojahdista ja pitää Gestrinin tapausta Lappeenrannan Dreyfus -juttuna. Julkaisun ilmestymisen hetkellä asia oli vielä kesken: Gestrin oli valittanut korkeimpaan oikeuteen.

“Sellaista miestä, jolle mahtavan keisarivallan aseistetut rakuunat terävine sapeleineen, maanpakolaisuus ja kotimaisten punaisten vaino ja mahdolliset kidutukset tuntuivat liian vähäarvoisilta seikoilta isänmaan rakkauden ja velvollisuuksien kannalta katseltaessa, ei millään juonitteluilla voida hukuttaa niidenkään kuohujen syvyyksiin, joita viimeiset vuodet ovat hänen ylitsensä vyöryttäneet”, kirjoitti Totuuden ystävä.

August Johan Edward Gestrin, jota kansan keskuudessa sanottiin pormestari Jestekreeniksi, oli syntynyt vuonna 1870 Lappeenrannassa. Hän oli kirjoittanut ylioppilaaksi Savonlinnan lyseosta, suorittanut alemman hallintotutkinnon, tutkinnot ruotsin, suomen ja saksan kielissä, oikeusfilosofiassa sekä kaksinkertaisessa kirjanpidossa ja tullut vuonna 1896 takaisin Lappeenrantaan muun muassa valtuuston sihteeriksi, kaupungin kirjanpitäjäksi ja kruununkasööriksi. Sittemmin hänen hoitamiensa virkojen määrää vielä lisättiin.

Keisarivallan rakuunat terävine sapeleineen

Erityisen mielenkiintoiset episodit Gestrinin elämässä olivat nuo, joihin liittyivät Totuuden ystävän mainitsemat keisarivallan aseistetut rakuunat terävine sapeleineen.

Oli kysymys vuodesta 1902, jolloin venäläistoimet Suomessa olivat voimakkaimmillaan. Lappeenrannassa oli tuolloin ortodoksisen seurakunnan pappina muuan Warfomolejeff joka Totuuden ystävän mukaan oli tunnettu ja kammoksuttu katkerasta vihamielisyydestään suomalaisuutta kohtaan. “Oikeastaan hänen pääasiallisin tehtävänsä olikin pitää silmällä niitä kansalaisia, jotka kieltäytyivät tanssimasta ryssän pillin mukaan. Luonnollisesti papin haukan silmät paloivat saaliinhimoisimpina virkamiehiin suunnattuina.”

Papin kunnallismaksut Savonlinnassa olivat jääneet maksamatta, ja verokuitti oli tullut Lappeenrantaan ulosmitattavaksi. Kaupungin maistraatti määräsi verot perittäviksi, ja tehtävään joutui kaupunginvoudin tehtäviä hoitanut Gestrin. Hän pani toimeksi ja ilmoitti papin mööpelit myytäviksi huutokaupalla.

Totuuden ystävän kertomuksen mukaan pappi, pitkäpartainen mies, haudan synkkä ja hirttopolitiikan aavemainen symboli, ennusti Gestrinille sen vuoksi Siperiaa ja jopa kuolemaakin.

Mikkelin kuvernööri Mjäsojedoff, kuten Totuuden ystävä nimen translitteroi, lähetti Gestrinille sähkösanoman: “Papin huonekaluja ei saa myydä.” Gestrin vastasi heti: ‘Asia ei kuulu kuvernöörin virkatehtäviin, joten en voi kieltoanne noudattaa. Maistraatin käskynalaisena riipun vain sen käskyistä ja määräyksistä.”

Muutaman päivän kuluttua kuvernööri saapui maistraattiin henkilökohtaisesti pyytämään, että ulosmittausta ei pantaisi toimeen. Kun Gestrin ei heltynyt, kuvernööri tarjoutui maksamaan ulosottopalkkion, vaikka työtä ei tehtäisi. Gestrin ilmoitti suostuvansa vain siinä tapauksessa, että tämä maksaisi myös papin verot. Seuraavana aamuna synkkä kuvernööri kutsui Gestrinin luokseen ja ilmoitti ryhtyneensä toimiin pakkohuutokaupan ehkäisemiseksi.

