Suvorovin elämäntapa oli militääririammatti ja toimintaympäristönä sodankäynti. Niinpä luonnollisesti hänen osallistumisensa sotaretkille yhtä hyvin kuin hänen arkisemmat äkseeraukseen liittyvät tempauksensa ovat olleet kerronnan kohteina. Näissä tarinoissa Suvorov esiintyy sävyiltään varsin erilaisissa rooleissa. Melodramaattinen sotaherra ja taisteleva perussotilas kuvaavat näennäisestä ristiriitaisuudestaan huolimatta ehkä realistisestikin hänen olemuksensa eri puolia. Erikoinen kuriositeetti tässä joukossa on epähistoriallinen kertomus Suvorovin osallistumisesta Kustaa III:n väijytykseen Suomessa Kustaan sodan (1789-90) aikaan. 

”Nähdessään jylhät, lumipeitteiset Alpit Suvorovin pelottomat sankarit hämmästyivät ja rupesivat napisemaan.
 –  Mihin hän tahtoo viedä meidät  – kysyivät sotamiehet,  – hän on mennyt järjiltään.
Kuultuaan tämän Suvorov käski asettaa sotilaat riviin ja käski heidän eteensä kaivaa haudan. Sitten astui hän joukkojensa eteen ja alkoi nuhdella urhojaan:
– Te saatatte häpeään harmaat hapseni. Olen johtanut voittoihin isiänne, mutta te ette ole minun lapsiani – enkä minä teidän isänne. Pankaa minut tuohon hautaan, ja luokaa hauta umpeen, en jaksa enää elää.
Näin sanottuaan astui hän haudan partaalle. Sotilaat vuodattivat kyyneleitä, heittäytyivät Suvorovin jalkojen juureen ja sanoivat:
 – Meidän isämme, käske meitä, minne tahdot, me kuolemme sinun kanssasi.”

Paavali I:n aikana pantiin sotaväessä toimeen uudistuksia, jotka eivät olleet Suvorovin mieleen.
– Puuteri ei ole ruutia, hiuskutrit eivät ole tykkejä, palmikot eivät ole miekkoja, emmekä me ole saksalaisia, vaan venäläisiä! – lausui Suvorov uudistuksista.         

Palatessaan Italianretkeltä sairastui Suvorov matkalla. Tsaari Paavali I lähetti hänen luokseen henkilääkärinsä. Suvorov kieltäytyi kuitenkin nauttimasta lääkkeitä ja syömästä muuta kuin paastoruokia, koska oli paaston aika.
 – Minä en tarvitse muuta kuin maalaismökin, rukousta, saunaa, puuroa ja kaljaa. Olen sotamies, – virkkoi hän estellen.
– Olette generalissimus, – huomautti lääkäri.
– Se on totta, – mutta sotamies ottaa minusta esimerkkiä.

Toisen Turkin sodan alussa kirjoitti venäläisten sotajoukkojen ylipäällikkö Potemkin Suvoroville: ”kunnon ystävä, sinä vastaat yksinäsi kymmentätuhatta miestä”, mutta ei siitä huolimatta antanut hänelle tilaisuutta toimia , jota Suvorov halusi.
    Otsahakovin piirityksen aikana tekivät turkkilaiset voimakkaan hyökkäyksen linnoituksesta Suvorovin osastoa vastaan. Suvorov ryhtyi heti taisteluun ottamatta laskelmiinsa vihollisen monilukuisuutta. Taistelu oli ankara ja Suvorov sai vaarallisen haavan kaulaansa. Potemkinin olisi ollut helppo lähettää apujoukkoja, mutta sen sijaan käski hän neljä kertaa peräytymään. Neljännellä kerralla vaadittiin Suvorovilta selitystä:
– Kuinka oli hän uskaltanut ilman lupaa aloittaa taistelun?
Suvorovilta otettiin juuri silloin kuulaa pois haavasta. Hän vastasi rauhallisesti:
  – Istun kivell’ pienoisella
     Otshakoviin katsoen.         ­

Suvorov rakasti täsmällisyyttä ja vaati sitä kaikilta käskynalaisiltaan.
  Kerran päästi hän adjutanttinsa lomalle. Kun loma oli loppunut, kyseli hän adjutanttiansa, mutta tämä ei vielä ollut saapunut.
  Myöhästyneen ensimmäinen kysymys oli:
  – Onko Suvorov kysellyt minua?
– Useita kertoja, – hänelle vastattiin, – ja jos haluat pyytää häneltä anteeksi, niin mene heti hänen luokseen.
  – Missä on Suvorov?
  – Uimassa, – vastattiin hänelle.
Adjutantti kiiruhti juhlapuvussa merenrannalle. Suvorov oli jo vedessä, kun hän näki adjutanttinsa tulevan. Tahallaan alkoi hän silloin edetä rannasta. Adjutantti arvasi, että Suvorov aikoi tehdä hänelle kepposen ja astui vaatteet päällä veteen. Suvorov eteni yhä, kunnes seisoi kaulaansa myöten vedessä. Toinen tuli hänen luokseen ja kunniaa tehden pyysi menettelyään anteeksi. Suvorov vastasi:
  – Täytä täsmällisesti tästä lähtien päällystösi määräykset, ellet halua juhlapuvussa uida meressä.   
                                                         
(Karilas, Yrjö 1919: Suurmiesten seurassa: Aleksanteri Suvorov) 

”Valkealan pappilassa, joka jonkun aikaa silloin, kun oli sota, oli kuningas Kustaa III:n kortteeri, oli hän kerran suuressa vaarassa joutua venäläisten käsiin. Nämä saivat vihiä siitä, että hän piti kortteeria pappilassa, ties mistä, mutta luultavasti talonpojilta, jotka tiesivät ”Ruotsin Armeijan ylikenraalin olevan sanotussa paikassa. Kun jo molemmat sotajoukot olivat menneet ”Utin kankaalla” palasi sieltä venäläinen ratsastajaparvi ”Musinpuuskin ja Suvoroffin” johdolla kirkonkylään. He piirittivät pappilan. Mutta sieltä he eivät löytäneetkään kuningasta, sillä tämä oli huomannut heidän tulonsa, hypännyt ulos ikkunasta, joka antoi länteen, järvelle, ja nyt sousi kaikin voimin pienellä veneellä järven toiselle puolelle.”  

(SKS kra Valkeala, Siukonen K.A. 4. 1894)   

takaisin