Myyttinen heeros |
Aivan oma lukunsa Suvorov-folkloressa on Suvorov-mytologia. Tästä voi puhua sillä perusteella, että hän täyttää monet klassisen myyttisankarin tunnusmerkit: hän voi kulttuuriheeroksen tapaan nousta kuolleista tarvittaessa ja vielä arkussakin hän on Juggernaut-tyyppinen aina eteenpäin vyöryvä voima. Suvorovilla oli lähes yliluonnollinen maine vihollistensa keskuudessa hyökkäystensä ansiosta. Viimeinen kertomus, jossa Suvorov käy läpi itseään, on myös tyypillisesti sankarin itsetutkiskelun eeppinen monologi.
Legendan mukaan Suvorov ei ole kuollut. Hän vain nukkuu ja herää heti, jos Venäjää kohtaa vahva sotilaallinen uhka.
(Helsingin sanomat 26.7.2004; Menning B.W. 1986)
Kun Suvorov oli haudattava, kantoivat vanhat kaartinsotamiehet hänen kirstunsa luostarikirkkoon. Mutta ovi oli liian kapea – kirstu ei mahtunut ovesta sisälle. Munkit sanoivat kantajille:
– Takaisin!
Mutta vanhat sotamiehet, jotka kantoivat päällikkönsä ruumista, sanoivat:
– Suvorov ei koskaan peräydy!
He tunkivat kaikin voimin, oven pihtipielet murtuivat ja kirstu tuotiin kirkkoon.
Kun eräs Suvorovin ystävistä kerran huomautti, että on vaikea päästä hänen luonteensa perille, keskeytti Suvorov hänen puheensa nopeasti ja virkkoi:
– Älkää vaivaantukokaan; paljastan teille itse luonteeni. Keisarit ovat minua kehuneet, sotamiehet rakastaneet, ystävät ihmetelleet, vihamiehet haukkuneet ja hoviherrat nauraneet. Hovissa olen sanansutkauksilla lausunut totuuden, isänmaani edestä olen hupakkona hyörinyt ja uneliaita herättääkseni olen kukkona kiekunut…
Eräälle taidemaalarille, joka maalasi hänen muotokuvansa, virkkoi hän:
– Siveltimenne kuvaa kasvoni piirteet; ne ovatkin näkyvissä, mutta sieluni on sisälläni kätkössä. Minun täytyy sanoa teille, että olen vuodattanut verivirtoja, mutta lähimmäistäni minä rakastan. Eläessäni en ole ketään tehnyt onnettomaksi, en ole vahvistanut ainoatakaan kuolemantuomiota enkä ole kädelläni surmannut ainoatakaan hyönteistä.
( Karilas, Yrjö 1919: Suurmiesten seurassa: Aleksanteri Suvorov)