Uhkauksista huolimatta Gestrin lähti linnoituksen venäläiseen pappilaan. Suuri määrä ihmisiä oli kerääntynyt seuraamaan, millaiseksi tilanne kehittyisi. Pappilan ovet olivat lukitut ja sisällä häntä odotti puolisen sataa aseistettua venäläistä rakuunaa. Rakuunat asettuivat ovelle paljastetuin miekoin. Helsingistä yöjunalla kenraalikuvernöörin kansliasta saapunut virkapukuinen upseeri kielsi Gestriniä astumasta sisään. Kuvernööri vielä puhelimitse vahvisti kiellon.

Kaikki kaupungin virkamiehet eivät olleet tai uskaltaneet olla yhtä vastahankaisia venäläisiä kohtaan. “Suunta oli täällä nimittäin ryssälle jyrkästi sekä kielteinen että myönteinen “, kirjoitti Totuuden ystävä. Gestrin pyysi virka-apua kaupungin poliisipäälliköltä, mutta tämä kieltäytyi kenraalikuvernöörin hänelle antamaan määräykseen vedoten.

Kotietsintä ja maastakarkotus

Gestrin jatkoi itsepintaista lakiin perustumattomien käskyjen ja määräysten vastustamista. Suurin selkkaus seurasi pian suomalaisen sotaväen hajottamisen jälkeen. Suomalaiset asevelvolliset oli määrä saattaa palvelukseen venäläisiin joukko-osastoihin. Useimmat kunnat kieltäytyivät silloin valitsemasta jäseniä kutsuntalautakuntiin, ja siksi niille määrättiin suuret uhkasakot. Niin tapahtui Lappeenrannassakin. Kaupungin pormestari Johannes Lundson erotettiin, koska hän kieltäytyi asevelvollisuuslain toimeenpanosta. Valtuusto ei suostunut tekemään ehdotusta hänen seuraajastaan, joten lopulta Viipurin hovioikeus määräsi tehtävään venäläisten käskyihin taipuvaisemman miehen. Sen jälkeen kaupunginvouti Gestrin sai määräyksen sakon maksamisesta. Hän viivytteli ensin, mutta kun ei enää voinut enempää, pyysi tehtävästään eroa. Maistraatti maksoi veron kaupungin kiinteistölle, ja Gestrin sai eron.

Myöhään illalla Gestrinin kotiin tuli kaksi santarmiupseeria, kaksi santarmia ja yksi siviilipukuinen mies. He sanoivat edustavansa kenraalikuvernööriä ja toivat tältä kirjeen. Siinä määrättiin, että Gestrinin tuli seitsemän päivän kuluessa poistua maasta. Vieraat tekivät kotitarkastuksen ja veivät mennessään yhtä ja toista, varsinkin kirjallisuutta sekä yhden taulun.

Totuuden ystävän mukaan tieto Gestrinin karkotuksesta herätti Lappeenrannassa nukkuvia ja innosti välinpitämättömiä. Varsinkin kaupungin arvovaltaisimmat naiset tekivät voimakasta valistustyötä. Gestrinille järjestettiin monet lähtökutsut. “Käsitykset selvenivät, ajatus todellisen suomalaisen velvollisuudesta valtasi varmaa jalansijaa.”

Kun Gestrin maaliskuun lopulla 1904 lähti, oli häntä rautatieasemalla saattamassa satoja ihmisiä kaupungista, jonka väkiluku kokonaisuudessaan oli vain jonkin verran yli kaksi tuhatta. Gestrin nousi vaunun rappusille kukitettuna ja hartaitten eläköönhuutojen kaikuessa. Hän katsoi santarmeja ja huudahti: ”Aika tulee vielä, jolloin Pyhä Ilion lankee!” Gestrin oli kymmenen kuukautta Ranskassa ja Saksassa ja pääsi palaamaan vuoden 1905 tammikuussa. Hänet otettiin vastaan sankarina.

Artikkeli on julkaistu teoksessa Kauskilasta kuntaliitokseen. Historiaa ja tarinoita. Etelä-Karjalan museon julkaisusarja nro 21. Lappeenranta. 1999.

Teoksen tilaukset osoitteesta museot@lappeenranta.fi hintaan á 10 € (+ toimituskulut).