Jos Aleksandr Suvoroviin liittyvien lukuisten kertomusten, luonnehdintojen ja hajamainintojen takaa onkin hankala tavoittaa historiallisen henkilön persoonaa, on hänen sukutaustansa ja kielellisen perintönsä hahmo ja identiteetti sitäkin epämääräisemmin kuvattavissa. Tässäkin yhteydessä on otettava huomioon paitsi eri lähteiden ristiriitainen todistus myös hänen oma suuripiirteinen ja fabulointiin taipuvainen luonteensa. Yhdelle Suvorov oli yhtä, toiselle toista ja ehkä itselleenkin jonkinlainen muukalainen, joka loppuun saakka etsi kiihkeästi erilaisia kiinnekohtia ja tarkoituksia elämälleen.  

Suvorovin väitetään syntyneen Novgorodin kuvernementissa, Borovitšin piirikunnan Kamenkan kylässä; tämä pojanpoikansa kenraaliadjutantti A.A. Suvorovin mukaan. Toisaalta tutkimuksessa ja elämäkerroissa hänen on usein sanottu syntyneen Moskovassa. Epäselvyyden tekee ilmeiseksi se, että Suvorov ei nähtävästi koskaan antanut omakohtaista kirjallisesti tallennettua tietoa asiasta.

Suomen kielen ongelma

Toinen jatkuvasti etenkin Suomessa esiin nouseva kysymys liittyy hänen suomen kielen taitoonsa. Tämä on koettu kiinnostavana seikkana sinänsä, mutta siinä on usein myös haluttu nähdä vahvistus hänen suomensukuisille juurilleen ja sitä kautta etniselle identiteetilleen. Kuitenkin tähän päivään asti on edelleen epäselvää (ja epäselväksi jäänee), mistä Suvorov suomen taitonsa hankki. On esitetty, että se olisi ollut käytännössä karjalan kieltä novogorodilaisen isolaattikylän lapsuusperintönä. Toisaalta hänen kielitaitonsa oli laajaa eikä ole mahdotonta ajatella, että juuri kielellinen lahjakkuus loi mahdollisuuden oppia tätäkin sinänsä syntyperäisille slaaveille outoa kieltä eri yhteyksissä ja ympäristöissä useiltakin eri ihmisiltä. Selitykseksi tarjottu myös ’äidinmaitoa’ siten, että Suvorovilla olisi ollut suomalainen imettäjä. Tämä tapahan oli sangen yleistä Venäjällä. Paitsi parempiosaisissa perheissä, sitä suosittiin lisäansioiden hankkimiskeinona myös rahvaan keskuudessa, mistä esimerkkinä ovat vaikkapa kuuluisan inkeriläisen runonlaulajan Larin Parasken lukuisat pietarilaisesta lastenkodista hakemat ja itse kasvattamansa ’ruununlapset’.   

Epäsuoriin viitteisiin Suvorovin suomen taidosta on ehkä kiinnitetty liian vähän huomiota. Esimerkiksi kirjeissä hänen suomen kielensä on hieman epätarkkaa ainakin strategisten Kaakkois-Suomen linnoituskohteiden toponyymien suhteen (esim. Suensami, Pardakoski, Savintaipole, Järventaipole, Kulemajärvi, Kevkensildi, Memelä, Rotšensalmi jne.). Tällainen horjuvuus on aivan ymmärrettävää venäläiselle kielenpuhujalle, mutta tavallisissa paikannimissä takeltelu tuskin olisi odotuksenmukaista syntyperäiselle karjalan kielen puhujalle tai vahvan suomen kielen myötäsyntyisesti oppineelle.

Myös paljon siteerattu viittaus suomalaisten kansanrunojen esittämiseen Italian sotaretkellä ei tarkkaan ottaen sisällä mainintaa siitä, että Suvorov olisi esittänyt niitä laulaen. Petruševskin alkuperäislähteessä (Generalissimus, knjaz Suvorov, III, 1894, s. 187) mainitaan tästä vain että ”Suvorov deklamoi [lausui] suomalaisia lauluja [финские песьни]. Koska Suvorovin on tiedetty suosineen mm. kuorolaulua ja harrastaneen itsekin laulamista, on pakko kysyä: miksi hän ei esittänyt ’suomalaisia lauluja’ eli 1700-luvun oloissa mitä ilmeisimmin kalevalamittaisia runoja laulamalla eli esitystavalla, jonka lähes kaikki syntyperäiset suomensukuiset ainakin jossain määrin hallitsivat? Johtuiko tämä kenties siitä, että häneltä sittenkin puuttui kansanrunon esittämiseen tarvittava tietty ’etnisen’ kielenpuhujan kompetenssi? Kysymys jää avoimeksi…

Kaksi sukusaagaa

Oman erikoisen elementtinsä Suvorovin identiteettiin tuo hänen varhainen sukutaustansa. Kuten suomenkielisyydestä, on tästäkin asiasta monta käsitystä. Mielenkiintoisinta on se, että Suvorov on itse hämmentänyt asiaa antamalla kaksi toisistaan eroavaa selitystä syntyperästään. Näistä ensimmäistä voitaisiin kutsua vaikka 'suomennimiseksi sukuselvitykseksi' ja toista 'viikinkialkuperäksi'. Seuraavassa on lyhyesti tiivistetty se, mitä näistä oikeastaan tiedetään.

Ruotsin lähetystösihteeri Jenningsin kirjeessä vuodelta 1791 Suvorovin kerrotaan tämän sanoneen Jenningsille sukunimensä koostuvan suomalaisista sanoista 'Sywe' (so. 'syvä') ja 'wara' ('so. vaara') ja talonpoikaisen esi-isänsä omaksuneen näiden pohjalta 'Souworowin' lähtiessään Ruotsin Suomesta Venäjälle. Suvorov lausui pietarilaisilla palatsikutsuilla Jennigsille arvoituksellisesti kolme kertaa 'Suwara, Suwara, Suwara' ennen kertomustaan. Nimen kehitysketju kuuluisi siis ehkä kutakuinkin seuraavasti: Syvävaara-Sywe wara-Suwara-Suvor(ov).

Syvävaara on todella aito suomenkielinen ja suomalainen paikannimi; näitä löytyy nyky-Suomenkin puolelta vaaramaisemien Pohjois-Karjalasta (Lieksa, Eno-Ilomantsi). Vastaavan paikannimen siirtymä sukunimeksi olisi lähtökohtaisesti mahdollista, sillä syvä-alkuisia nimiä tavataan (Syväjärvi, - lahti, -niemi), joskaan ei ilmeisesti vaara-johdannaista. Silti suomenkielisen toponyymin muuntuminen äänteellisesti venäjänkieliseksi on huomattavasti harvinaisempaa kuin käänteinen prosessi; ortodoksinimistämmehän suuri osa perustuu kreikan ja/tai venäjän nimistöön ja näissäkin lähes poikkeuksetta henkilönnimiin ja kirkolliseen nimistöön, ei paikannimiin. Syvävaara-selitys jää auki myös sen vuoksi, että Jenningsin tiedoista ei käy ilmi oliko Suvorov tässä sukunsa vanhan perimätiedon puhemies vai luova etymologinen diletantti.

Kahdessa omaeläkerrassa vuosilta 1786 ja 1790 Suvorov on kuitenkin esittänyt seuraavan sukuhistorian: "Vuonna 1622, tsaari Mikael Fjodorovitshin eläessä, saapuivat Ruotsista Naum ja Suvor, jotka kunniallisina ihmisinä otettiin anomuksestaan Venäjän kansalaisiksi, eri sukuihin jakaantuen heitä Suvorin mukaan alettiin kutsua Suvoroveiksi". Onko Suvorovilla ollut tiedossaan perimätiedon lisäksi jotakin kirjallista tietoutta aiheesta?   

Nämä nimet, muodoissa Naumouv ja Suvorov todella löytyvät vanhojen emigranttisukujen joukosta ns. Samettikirjassa (Barhatnaja Kniga), joka joidenkin käsitysten mukaan juontaa juurensa jo muinaisvenäläisistä viikinkisuvuista ja Rurikista. Ne on myös mainittu luettelossa samalla heraldisen arkiston numerotunnuksella, mikä voisi viitata sukujen varhaiseen yhteyteen. Näyttää hyvin todennäköiseltä, että Suvorov tunsi tämän lähteen, joka ilmestyi painettuna ensi kerran Moskovassa 1700-luvun lopulla. Myös Suvorovin käyttämä luonnehdinta 'kunniallisista ihmisistä' vastaa Samettikirjan sanamuotoa sukumatrikkelissa.                     
         
Olipa Suvorovin sukuselitysten todellisuuspohja millainen hyvänsä, on huomionarvoista, että molemmissa niistä hänen syntyperänsä liitetään maahanmuuttoon eikä syntyperäiseen slaavilaistaustaan. Tosin muuta yhdistävää tekijää näiden välillä onkin vaikea nähdä ellei sellaiseksi sitten katsota ristiriitaisuutta ja tarkoituksellista erikoisuushakuisuutta, jotka sopivat hyvin Suvorovin värikkääseen ja mielikuvitusrikkaaseen luonnekuvaan. Ehkä Suvorovin juuret vielä tarkentuvat joskus…  
 
 
Lähteitä:

Aminoff, Berndt: Sammetsboken. Genos 6/1935.
Meštšerjakov, P. (toim.).: Suvorov, Dokumenty, I. Moskva 1952. (suomennettuja otteita).
Petruševski, A.: Generalissimus, knjaz Suvorov, I-III. St. Petersburg 1884. (Timo Vihavaisen tiedonanto).
Rekola, Kauko: Suvorov. Generalissimus-Genius. Vammala 1989.
 

takaisin